Kaupunkipyhiinvaellus Lontoossa on hämärtymässä iltaan. Ihmisvilinä kaduilla, metroasemilla ja puistikoissa hidastuu; on alkamassa viikonloppuvapaa. Ryhmämme kokeneet lontoonkävijät ehdottavat illallista Southwarkissa Thamesin rannalla.

Matkalla ravintolaan kadun puolittain katkaisee jalkakäytävälle laskettu jätelava. Ruokailupaikkaa etsivän mieli havaitsee rojukasan päällä kattilan, josta puuro näyttää karanneen keittäjältään yli laitojen. Näkymä nostaa muiston lapsuudesta, Hanhiemon satuaarteen kertomuksen taikapadasta.

Olet luultavasti lukenut tai kuullut klassikkosadun köyhästä työstä, joka kohtaa metsässä eukon. Eukko tietää, mikä tytön mieltä painaa ja lahjoittaa tälle taikapadan. Tyttö vie padan äidille. ”Nyt ei köyhyys eikä nälkä heitä enää kiusannut, vaan he söivät makeata jauhopuuroa niin usein, kuin mieli teki”, kertomus jatkuu.

Tilanne eskaloituu, kun äiti ottaa padan käyttöön omin luvin. Hän muistaa kattilan käynnistävät taikasanat: ”Kiehu pata, kiehu!” mutta unohtaa, miten padan saa lopettamaan puuron keittämisen.

Isoäidin leipäkeitto vei nälän

Koska jokapäiväinen leipä ei ollut itsestään selvää, satu taikapadasta herätti lapsuudessani ihastuksen ja lievän kauhun sekaisia tunteita.

Emme kärsineet 1960-luvulla varsinaisesti nälkää, mutta nykyiseen verrattuna ruoka oli yksinkertaista. Elettiin pitkälti omavaraistaloudessa – jauhot, juurekset, marjahillo- ja mehutarpeet, liha ja maito tulivat omasta puutarhasta, viljelyksiltä ja navetasta.

”Ruokaan suhtauduttiin kunnioittaen. Lautaselle ei saanut jättää, eikä lakki päässä syöty eväitä metsässäkään.”

Marttojen valistustyön seurauksena kylän naiset alkoivat rikastaa aterioita talvisin porkkana- ja lantturaasteilla (siihen aikaan ruoanlaitto oli naisten harteilla), vaikka osa kylän miehistä sanoi: ”Minä en rehuja syö.”

Ruokaan suhtauduttiin kunnioittaen. Lautaselle ei saanut jättää, lakki päässä ei syöty eväitä metsässäkään ja ruoan tuhlaamista paheksuttiin. Niukimpina aikoina talvella, kun meillä lapsilla oli illalla nälkä ja ruokakaapin hyllyt tyhjiä, isoäiti keitti ”lämmitystä”. Se oli jonkinlaista leipäkeittoa, kattilassa kuumennetussa maidossa uivia ruisleivän paloja. Ei se maistunut, mutta vei nälän.

Kun sadun köyhä äiti ja tytär vapautuivat taikapadan myötä huolestaan, kertomus resonoi oman lapsuustodellisuuden kanssa. Kertomuksen idylli tosin rikkoutui, kun äidin unohdus sai puuron virtaamaan kattilasta valtoimenaan. Tarkastelin yhä uudelleen sadun viimeistä kuvaa, jossa kyläläiset lusikoivat puuroa astioihinsa kylänraitilta ja kaikkialta, mihin sitä oli virrannut.

Saavumme etsimäämme ruokailupaikkaan. Ravintoloita on vierekkäin kaksi, molemmista saa annoksia myös mukaan. Pyhiinvaellusryhmämme hajaantuu, ostetaan iltaeväät kasseihin ja kokoonnutaan kohta Thamesin rannalle syömään.

Myyjä ravintolan kylmätiskin takana poimii lasin alta annokseni, lisään juoman ja maksan. Mies on lähtöisin ehkä Afrikasta. Vaihdamme muutaman sanan, molemmat puhumme englantia murtaen.

Lähiruoka yhdistää

Mieleen nousee toinenkin talvi-ilta kauan sitten. Ulkona kiristyy pakkanen, isoisällä on kädessään taskulamppu ja toisessa kädessä pitkävartinen, kaksipiikkinen haarukka.

Seisomme ruoka-aitan nurkassa, suuren tiinun luona. ”Pidä sinä tätä lamppua ja näytä valoa”, isoisä sanoo ja alkaa haarukoida suolavedestä lihapaloja. Tiinuun on säilötty koko kesän lihotettu, syksyllä teurastettu säästöpossu.

Keittiössä isoäiti paloittelee paksun silavan peittämän palan ja alkaa paistaa siivuja puuhellan mustalla valurautapannulla.

Lapsuudessa isoisä etsi iltaruokatarpeita puisesta tiinusta. Tänä iltana minä olen yhtenä pyhiinvaellusopintomatkan ohjaajista täällä Lontoossa, ja ostan ruokaa Afrikasta tulleelta mieheltä. Jos olisi mahdollista jäädä keskustelemaan, ehkä meillä olisi miehen kanssa samanlaisia lapsuusmuistoja lähiruoasta.

Kohtaamme Lontoossa, sillä molempien elämään on kertynyt sellaista ulkoapäin tullutta hyvyyttä, joka on mahdollistanut koulunkäynnin, opiskelun, matkustamisen, afrikkalaisen miehen kohdalla myös uuden kotimaan ja tulevaisuuden.

Tulevaisuuden ja oikeudenmukaisuuden nälkä

Lontoon paikallisjunassa vasempaan korvaan kuuluu vilkas arabiankielinen keskustelu, oikeaan korvaan virtaa kaunista brittienglantia, selän takana puhutaan suomea. Junassa matkustaa monen värisiä ihmisiä, vanhoja ja nuoria, rakastuneita ja yksin liikkuvia.

Kuuntelen iloista hälinää, ja mietin kotimaan koventunutta ilmapiiriä sotaa ja toivottomia oloja pakenevia, sekä köyhiä lapsia ja yksinhuoltajaperheitä kohtaan.

Vanhaan testamenttiin sisältyvät ehkä maailman vanhimmat ihmisoikeuslait. Säädösten ytimessä on leskien, orpojen ja muukalaisten suojelu. Nämä kolme ihmisryhmää olivat muinoin kaikkein haavoittuvimmassa tilanteessa. Profeettojen julistuksessa Jumalan tahdon toteutumisen keskeisenä mittana oli se, miten yhteisössä toteutuu oikeudenmukaisuus.

Pitkäaikainen opettajani, edesmennyt Vanhan testamentin eksegetiikan professori Timo Veijola huolestui rasismista ja heikoimpien unohtamisesta jo 1990-luvun laman aikana ja kirjoitti: ”Maailma ja kaikki sen ihmiset elävät keskinäisessä kohtalon yhteydessä, tänään enemmän kuin koskaan aikaisemmin”, teoksessa Naapurina lähimmäinen – näkökulmia muukalaisuuteen.

Siksi edelleen: ”Kiehu pata, kiehu!” Ruoki kirkkoa ja yhteiskuntaa myötätunnolla, tulevaisuuteen katsovalla rohkeudella, oikeudenmukaisuuden, rauhan ja luomakunnan eheyden nälällä.

Kolumni on julkaistu Askel-lehdessä 11/2025.

Lue myös muita Juha Tanskan kolumneja:

Kolumni: Ei lakkaa kylvö eikä korjuu

Kolumni: Punaiset puusukset ja sankarimyytti

Kolumni: Mystinen toivo syttyy pimeässä

Kolumni: Benedictuksen silmälasit auttavat näkemään arkisessa pyhää

Ilmoita asiavirheestä