Eräällä ohikulkumatkalla kävin Toivakan kirkossa katsomassa Pellervo Lukumiehen tekemiä pop-henkisiä kattomaalauksia. Hippi-Jeesus ja muut ihmishahmot veivät oman mielenkiintoni niin, että vasta toisella käyntikerralla huomasin kattoon maalatut sienet.

Viiden sienen ryhmässä on kaksi punakärpässienen näköistä sientä ja yksi punainen pilkuton sieni. Lisäksi on kaksi sävyltään harmaata sientä. Toisen jalassa on rengas, toisella on terävä lakki.

Onko sieniä kirkkotaiteessa enemmänkin? Kysyn asiaa Jyväskylän yliopiston taiteen tutkimuksen laitokselta.

– Ei tule kirkkotaiteesta sieniä mieleen, vastaa dosentti Hanna Pirinen ja antaa muutaman vinkin, mistä etsintää voisi jatkaa.

Kirkkotekstiilitaiteilija Helena Vaari tunnetaan luontoaiheista, mutta hän kertoo, ettei ole käyttänyt sieniä kirkkotekstiilien symboleina.

– Mutta voisin käyttää. Nekin ovat kauniita luontoaiheita, Vaari sanoo.

Sieniä ei näytä löytyvän myöskään itäisen kirkon taiteesta. Valamon luostarin johtaja, arkkimandriitta Mikael mainitsee muutamia pyhiä, jotka ovat käyttäneet sieniä ravintona.

– Periaatteessa olisi mahdollista maalata heidän ikoneihinsa sieniä, mutta tiedossa ei ole, että näin olisi tehty, hän sanoo.

Kirkkotaiteessa eletään niukkaa sienisyksyä.

Raamatussa sienet ovat marginaalissa. Eikä niitä Lähi-idän kuivassa ilmastossa kovin paljon kasvakaan.

ANTIIKIN ROOMALAISET arvostivat sieniä, mutta myöhemmin läntisessä Euroopassa sieniin on suhtauduttu epäluuloisesti. Sienet yhdistettiin noituuteen. Kasvien historiasta vuonna 1597 kirjoittanut englantilainen jesuiitta John Gerard kehotti lukijoitaan pysymään erossa sienistä: ”Ani harvat sienet ovat syömäkelpoisia, ja suurin osa niistä tukehduttaa ja kuristaa syöjänsä.”

Raamatussa sienet ovat marginaalissa. Eikä niitä Lähi-idän kuivassa ilmastossa kovin paljon kasvakaan.

Kasvitieteen isä Carl von Linné piti sieniä kaoottisena ryhmänä ja luokitteli ne luokkaan fermes, madot. Pitkälle 1900-luvulle sieniä pidettiin alkeellisina kasveina, kunnes ne lopulta erotettiin omaksi eliökunnakseen.

Linnén järjestelmä on suunniteltu eläimille ja kasveille. Se ei sovi kovin hyvin sienten, jäkälien ja bakteerien luokitteluun, kirjoittaa Merlin Sheldrake kirjassaan Näkymätön valtakunta. Yhteiseloon erikoistuneet symbioosisienet haastavat evoluutioteorian, joka painottaa kilpailua.

Viime vuosikymmeninä sienet ovat olleet nosteessa. Niistä etsitään ratkaisuja moniin ongelmiin rakentamisesta ja maaperän puhdistamisesta syöpään, riippuvuuksiin ja masennukseen. Ehkä sienten teologiakin tullaan vielä kirjoittamaan.

Kysyn ekoteologi Pauliina Kainulaiselta, löytyykö hengellisestä runoudesta sieniä poimittavaksi. Hän nostaa esiin sieniä uudemmasta runoudesta. Virressä 457 sanotaan näin: ”Puiden lehdet, juuret, / sienirihmat maan, / laaksot, vuoret suuret / tuokoot kiitostaan.” Virsi oli jo vuoden 1701 kirjassa, mutta sienirihmat kasvoivat virteen vasta vuonna 1986.

Sienirihmasto elää elämäänsä piilossa maan alla tai puun sisällä. Sopivissa olosuhteissa rihmasto tuottaa itiöemiä, joita kutsumme sieniksi. Jos sienirihmasto olisi omenapuu, itiöemät olisivat omenia.

Kainulainen muistaa, että Anna-Maija Raittila mainitsee sienet lyhyessä messussaan. ”Hiljaa / kuin sienet ja ruohot ja muurahaiset / sateessa / olivat taivaat ja maa täydet / hänen kunniaansa.”

Sienet, maan hiljaiset.

Piispa Martin Lönnebon rukouksessa kompostin äärellä kiitetään ”bakteereista, madoista, sienistä ja pienistä hyönteisistä”. Ehkä muutakin löytyisi, jos kaivelisi, mutta isoa saalista olisi tuskin odotettavissa.

Sienet ovat eläinten tapaan toisenvaraisia eliöitä. Ne eivät osaa kasvien tavoin valmistaa auringonvalosta sokeria, vaan niiden on hankittava sokereita ulkopuolelta. Lönnebon mainitsemat sienet ovat lahottajia, sieniä, jotka saavat sokereita hajottamalla orgaanista ainesta.

Kantarellit, rouskut, haperot ja herkkutatit ovat mykorritsasieniä, jotka elävät symbioosissa puiden kanssa. Sieni antaa puulle vettä ja kivennäisaineita ja puu sienelle sokereita. Osapuolten suhde on niin tiivis, että toista ei ole ilman toista.

Toivakan kirkon maalaus toi mieleeni sienet, joita on käytetty tajunnan laajentamiseen. Punakärpässientä on käytetty pohjoisissa kulttuureissa tietoisuuden tilan muuttamiseen. Harmaat sienet saattaisivat kuulua Psilocybe-sukuun, jossa on useita psykoaktiivisia lajeja.

Kysyn Toivakan lähikirkkoalueen vastuupapilta, kappalainen Panu Partaselta, tietääkö hän sienimaalauksen taustoja. Hän lupaa selvittää.

Käy ilmi, että Lukumies oli innokas sienestäjä. Hän halusi maalata kattoon ihmisten lisäksi myös muuta Luojan luomaa elämää. Sienten ohella maalauksista löytyy liskolintu, meduusa, palmu, haikara ja tulppaaneita. Psykedeelisienistä ei löydy viitteitä.

Kristinuskon ja psykoaktiivisten sienten yhteyksillä on ennenkin spekuloitu. On esitetty, että sienillä olisi ollut rooli kristinuskon synnyssä ja uskonnonharjoittamisessa.

”Mystinen kirjallisuus korostaa, että hengelliset ekstaasitilat ovat toki suloisia, mutta ne ovat ohimeneviä.”

TOMMI VEHMAS ei spekulaatioille lämpene. Hän on evankelis-luterilaisen kirkon pappi ja teologi, joka nimeää mielenkiinnon kohteekseen läntisen kristillisen mystiikan ja psykedeelitutkimuksen rajapinnat.

– Kristinusko on historialtaan ja liturgialtaan todella hyvin kirjallisesti säilynyt uskonto. Mitä lähemmäs uutta aikaa tullaan, sitä varmemmin erilaisista käytänteistä ja teorioista löytyy kirjallista materiaalia. Mainintoja tai liturgista perinnettä psykedeelien käytöstä ei kuitenkaan ole idässä eikä lännessä, Vehmas kertoo.

Vehmas sanoo, että psykedeelialakulttuureissa usein ajatellaan, että uskonnolliset tai psykedeeliset huippukokemukset olisivat keskeisiä. Kristinuskossa ei kuitenkaan ole koskaan ollut kysymys huippukokemuksista.

– Mystinen kirjallisuus korostaa, että hengelliset ekstaasitilat ovat toki suloisia, mutta ne ovat ohimeneviä. Niiden sijaan tulee keskittyä lähimmäisen rakastamiseen ja Kristuksessa kasvamiseen, Vehmas sanoo.

SUOMESSA YHDISTYY kaksi ruokasienikulttuuria. Yleistäen voi sanoa, että lännessä sienet on paistettu, idässä keitetty. Siksi esimerkiksi Ranskassa ja Venäjällä käytetään yhä osittain eri sienilajeja.

Läntinen perinne hienosti kokattuine herkkutatteineen ja kantarelleineen oli meillä alkuaan yläluokan harrastus. Ranskalaislähtöinen Ruotsin kuningas Karl XIV Johan rakasti herkkutatteja ja tartutti sieni-intoa ruotsalaiseen aatelistoon 1800-luvulla. Herkkutatti tunnetaan Ruotsissa yhä nimellä karljohan.

Itäinen perinne nousee kansan keskuudesta. Ortodoksisen kirkon kalenterissa on yli kaksisataa paastopäivää, jolloin lihaa, kananmunia ja maitotuotteita tulisi välttää. Sieniä saa paastopäivinä syödä, ja niitä on syötykin.

Ortodoksit keräsivät etenkin rouskuja, jotka ovat tuoreena polttavan makuisia, mutta keittämisen jälkeen mietoja. Sienet säilöttiin suolaamalla. Sotien jälkeen rouskuperinne levisi evakkojen mukana ympäri Suomen niemeä.

Lännessä kirpeitä rouskuja pidettiin syömäkelvottomina. Läntiset tiedemiehet antoivat karvarouskulle nimen Lactarius torminosus, vatsakipua aiheuttava rousku.

Pauliina Kainulainen sulkee myös tattien ja rouskujen poimijat rukouksen piiriin. ”Kristus siunatkoon tämän metsän ja kaikki täällä kulkijat, marjastajat ja sienestäjät”, hän kirjoittaa Suojelumetsän siunauksessaan.

SIENIMETSÄSSÄ TUNNEN oloni siunatuksi jo yksin siitä syystä, että saan kävellä vapaana metsässä. Usein tulee saalistakin. Kerran olin sienessä erään teologin kanssa. Äkkiä kuulin hänen huudahtavan. Menin katsomaan ja löysin hänet pieneltä metsäaukiolta rukoukseen polvistuneena. Hänen edessään oli torvisieniä mustana mattona.

Hiivat ovat sieniä, mutta ne eivät kasva rihmastoina, vaan lisääntyvät esimerkiksi jakautumalla. Hiivoja tavataan luonnossa kaikkialla.

Sopivissa oloissa hiiva kykenee muuttamaan tietyntyyppisiä sokereita alkoholiksi. Niillä onkin keskeinen rooli monien alkoholijuomien, kuten viinin, valmistuksessa. Sieni on siis mukana jopa ehtoollisen sakramentissa.

Myös leivän valmistamiseen liittyy hiiva, ellei varta vasten haluta leipoa happamatonta leipää. Leipätaikina kohoaa, kun sokerien hajotusprosessissa syntyy hiilidioksidia.

Yleensä taikinaan käytetään leivinhiivaa, joka epäilemättä on yksi maailman menestyneimmistä sienilajeista. Mutta entä hapanleipä, johon hiivaa ei lisätä?

– Leivinhiiva on hallitseva ja se ilmestyy hapanjuuritaikinaan aina, jos talossa on joskus leivottu hiivalla, sanoo hapanjuurileipomisen asiantuntija Eliisa Kuusela.

Ellei taikinaan tule leivinhiivaa, sinne ilmestyy joitain toisia hiivalajeja, Kuusela jatkaa. Hapanleipää kohottaa hiivojen lisäksi maitohappobakteerien tuottama hiilidioksidi. Hapattuminen alkaa nopeasti. Happamaton leipä onkin juutalaisten säännösten mukaan paistettava 18 minuutin sisällä taikinan leipomisesta.

Palataan vielä Toivakan kirkon sieniin. Ne ovat ainutlaatuisia suomalaisessa kirkkotaiteessa ja todellinen harvinaisuus kirkkotaiteessa laajemminkin.

Mutta mitä lajeja ne mahtavat olla? Lähetän kuvan Toivakan sienistä Jarkko Korhoselle, joka on yksi tämän maan parhaita helttasieniasiantuntijoita.

– Äkkiä katsoen geneerisiä ”satukirjasieniä”, enpä oikein lajeihin osaa yhdistää, Korhonen vastaa.

Kirjoittaja on tietokirjailija ja Pohjois-Karjalan Sieniseuran puheenjohtaja.

Kirjallisuutta: Kainulainen, Pauliina (2013): Metsän teologia. Kirjapaja. Sheldrake, Merlin (2024): Näkymätön valtakunta. Gummerus. Kantala, Pirjo & Viljanen-Pihkala, Maikki (toim., 2024): Vihreä rukouskirja. Kirjapaja.

Lue myös:

Korson seurakunta järjestää sienipyhiinvaelluksen – ”Luonnon kauneus yhdistää kaikenlaisia ihmisiä”

Ilmoita asiavirheestä