Maailmassa on ollut konflikteja varmaan aina. Jokainen mediaa seuraava hukkuu nytkin uutistulvaan, jossa toistuvat Ukraina, Gaza ja missä muualla kulloinkin soditaan.
Tämän kuohunnan lisäksi Suomessakin polarisaatio lisääntyy. Monella on haasteita mielenterveytensä kanssa, sisäinen rauha on hukassa.
Voisiko rauhaan ja sovintoon keskittyvä pyhiinvaellus antaa vastauksia, tai edes jonkinlaisia langanpäitä siihen, miten tätä kaikkea kestää?
OSALLISTUIN TAMPEREEN Messukylän seurakunnan rauhan ja sovinnon teemoihin keskittyneeseen pyhiinvaellukseen sunnuntaina 26.10.
Sitä pohjustettiin messulla ja sen jälkeisellä seurakunnan nimikkolähetin puheenvuorolla. Suomen Lähetysseuran rauhan ja sovinnon työn asiantuntija Sinikka Koski on viimeksi työskennellyt muun muassa Zimbabwessa.
Hän kertoo, että vuonna 1980 itsenäistyneessä maassa on ongelmia monien perusasioidenkin kanssa. Etnisten ryhmien välillä on jännitteitä ja nuoret käyttävät huumeita yhä enemmän.
Afrikkalaisessa teologiassa rauhaa ei nähdä minään erillisenä asiana, vaan sovinto, rauha ja toivo kuuluvat yhteen.
– Zimbabwessa kirkot palvelevat kansalaisia kokonaisvaltaisesti elämän eri osa-alueilla, Koski kertoo.
Rauhan rakentaminen kytkeytyy vahvasti paremman elämän rakentamiseen ihmisille.
Zimbabwessa kirkot kiinnittävät huomiota myös ilmastonmuutoksen vaikutuksiin ja ympäristönsuojeluun.
Havahdun pohtimaan sitä, miten Afrikan valtioissa länsimaisen kolonialismin on korvannut kiinalainen. Se muun muassa turmelee jättimäisillä kaivoksilla ympäristöä.
MESSUN JA lähetysjuhlan jälkeen pastori Heidi Peltola-Elon sekä pyhiinvaeltajaryhmän vetämä pyhiinvaellus alkaa. Se käsittää useita pysäkkejä.
Niiden ääressä syvennytään kuuntelemaan eri teemoihin liittyviä ajatuksia, rukoillaan ja lopuksi lauletaan kaunis palestiinalainen rauhanvirsi Rauhan Herra, suo rauha.
Ensimmäinen pysäkki onkin heti kirkkosalin etuosassa.
Videolta käsin zimbabwelainen pappi Mbongeni Dube kertoo vaikuttavasti oman maansa kipeistä prosesseista ja sovinnon rakentamisesta.
Parinkymmenen henkilön joukko poistuu Messukylän kirkosta. Jäämme seisomaan heti ovien ulkopuolelle kirkon länsisivulle.
Tiiliseinissä on runsaasti jälkiä vuoden 1918 taisteluista. Jotkut jäävät tarkastelemaan niitä.
Kansalaissota oli Messukylän tienoilla maaliskuun lopulla 1918 saavuttanut raivokkaimman vaiheensa huipentuen Tampereen suurtaisteluun. Kirkot olivat paikoin siviilien turvapaikkoja, mutta joskus myös sotilaallisia tukikohtia.
Peltola-Elo ottaa esille Ukrainan sodan, joka on jatkunut jo useita vuosia. Voimme auttaa ukrainalaisia rahallisesti ja muulla aineellisella avulla.
– Siitä huolimatta avuttomuus, huoli ja pelko valtaavat mielemme. Sydämissämme kuljemme ukrainalaisten rinnalla.
Pyhiinvaeltajat saavat pienessä tuulenpuuskassa sytytettyä toivon kynttilän. Rauha Ukrainaan on kuin lepattava liekki. Sekin uhkaa sammua, mutta on kuitenkin olemassa.
PYHIINVAELLUKSEN SEURAAVA etappi on lyhyt. Kierrämme kirkon ympäri sen itäpuolelle. Siellä teemana on Israelin ja Palestiinan alueen konflikti, erityisesti Gazan tilanne.
Mieleen tulee, että gazalaisten tavoin tamperelaisetkin joutuivat keväällä 1918 taisteluiden jalkoihin. Kun sota omalla rautaisella logiikallaan vyöryy ylitse, pieni ihminen on avuton.
Muualle haudattujen muistomerkin kautta vaellamme rauhanvirttä laulaen kohti Messukylän hautausmaan valkoisten ja punaisten muistomerkkejä.
Sodan voittaneen osapuolen kaatuneista muistuttaa hautakivi, jossa on muutama nimi. Enemmän nimiä löytyy, kun saavumme seuraavalle pysäkille, joka on punaisen osapuolen muistomerkin luona.
Huomaan olemani harmissani, kun se on sijoitettu aivan hautausmaan perimmäiseen nurkkaan. Näinhän monet punaisten muistomerkit eri hautausmailla ovat.
Vaikka valkoisen osapuolen voitto oli Suomelle onneksi, niin miksi häviäjiä nöyryytetään vielä näin? Tässäkin asiassa olisi sovinnon teon paikka.
Huomaan, että kansalaissota menee taas kerran syvälle. Olen äitini puolelta hyvin valkoinen ja isäni puolelta vahvasti punainen. Vuoden 1918 haavat muhivat jossakin sisälläni, kuten niin monella muullakin.
SEURAAVAKSI VAELTAJAJOUKKO jakaantuu kahteen osaan. Toiset jatkavat Peltola-Elon ja Kosken johdolla esteettömästi asfalttitietä Messukylän seurakuntatalolle. Itse liityn joukkoon, joka kulkee hieman pidemmän lenkin.
Kävelemme rinteelle rakennetun hautausmaan osan korkeimmalle kohdalle. Saavumme aivan metsän laitaan.
Ilahdun, kun huomaan, että kyseinen paikka on minulle hyvinkin tuttu ja merkittävä. Sieltä avautuu avara näköala Tampereen eteläpuolelle.
Olen aikaisemmin asunut vuosia noin kilometrin päässä ja joskus kuvitellut tulevani haudatuksi kyseiselle alueelle.
Päättelin, että ylösnousemuksen päivänä Jeesuksen valo nousisi juuri etelästä ja silloin omakin hautani avautuisi. Tämä ajatus ei toki usein ollut mielessä, mutta silti se antoi rauhaa ja toivoa. Siellä jossakin mielen taustakerroksissa.
Nyt ei kuitenkaan pohdita kuolemaa ja ylösnousemusta, vaan erästä muuta vakavaa asiaa. Pysäkin teemana on ihmisten aiheuttamat tuhot luonnolle.
Saamme ohjeen ottaa halutessamme mukaan seuraavalta etapilta jonkun luontosymbolin. Se voi olla esimerkiksi puun lehti, oksa tai sammalta.
Nappaan Messukylän vanhan kirkon luota hetken mielijohteesta mukaani kuusen kävyn. Se symboloikoon puuta, jonka tuuheat oksat tarjoavat turvaa.
SAAVUMME PERILLE Messukylän seurakuntatalolle, jossa jo nopeammin vaeltaneet odottavat. Vaikka ilma on ollut varsin lämmin, niin ajatus kuumasta teestä ja voileivistä tuntuu hyvältä.
Pastori Heidi Peltola-Elon johdolla pidetään vielä pieni purkutilaisuus ja yhteinen rukous. Matkan varrelta otetut luontosymbolit laitetaan koriin, jonka Sinikka Koski on tuonut mukanaan Zimbabwesta.
Teen ääressä jututan vielä Messukylän Pyhiinvaeltajia: Katri Vainio, Erja Kurki, Tuire Luhtaa, Riitta Laaksonen ja Jaana Piikkilä olivat omalla panoksellaan mahdollistamassa rauhan ja sovinnon pyhiinvaelluksen.
Vainio kertoo, että olo on kiitollinen. Yksi syy on se, että sade vältettiin kokonaan. Kunnon sade olisi karsinut vaellukselle lähtijöitä.
– Kun on järjestelyvastuussa, niin miettii sitä, että miten käytännön asiat sujuvat.
Hengellisenä antina Vainiolle nousi vaelluksesta esille ennen kaikkea toivo.
– Maailmassa on valtavasti konflikteja, mutta tämä pyhiinvaellus rohkaisi ja antoi toivoa. Sillä on vaikutusta myös omaan jaksamiseen.
KATRI VAINIOTA ilahdutti sekin, että Tampereen pyhiinvaellukselle osallistui myös muutamia nuoria.
– Uskon, että esimerkiksi ilmastoasioista kiinnostuneita nuoria on jatkossa mahdollista saada mukaan tällaisille pyhiinvaelluksille, jossa ympäristö on teemana mukana. Erityisesti sellaisia nuoria, jotka eivät koe isoja tapahtumia omikseen.
Tuire Luhtaa huokaa tuntevansa välillä täydellistä voimattomuutta, kun seuraa maailmalta tulevia pahoja uutisia.
– Osin luonnossa tapahtuva hiljainen pyhiinvaellus jo itsessään rauhoittaa mieltä.
Luhtaa muistuttaa siitä, että meidän ei tarvitse kantaa yksin murheitamme. Jo rauhanvirren laulaminen kävellessä oli vahvaa rukousta.
– Saamme tuoda asiat Jumalan eteen ja tiedämme, että Hän lopulta pitää kaikista langoista kiinni.
Lue myös:
Ilmoita asiavirheestä