Portaat Forssan pappilan vintille natisevat hiukan, kun tekstiilikonservaattori Heidi Wirilander kiipeää niitä pitkin ullakolle.

Hän kiipeää, koska kirkolliskokous on päättänyt, että kaikkien seurakuntien on luetteloitava rakennustensa esineistö ja ymmärrettävä, miten kulttuurihistoriallisesti arvokkaita tavaroita pitää hoitaa.

Forssassa tehtävästä on otettu mallikkaasti koppi. Kesällä Wirilander ajoi tiuhaan kotoaan Helsingistä tänne tutkimaan ja huoltamaan pappilan aarteita. Aiemmin hän oli jo kartoittanut viereisellä mäellä seisovan kirkon ja parin kilometrin päässä sijaitsevan hautausmaan kappelien arvoesineistön.

Vuonna 1911 rakennetun pappilan ullakolta löytyi pieni huone, jonka tarkoitus on jäänyt askarruttamaan Wirilanderia ja hänen perässään portaita kiipeävää kirkkoherra Esa Löytömäkeä. Miljöö saa Wirilanderin ja Löytömäen miettimään, voisiko kyseessä olla kansalaissodan aikainen pakohuone. Vai oliko se kenties koululaisten majoituspaikkana toiminut ”pöksä”?

Eräs huoneesta löytynyt esine kiinnostaa konservaattoria erityisesti. Voisiko se olla tuhoutuneesta Muolaan kirkosta pelastettu ehtoollisvälineiden säilytyssalkku? Varmaa tietoa ei ole säilynyt.

Wirilander on ensimmäisiltä koulutuksiltaan tekstiiliartenomi ja tekstiilikonservaattori. Muutama vuosi sitten hän opiskeli taidehistorian tohtoriksi. Historioitsijoiden keskellä kasvaneena hän katselee esineitä myös pintaa syvemmältä, kadonneiden aikakausien viestintuojina. Esimerkiksi Muolaan kirkon ehtoollishopeat kuljettavat mukanaan monille rakasta kadonnutta maailmaa.

Suljemme pappilan oven ja nousemme mäkeä ylös kirkon ovelle. Seurakuntamestari Virpi Ryhtä johdattaa meidät kuorin alle rakennettuun sakastiin, jonka holvin suojista hän on ottanut esille Muolaan kirkon ehtoollisviinimaljan ja pateenin.

Talvisotaan saakka ne palvelivat Muolaan Kirkkojärven rannalla kokoontunutta seurakuntaa. Karjalankannaksen Mannerheim-linja kulki talvisodassa Muolaan kirkonmäen halki. Taistelujen lähestyessä seurakunnan työntekijät pakkasivat kirkon esineistön puulaatikoihin ja hautasivat laatikot maahan kirkon läheisyyteen. Pommitukset ja tykkituli tuhosivat kirkon täysin.

Jatkosodassa Muolaa vallattiin takaisin, ja laatikot kaivettiin esiin. Ehtoollisvälineet, kynttilänjalat, krusifiksi ja kirkkotekstiilit saatiin pelastettua. Osa esineistä lahjoitettiin Akaan seurakunnalle Toijalaan ja osa Lounais-Hämeen museoon Forssaan. Alttaritaulu, kellot ja kynttiläkruunut kuitenkin tuhoutuivat.

– Luovutetusta Karjalasta saatiin evakuoitua jonkun verran esineistöä, vaikka aikaa oli monesti vain muutama tunti, Wirilander kertoo.

”Joidenkin esineiden konservoinnin koen kunniatehtäväksi, ja silloin teen töitä urakkaperiaatteella.”

KULTTUURIHISTORIALLISESTI ARVOKKAAN esineen säilymisen lisäksi Wirilanderia ruokkii työssään ihmisten ilahduttaminen. Sellaista tapahtuu esimerkiksi silloin, kun asiakkaan suvussa 1700-luvulta saakka kulkenut ryijy saa lisää elinvuosia.

Parhaillaan hän konservoi 1900-luvun alkupuolelta peräisin olevia silkkisiä lippuja. Silkki on hauras materiaali, ja liput ovat marssineet ulkona kovassa kulutuksessa. Niiden konservointi vaatii aikaa ja tarkkuutta.

Wirilander palauttaa kuituun joustavuutta kosteuskammiokäsittelyllä. Hän rakentaa puurimojen avulla kankaalle teltan, jonka sisällä hän nostaa ilmankosteutta ultraäänikosteuttajalla. Kankaan vauriot hän korjaa ompelemalla tekstiilin alle tukikankaan.

– Joidenkin esineiden konservoinnin koen kunniatehtäväksi, ja silloin teen töitä urakkaperiaatteella. Kun esineen säilyminen tuleville sukupolville on arvo itsessään, kaikkea ei voi mitata rahassa.

Konservoinnin etiikkaan kuuluu, että esineen ideologinen käyttöympäristö ei vaikuta työn laatuun. Hänestä on antoisaa palvella erilaisia kansanryhmiä. Konservoitavana on ollut esimerkiksi suojeluskunta-aineistoa, työväenlippuja ja kirkollisia esineitä.

– Käyn asiakkaiden kanssa usein keskusteluja siitä, mitä esineet ovat heille merkinneet. Minun tehtäväni on esineen elinkaaren jatkaminen.

Joensuun vanhalle kaupungintalolle avautuu lokakuussa museo Eliel, joka on osa Pohjois-Karjalan museota. Yksi näyttelyyn valituista esineistä on 1800-luvulla valmistettu käspaikka. Käspaikka tunnetaan ortodoksisen karjalaisväestön tekstiilinä, joka on perinteisesti asetettu ikonin ylle.

Wirilander kutsuttiin Joensuuhun selvittämään näyttelytekstiilien kuntoa, pintapuhdistamaan esineitä ja opastamaan hauraiden tekstiilien esillepanossa. Kartoituksen yhteydessä ilmeni, että käspaikka oli säilytyksessä kellastunut.

– Ajattelin, että kun kerran olen paikanpäällä, niin pesenpä sen.

Esille haettiin metallinen, reunoilla varustettu pesupöytä. Pesuaineeksi Wirilander valitsi mietoa Marseillen saippuaa hyvin veteen liotettuna. Hän liikutti vettä sienellä hitaasti edestakaisin, ei puristanut eikä kiertänyt. Hellä huuhtelu suoritettiin moneen kertaan metallisuoloista puhdistetulla vedellä.

Käsittelyn jälkeen pellava oli jälleen kirkkaan valkoista ja punaisella langalla kirjotut linnut ja ristit pääsivät oikeuksiinsa.

ONNETTOMUUKSISSA VAURIOITUNEIDEN esineiden pelastaminen on oma lukunsa. Viime kesänä Wirilander luetteloi yhdessä Keravan museon henkilökunnan kanssa tulipalossa vaurioituneita Heikkilän kotiseutumuseon esineitä.

– Tuhopoltto on hyvin traumaattinen kokemus yhteisölle ja museoammattilaisille. Keravalla pelättiin, tuhoutuiko kaikki.

1700-luvun ratasliiteristä pystyttiin lopulta pelastamaan valtaosa kokoelmasta, muun muassa rattaita ja rekiä.

– Pelastustyössä on päästy ilon puolelle. Kokoelma on nyt puhdistettu ja osa esineistä konservoidaan myöhemmin perusteellisemmin.

Kulttuuriperinnön pelastaminen kiinnostaa Wirilanderia niin paljon, että hän valitsi sen väitöskirjansa aiheeksi. Siitä tuli ensimmäinen Suomessa tehty tutkimus, joka käsitteli kulttuuriperintöonnettomuuksissa vaurioituneiden kiinteistöjen ja irtaimiston pelastamista ja jälkihoitoa esineiden säilymisen näkökulmasta.

Wirilander tarkasteli työssään liki paria kymmentä onnettomuutta ja totesi, että kulttuuriperinnön tuhoaminen polttamalla tai muulla ilkivallalla on todellinen uhka. Jotta uhat eivät toteutuisi, tarvitaan rahaa ja yhteistyötä. Tuhotöiden ennaltaehkäisy voi olla esimerkiksi kasvatusta.

– Lapset ja nuoret on hyvä ottaa mukaan huolehtimaan oman asuinalueensa kulttuuriperinnöstä.

Kirkkotuhopolttojen oikeudenkäyntiaineistoista Wirilander havaitsi huolestuttavan piirteen. Monet teoista tuomitut voivat huonosti, heillä oli päihderiippuvuutta ja niin vaikeita mielenterveysongelmia, että heidän katsottiin olleen rikoksentekohetkellä syyntakeettomia.

Aineistonsa äärellä Wirilander ei voinut olla miettimättä nuorten hyvinvoinnin murenemista.

– Suomessa on perinteisesti ollut yhdessä pärjäämisen henki, olemme pyrkineet konsensukseen. Sillä selvittiin sodan jälkeen.

Nyt on vallalla vastakkainasettelu. Kansan jakautuminen hyvinvoiviin ja heikko-osaisiin ei Wirilanderin mielestä vaivaa meitä riittävästi.

– Olemme pieni kansa, meidän pitäisi pystyä kulkemaan yhdessä ja pitää kaikista huolta. Sellaisessa ilmapiirissä myös kansallisperinnöstä halutaan huolehtia.

”Kansakunnan voi tuhota tuhoamalla sen kulttuurin.”

PUHEEKSI NOUSEE Ukraina. Siellä huolet ovat tietenkin toista luokkaa. Vuodesta 2014 iskuja on kohdennettu tietoisesti myös kulttuuriperintökohteisiin, sillä se on tehokas tapa nujertaa kansaa, Wirilander toteaa.

– Tällaiset iskut vahingoittavat kulttuurista identiteettiä, itseymmärrystä ja omanarvontuntoa. Kansakunnan voi tuhota tuhoamalla sen kulttuurin.

Konflikteissa esineitä ja rakennuksia tuhoutuu myös oheisvahinkoina. Lisäksi taideaarteita päätyy varkaiden käsiin, ja ne katoavat yhteisen omaisuuden piiristä.

Toisen maailmansodan menetykset ovat tästä raju esimerkki. Kolmas valtakunta toteutti systemaattisen taidevarkauksien ohjelman. Natsit ryöstivät museoita ja juutalaisten taideomaisuutta.

Yhdessä ponnistelemalla monta vahinkoa ja vauriota voidaan kuitenkin korjata. Moni ryöstetty esine on palautunut takaisin omistajalleen.

KUN PARIISISSA Notre Damen katedraalin kattorakenteissa syttyi viisi vuotta sitten tulipalo, Wirilander seurasi tapahtumia tiiviisti. Kenties palavasta savukkeesta tai sähköviasta alkanut palo eteni nopeasti.

Yhtä nopeasti syntyi myös yhteishenki, ja pelastushenkilöstö osasi työnsä. Palopelastajat muodostivat ihmisistä ketjuja, joiden avulla katedraalista saatiin ulos arvokkaita esineitä, kuten Jeesuksen piikkikruunuksi väitetty reliikki ja Ludvig IX:n viitta.

Tuhannet kokoontuivat kirkon ympärille rukoilemaan ja laulamaan. Heti palon jälkeen ranskalaiset miljardöörit ja suuret yhtiöt lupasivat jälleenrakennukseen satojen miljoonien eurojen lahjoituksia.

– Yhdessä saatiin paljon pelastettua, Wirilander muistelee.

Luen myös:

Teiskon kirkon Edelfelt konservoidaan – samalla toivotaan lisätietoja teoksen vaiheista

Ilmoita asiavirheestä