Olin lapsena melko arka. Sitten keksin roolipuvut. Kauppaan oli turvallisempaa mennä merirosvona, kotipihalle poliisina. Uskalsin yhtäkkiä olla suuna päänä: papiksi pukeutuneena viisivuotias saattoi esiintyä ja ottaa tilaa.

Olen sittemmin oivaltanut, että samalla tavalla me aikuiset pukeudumme roolipukuihin. Sen huomaa helposti missä tahansa, missä ihminen ryhtyy kertomaan itsestään. Joku esittäytyy sukunsa kautta, toinen työnsä ja kolmas harrastustensa kautta. Roolit tuntuvat usein valituilta, rakennetuiltakin.

Olen istunut ihmisen kanssa, joka tuntui olevan yhtä kuin sukunsa. Toinen oli puheidensa perusteella yhtä kuin suorituksensa yliopistomaailmassa. Se on luonnollista, mutta mitä korostetummin ihminen yhteen vyyhtiin kytkeytyy, sen selvemmin se vaikuttaa roolilta.

Roolit ja roolipuvut tietysti suojelevat. Harva uskaltaa asettaa paljaan minuutensa ja identiteettinsä kaikkine rönsyineen toisten raadeltavaksi. Mutta entä jos uskaltaisikin?

Raamatun suuressa draamassa Jumalan ensimmäinen suora repliikki ihmiselle on ”Missä sinä olet?” Kaikkivaltiaalta kysymys on tietysti retorinen, mutta ihmiselle olennainen. Jumala ei kysy ihmiseltä tämän sijaintia oman tietämyksensä puutteen tähden, vaan siksi, että ihminen itse pysähtyisi katsomaan ympärilleen.

Missä sinä olet, Jumala kysyy. ”Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin”, vastasi esi-isämme Aadam. Tästä pelosta on rooleissamme kysymys. Meitä pelottaa, että joku näkee meidät ilman rooliasua.

Voi, miten paljon maailmassa riittäisikään rooleja riisuttaviksi! Kunpa uskaltaisimme paljastaa roolileikkimme itsellemme: sen jälkeen ehkä uskaltaisimme paljastaa itsemme paremmin muillekin.

Tämän riisuutumisen keskellä on hyvä muistaa, että on ainakin yksi, joka näkee kaikkien naamioidemme ohi – yksi, joka itseäni paremmin tietää, missä minä olen.

Lue myös:

Hartaus: Huopa mysteerin päällä