Ne ovat uskomattomia hetkiä, kun ihmiset nauravat yhdessä, vaikka tilanne ei ole helppo eikä hauska, Kari Ketonen sanoo. Stressaamiseen taipuvainen näyttelijä, käsikirjoittaja, elokuvaohjaaja ja psykoterapeutti on ollut itse melkoinen hermokimppu, joka on käynyt lukuisia kertoja jaksamisensa reunalla. Sittemmin hän on tietoisesti opetellut löytämään mielenrauhaa.

Havaitse, mitä tunnet juuri nyt. Anna kokemuksen olla sellainen kuin se on. Älä yritä muuttaa, parantaa, korjata tai säätää mitään. Älä arvota kokemustasi. Älä analysoi. Älä kysele, miksi. Kokemus on, mitä se on. Anna sen olla. Jos kokemus muuttuu, anna sen muuttua. Älä ohjaa tai pakota sitä, älä manipuloi.

Näin Kari Ketonen, 53, kiteyttää kehotietoisuuden periaatteen, joka kulkee punaisena lankana hänen helmikuussa ilmestyneessä kirjassaan Havaitse. Hyväksy. Toista. – Matka mukavuusalueen reunalle ja takaisin (Otava).

Ketonen uskoo, että monet ongelmat ja kärsimyksen lähteet, kuten ahdistuneisuus, jännittyneisyys ja masentuneisuus, eivät ole älyllä ratkaistavissa. Tarvitaan kyky suunnata huomio tietoisesti tähän hetkeen ja siinä näyttäytyvään välittömään kokemukseen.

Onko näyttelijästä kasvanut Ketonen ja Myllyrinne -sketsisarjasta tuttu guru, joka henkii ainakin hetkellisesti harmoniaa?

– En ole paras esimerkki mistään kasvamisen lopputuloksesta. Kyse ei ole siitä, missä olen nyt, vaan siitä, missä olen ollut. Ero kymmenen vuoden takaiseen on iso. Reagoin nyt huomattavasti rauhallisemmin, Ketonen kuittaa.

Ketonen ei halua enää verrata itseään muihin, sillä elämä ei ole kilpailu. Jokaisella on kuitenkin mahdollisuus parantaa omaa jaksamistaan.

– Ihmistä vaanii ikääntyminen ja sen mukanaan tuomat haasteet. Elämä on jatkuvaa itsensä ymmärtämisen opiskelua.

Ketosen tuhti teos stressin ja hermoston hallinnasta osoittaa, että hänellä on näistä teemoista tutkittua, punnittua ja kokemusperäisesti hankittua tietoa. Silti hän jakaa itsekin aikalaisten ahdistukset.

– Tieto ei paljon auta. Meissä kaikissa vaikuttavat niin monenlaiset voimat. Sellaista näyttää olevan ihmisen elo.

Pysyvän rauhan ja onnen ihannetilan saavuttaa harva.

– Jos elän verraten omaa nykytilaani ideaaliin, olen koko ajan onneton. Kaikkien elämään kuuluu kaikenlaista ahdistusta, surua ja huolta. Miksi kuvittelisin, että minun elämäni olisi jotain muuta?

Pakkomielteestä toiseen

Fyysisiä ja henkisiä valmiuksiaan Kari Ketonen kehitti jo varhain. Judoka ramppasi monta vuotta maajoukkueleireillä. Hän voitti vielä 18-vuotiaana SM-mitalin ja edusti maatamme ulkomailla.

Vaikka itämaiset kamppailulajit ovat tunnettuja henkisistä harjoituksista, urheilijanuorukaisen rentous ja mielenhallinta olivat hakusessa.

– Harrastus oli liian kilpailullista ja totista. Verenpaineeni oli jo lukiossa tapissa, kun otin judon niin vakavasti. Olin kroonisessa ylivireessä.

Palautuminen ei tapahtunut kunnolla, ja lopulta Ketonen lopetti lajin ”ihan seinään”.

– Hävisin matsin yhdelle ruotsalaiselle ja tajusin, ettei se edes harmita! Kaikki menestymisen nälkä oli tyhjentynyt.

Nykyään Ketosen lempilaji on painonnosto.

– Voisin pitää palopuheen sen puolesta. Se on turvallinen laji, jossa pääsee haastamaan liikkuvuutta, nopeutta, motoriikkaa ja henkistä keskittymiskykyä.

Espoolaisen keskiluokkaisen ydinperheen poika ei mennyt massan mukana, kun lukiokaverit päättivät lähteä teknisille aloille tai yliopistoon.

– Halusin nähdä jotain muuta.

Yhdellä hyppytunnilla eteen sattui Teatterikorkeakoulun abi-info.

– Ajattelin, ettei tuonne tarvitse lukea paljon kirjoja pääsykokeisiin. Teatteri ei kyllä kuulunut elämänpiiriini mitenkään.

Ketonen ei päässyt sisään ensi yrittämällä, mutta sisuuntui.

– Jotain jäi hampaankoloon. Ei tämä voi niin vaikeaa olla!

Hän kävi armeijan ja toimi Ylioppilasteatterissa sen yhtenä huippukautena, jolloin Esa Kirkkopellon ohjaamasta Mahnovitsinasta tuli vuoden 1992 teatteritapaus.

Kolmannella yrittämällä Teatterikorkeakoulun ovet avautuivat.

– Hyppäsin judon jälkeen pakkomielteestä toiseen. Teatteri näytti sisältävän kiinnostavaa mystiikkaa: kyse oli jostain elämää suuremmasta. Osa siitä hohdosta ja illuusioista on kyllä jo karissut.

Sadistimestarin opetuslapset uhkailivat väkivallalla

Jo ennen teatteriopintoja harrastajanäyttelijä Ketonen törmäsi kokemukseen työn vaikeudesta.

– Parikymppisenä minulla oli kuvitelma, että tästä lähtee esteetön kiitorata helppoon ja loistavaan elämään. Käsitys muuttui, kun yritin lavalla puristaa ja suorittaa, vaikken tiennyt, mitä pitäisi tehdä.

Teatterimaailmassa elettiin ”jälkiturkkalaista” aikaa. Jouko Turkan opetuslapset, nuoret ohjaajanalut, yrittivät kuka mitenkin mukailla mestarinsa elkeitä sekä ohjaus- ja opetustyyliä.

Monet Turkan oppilaista olivat omaksuneet Ketosen mukaan sadististakin metodiikkaa, joka aiheutti pelkoa ja rajoittuneisuutta ilmaisuun, vaikka väitetysti vapautti.

– Tai ehkä taipumus sadismiin oli heissä jo olemassa, ja Turkan esimerkki antoi sen toteuttamiseen oikeutuksen.

Ketonen on ollut paikalla, kun ohjaaja uhkasi suoralla väkivallalla kaikkensa yrittävää näyttelijää. Verbaalista ja emotionaalista väkivaltaa, lyttäämistä, vähättelyä, haukkumista ja nöyryyttämistä nuori opiskelija sai todistaa usein, ja sai siitä osansa itsekin.

Ketonen tajusi, että tuon kaltainen lähestyminen näyttelijäntyöhön aiheuttaa samoja ongelmia, joista hän kärsi jo valmiiksi: jännitystä, pelkoa, suorittamista, itsensä kadottamista, hampaat irvessä selviytymistä, stressiä ja ahdistusta.

– Minun oli vaikeaa pärjätä suorittamisasenteeni kanssa ja saada kiinni kiireettömästä läsnäolosta, jota hyvässä näyttelemisessä tarvitaan. Paljon piti vettä virrata ennen kuin oivalsin, ettei näytellessä tarvitse tehdä koko ajan niin hirveästi.

Hermosto huomioon

Valmistuttuaan näyttelijäksi vuonna 1997 Kari Ketonen työskenteli Oulussa yhden näyttämökauden, mutta päätteli pian, ettei halua työskennellä laitosteatterissa loputtomiin.

– Sitten pyörin enimmäkseen työttömänä freenä. Huomasin olevani masentunut, ahdistunut ja näköalaton.

Yritettyään etsiä vuosia omin päin helpotusta ongelmiinsa epätoivoinen näyttelijä päätti 2000-luvun vaihteessa mennä psykoterapiaan. Vastaanotolla oli mullistavaa tajuta, että täällä hänelle ei kerrota, mitä hänen pitää tuntea, vaan kysytään, mitä hän juuri nyt tuntee.

Seuraavat seitsemän vuotta Ketonen ei ainoastaan hoitanut itseään, vaan myös opiskeli alaa ja valmistui psykoterapeutiksi vuonna 2007.

”Olen saanut reaktiivisen hermoston syntymälahjaksi, ja sen kanssa edelleen luovin.”

Terapeutin työtä taiteilija ei ole ehtinyt tehdä, mutta on onnistuneesti soveltanut näyttelemiseen psykoterapiassa sisäistämäänsä metodia kehollisten kokemusten neutraalista tarkkailusta.

Hermoston- ja mielenhallinnan lisääntyessä Ketonen huomasi alkavansa ymmärtää jotain läsnäolosta. Näytteleminen muuttui väkinäisestä puurtamisesta kiinnostavaksi leikiksi.

– Olen saanut reaktiivisen hermoston syntymälahjaksi, ja sen kanssa edelleen luovin. Opettelen yhä säätämään, navigoimaan ja ottamaan huomioon hermostoni tarpeita.

Hetki onnen kukkuloilla

Vain harvat ja valitut elättävät itsensä näyttelijäntyöllä.

– Nuorena oma paikka piti lunastaa. Me aloimme Ville Myllyrinteen kanssa haaveilla sketsisarjan tekemisestä, koska meillä ei ollut muuta työtä. Meidän piti kirjoittaa duunit itsellemme.

Vuonna 2009 Ketonen ja Myllyrinne palkittiin Venla-gaalassa television parhaana komediasarjana. Yle Areenasta löytyvää sarjaa tehtiin kolme tuotantokautta.

– Sketsiviihteen tekeminen on punkrockia, se on nuorten hommaa. Siinä täytyy olla hillitön nuorisoasenne.

Samana vuonna Ketonen sai parhaan miesnäyttelijän palkinnon draamasarjasta Suojelijat.

– Olin tietysti onneni kukkuloilla. Kun seuraavana aamuna heräsin, koin edelleen, että olin vihdoin päässyt asemaan, josta olin haaveillut.

Mielensä perukoilla mies aavisti, ettei onnen tila ollut pysyvä. Kohottunut mielihyvä omasta onnistumisesta ja tunnustuksesta kesti vain 36 tuntia. Sen jälkeen kaikki jatkui jokseenkin entisellään.

Luottomies etsii tasapainoa

Teatterissa, televisiossa ja elokuvissa näyttelijänä, ohjaajana ja käsikirjoittajana työskennellyt Ketonen teki uuden aluevaltauksen vuonna 2022. Häntä pyydettiin ohjaamaan elokuva Häät ennen hautajaisia.

– Olisin ollut hullu, ellen olisi tarttunut tilaisuuteen.

Viime vuonna valkokankaalle tuli Ketosen käsikirjoittama ja ohjaama Luottomieselokuva: All in, joka oli jymymenestys. Tänä keväänä työn alla on komedian jatko-osa.

– Työnarkomaaniksi en tunnustaudu. Teen vain sitä, mitä tulee eteen. En saa enää paljosta työnteosta kiksejä. Fokukseni on tasapainon säilyttämisessä.

– Olen käynyt jaksamiseni reunalla ja ajanut monesti päin seinää. On hyvin epämiellyttävää, kun kroppa ei toimi, eikä saa nukuttua.

Elokuvaohjaajan ja -käsikirjoittajan työn haltuun ottaminen on vaatinut valtavasti uuden oppimista lennosta, mikä on ollut myös kaoottista ja kuormittavaa.

Työnteko ja haastavat projektit antavat toisaalta elämään merkityksen tunnetta, ja ehkäpä egokin janoaa yhä huomiota ja menestystä, Ketonen tunnustaa.

Hän innostuu helposti ja tarttuu haasteisiin, ja samanaikaisesti pelkää epäonnistumista, voimien loppumista, putoamista ja romahtamista tien poskeen.

Putouksen pelko

Nuorempana Kari Ketonen teki lähes kaiken ylikierroksilla ja stressaantuneena. Neuroottiselle, ahdistustiloihin ja huoliajatteluun taipuvaiselle taiteilijalle monet julkisista töistä olivat ”suorastaan kammottavia”.

Esimerkiksi Putous-sketsiohjelma, jota seurasi viikoittain noin miljoona katsojaa, aiheutti lamauttavaa epäonnistumisen pelkoa.

Työrytmi oli tiukka. Tiistaina alkoivat harjoitukset. Keskiviikko, torstai ja perjantai kuluivat materiaalin luomisessa. Lauantaina oli suora lähetys.

Vaikein hetki viikosta oli sunnuntain ja tiistain välinen kuilu, jolloin kaikki vitsit oli käytetty, ja uusia piti keksiä pikaisesti.

Ketonen huomasi, että sen sijaan, että hän istuu kotona hiuksiaan repien ja epätoivosta puhisten, hänen kannattaa lähteä kävelylle. Teemme tämänkin haastattelun kävellen Ketosen kotikulmilla Helsingin Kalliossa.

Toinen Putous-aikojen opetus oli, ettei kannata käydä joka esityksen jälkeen nollaamassa eli juoda niin paljon alkoholia, että alkaa kunnolla väsyttää.

– Yli viisikymppisenä en enää jaksa juoda samaan malliin, koska krapulat ovat niin synkkiä, Ketonen myöntää ja kulkee määrätietoisin askelin ohi lukemattomien paikallisten baarien ja soittoravintoloiden.

Stressivatsa ja tomumajan tuho

Suurelle yleisölle Kari Ketonen näyttäytyy hillittömänä huumorimiehenä. Takavuosina kroonisen ylikuormituksen oireet vaikuttivat kuitenkin niin, että hän oli usein töissä huonolla tuulella, ja töiden pelkkä ajatteleminenkin tuntui vastenmieliseltä.

Kehollisia oireitakin oli: stressiin ja jännitykseen liittyi selkäkipuja ja pahimmillaan jatkuva ripuli. On vaikea olla luova ja leikkisä, kun hermosto on hälytystilassa.

Kun ikää tulee ja vastuut kasvavat, mutta palautumiskyky hidastuu, yhtälö on haastava. Uupumisen ja loppuun palamisen uhka lisääntyy.

Seuratessaan kehonsa reaktioita Ketonen huomaa nykyään, milloin hermosto lähtee ylikierroksille. Hän osaa rauhoittaa sen toimintaa hengitystään säätelemällä. Tämä parantaa jaksamista, stressinsietoa ja toimintakykyä paineen alla.

– Pystyn tekemään pitkää päivää. Vakiovitsini on, että olen ihan yhtä stressaantunut kuin ennenkin, mutta jaksan tehdä kolme kertaa enemmän työtä.

Kari Ketoselle keskeinen elämän merkityksen lähde on ollut oma poika. Hän muuttaa pian pois kotoa.

– Isyys antaa syyn käydä töissä ja jatkaa tätä kaikkea. Nyt kun lapsi on täysi-ikäinen, se on merkityskriisin paikka, koska tarpeellisuuteni muuttaa muotoa.

Ketonen ajaa kaasuautolla ja on huolestunut ympäristöasioista.

– Toivotaan, että tiede pelastaa meidät jollain nerokkuuksilla.

Hän on pohtinut myös kuolemaa.

Tämä ainutlaatuinen tomumajamme ja kaikki sen sisältämät toiveet, pelot, odotukset, kivut, mieltymykset, mielipiteet ja kokemukset katoavat, Ketonen muotoilee.

Kuolema ei ahdista häntä.

– Me näemme kuoleman tragediana. Meistä ei jää jäljelle mitään. Mutta mitä sitten? Kuka sanoo, että meistä pitäisi jäädä jotain?

Nauru auttaa sietämään kohtuuttomiakin olosuhteita

Huumorin avulla voimme kohdata kuoleman kaltaiset vaikeimmatkin asiat.

– Yksi huumorin funktio on olla valo pimeässä. Ne ovat uskomattomia hetkiä, kun ihmiset nauravat yhdessä silloin, kun tilanne ei ole helppo eikä hauska.

”Koomikko sanoo sen, mitä kaikki ajattelevat, mutta kukaan ei sano ääneen.”

Hankalassa työpaikassa saattaa löytyä yksi tai kaksi kaveria, joiden kanssa voi vitsailla pitkin päivää. Se tekee työstä siedettävää.

– Yhtäkkiä purkautuva nauru on vapauttava käänne! Me asetumme hetkeksi tilanteen yläpuolelle.

Ketonen katsoi taannoin videota ukrainalaisista sotilaista. Taistelun jälkeen yöllä nämä vitsailivat ja nauroivat räjähtäneessä rakennuksessa.

– Joskus voimme vain nauraa vedet silmissä. Se on helpottavaa.

Kari Ketonen on pitkin työuraansa pyrkinyt aiheuttamaan ihmisissä naurureaktioita tai edes lievää huvittuneisuutta. Nauraminen purkaa stressiä ja emotionaalista jännitystä kehossa. Katsojat maksavat koomikon palkan päästääkseen nauttimaan näistä reaktioista.

– Koomikko sanoo sen, mitä kaikki ajattelevat, mutta kukaan ei sano ääneen. Siksi hovinarria tarvitaan. Olisimme pulassa ilman vitsejä ja naurua.

”On vain hyväksyttävä, että me synnymme, teemme työtä, lisäännymme ja kohta kuolemme.”

Huumorin voi nähdä elämän kiistämättömän traagisuuden kääntämisenä komediaksi. Ketosen mukaan elämä ei ehkä olekaan julma ja merkityksetön tragedia, vaan kosminen vitsi, johon sopiva reaktio on kosminen nauru. Sen avulla voimme sietää joskus kohtuuttomiakin olosuhteita.

Suhtautumista omiin kärsimystä tuottaviin kokemuksiin voi keventää myös mielenhallinnalla.

– On vain hyväksyttävä, että me synnymme, teemme työtä, lisäännymme ja kohta kuolemme.

Ei mitään uutta auringon alla, Ketonen muistuttaa Vanhan testamentin Saarnaajan tapaan.

– Elämän voi tietysti yrittää elää parhaalla mahdollisella tavalla, jotta siitä olisi jotain iloa muillekin tai edes itselle, ja mielellään niin, ettei se tapahdu muiden kustannuksella.

Juttu on julkaistu alun perin Askel-lehdessä 3/25.

Ilmoita asiavirheestä