Kristinoppi on kaunis oppi. Kristillisen jumalakuvan ja kristologian rikkaaseen kehitykseen kuuluvat kaikki teologianhistorialliset himmelit aina neitseestäsyntymisestä kaksiluonto-oppiin ja apofaattisesta teologiasta erilaisiin jumalatodistuksiin.
Lukiolaisena riemastuin, kun ymmärsin, että minulle läheinen kristinuskon maailma ja ihailemani filosofian maailma yhdistyvät kirkkaana teologiassa. Viehätyin opista, ja varmaankin 18-vuotiaasta lähtien olen inhonnut dogmatiikan halveeraamista.
Toivon ja uskon, että meitä on monia. Siis sellaisia, jotka kirkkopoliittisissa asioissa ovat liberaaleja ja tasa-arvokysymyksissä moderneja, mutta jotka eivät tingi uskontunnustuksesta tai dogmatiikan keskeisimmistä kysymyksistä. Sellaisia, jotka eivät kuunaan kaataisi konsekroitua viiniä lavuaariin tai kieltäisi perisyntiopin kovaa todellisuutta.
Olen lopen kyllästynyt siihen, että ”klassinen kristinusko” on jäänyt konservatiivisiksi miellettyjen tahojen kentäksi. Olen kyllästynyt siihen, että korkeakirkollisuus ja taantumuksellisuus samaistetaan. Olen kyllästynyt siihen, että niin sanotut liberaalit näyttävät kaihtavan apologetiikkaa.
Kun Wille Riekkinen julkaisi jokseenkin radikaalin teoksen Valo ja pimeys (Teos, 2025), soraääniä kuultiin, mutta lähinnä kirkon ”konservatiiviselta laidalta”. Missä oli laajapohjainen keskustelu, kun emerituspiispa kyseenalaisti Jeesuksen ristinkuoleman sovitusulottuvuuden?
Kun Ville Mäkipelto, Raimo Hakola ja Juha Pakkala julkaisivat eksegeettisen ”paljastuskirjan” Jumalan synty (Otava, 2025), tuntuivat jakolinjat taas tympeän selviltä sosiaalisen median taistelukentillä.
Vaikkei kirja teologeille suuria yllätyksiä esitellytkään, olivat tekijöiden kommentit Jumalan syntymisestä virkamiestyönä ja kirjan sivuilta löytyvät kristologiset heitot sellaisia, että joku piispakunnasta olisi voinut opin kannalta linjata jotain. Ainakaan vielä tätä kolumnia kirjoittaessani ei näin ole käynyt.
Olemmeko siirtyneet niin relativistiseen aikaan, että liberaaliksi itsensä mieltävä kristitty ei enää pidä uskontunnustusta kuin symbolisena myyttikuvana? Uskon, että kokemushakuisen ja moralistisen kristillisyyden kanssa voisi kilpailla parhaiten kristinuskon älyllisestä perinteestä ammentava teologinen kristillisyys, joka haastaa ja avaa maailmoita.
Keskustelun suppeus saa minut pohtimaan, veisaako dogmatiikka viimeistä virttään Titanicin kannella? Onko progressiivinen kristinusko siirtymässä fiilispohjaiseen ”uskon, mihin uskon” -ajatteluun, ja konservatiivit keskittyvät inttämään kehällisistä asioista? Jos näin on, minä sidon akvinolaiset, augustinukset, lutherit, barthit ja tillichit jalkoihini ja uppoan mukana.
Lue myös:
Nikean uskontunnustus on sarja väylämerkkejä ja toisaalta kiitoslaulu
Ilmoita asiavirheestä