Pyhästä Pietarista lähtien pääsiäisenä kuolleeseen Franciscukseen saakka katolisen kirkon johdossa on virallisen laskutavan mukaan ollut kaikkiaan 266 paavia. Heistä 217 on ollut lähtöisin Italiasta. 49 paavia on saatu muista maista, mutta ”Saapasmaan” etumatka paavien rekrytoitumisalueena on kirkas ja selkeä. Toistaiseksi viimeinen italialainen paavi oli syksyllä 1978 vain runsaan kuukauden verran paavina ollut Johannes Paavali I, porvarilliselta nimeltään Albino Luciani.

Suuresta määrästään johtuen myös useimmat historian suurista ja kuuluisaksi tulleista paaveista olivat 1900-luvulle saakka italialaisia. Maan keskeinen asema paaveja tuottaneena maana selittyy parhaiten siten, että Rooman valtakunnan pääkaupunki ja myöhemmin Länsi-Rooman perintöä monessa mielessä hartioilleen ottanut paavinistuin Vatikaanissa sijaitsevat Italiassa. Maa on kauan myös ollut suhteellisen väekäs ja vauras. Sen antiikin ja renessanssin kulttuurin ja kaupankäynnin rikastuttama kulttuuri oli menneinä vuosisatoina vaikutusvaltainen. Myös maan kirkollinen traditio on ollut ikivanha ja voimakas.

Lisäksi paavinistuimen hallinta oli keskiajalla kauan osa moniin valtioihin jakautuneen Italian mahtisukujen poliittista kilpailua.

Kun luetteloidaan maita, joista paavit ovat menneisyydessä tulleet, on muistettava määrittelyjen tietty horjuvuus. Valtioiden nimet ja rajat ovat vaihdelleet, samoin kansalaisuuden tai kansallisuuden ajatus. Esimerkiksi monet paavit 500-luvulta 700-luvulle olivat kyllä italialaisia, mutta kotoisin Bysantin imperiumiin kuuluneista Italian niemimaan osista. Etelä-Italiassa oli kauan myös kreikkalaisia yhteisöjä. Tai ihminen, jota nyt pidetään syyrialaisena, kreikkalaisena, espanjalaisena, ranskalaisena tai saksalaisena, on kaukaisessa menneisyydessä voinut itse määritellä identiteettinsä toisin. Lisäksi joitakin valtioita ei enää ole: esimerkiksi monet italialaiset paavit olivat 700-luvulta 1800-luvulle saakka Keski-Italiassa sijainneen Kirkkovaltion kansalaisia. Sama koskee läpi keskiajan moniin valtioiden jakautuneen Italian eri puolilta tulleita paaveja.

Joka tapauksessa: Italian jälkeen seuraavaksi eniten paaveja on tullut Ranskasta, joka on ollut 16 paavin kotimaa. Ranskan tapauksessa on mielenkiintoista, että itse paavinistuinkin sijaitsi poliittisten kiistojen seurauksena 1309—1377 Etelä-Ranskan Avignonissa. Viimeinen ranskalainen paavi — Gregorius XI — oli virassaan vuonna 1378 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.

Entäpä, jos Martti Luther olisi 1520-luvulla voinut keskustella kirjeenvaihdossaan myös äidinkielellään paaviksi valitun maanmiehensä kanssa?

SEURAAVAKSI ENITEN paaveja on tullut Saksasta: kuusi kirkonjohtajaa Pietarin istuimelle. Viisi heistä oli viroissaan toisiaan seuranneiden vuosikymmenien aikana 900-luvun lopussa ja 1000-luvun alussa. Lähes tuhat vuotta myöhemmin paaviksi valittu Benedictus XVI (Joseph Ratzinger, paavina 2005—2013) teki paavillista nykyhistoriaa ollen lähes 600 vuoteen ensimmäinen paavi, joka erosi virastaan. Ylipäätään paavien eroaminen on ollut äärimmäisen harvinaista.

Saksalaisten paavien kohdalla on mielenkiintoista spekuloida sillä, olisiko Alppien pohjoispuolista Eurooppaa ja 1500-luvun reformaatiota ymmärretty Roomassa paremmin, jos heitä olisi ollut kirkon historiassa useampia? Entäpä jos 1500-luvun alkupuoliskon italialaisten paavien joukossa olisi ollut myös muutama saksalainen? Entäpä, jos Martti Luther olisi joskus 1520-luvulla voinut keskustella kirjeenvaihdossaan hyvin osaamansa latinan ohessa myös äidinkielellään paaviksi valitun maanmiehensä kanssa, joka olisi kaiketi italialaisia paaveja paremmin ymmärtänyt saksalaista kulttuuria, mielenlaatua, spiritualiteettia ja teologian tekemisen tapaa? Entäpä, jos paavit korkeine avustajineen olisivat voineet itse lukea myös Lutherin saksankielisiä tekstejä? Olisiko lännen kirkon repeäminen voitu estää ja kirkon reformaatio tapahtua toisin?

Toisaalta vielä keski- ja uuden ajan vaihteen kristikunnassakaan kansallisuus ei merkinnyt samaa, kuin nykyisin. Luther kohtasi vastarintaa myös kotimaassaan. Hän ei myöskään saavuttanut teologista yhteisymmärrystä äidinkielenään saksaa puhuneen sveitsiläisen reformaattorin Ulrich Zwinglin kanssa — tosin teologiset väittelyt pidettiin yleensä latinaksi. Lisäksi hänen taisteluvuosiensa paaveihin kuului myös historian ainoa hollantilainen paavi, vuosina 1522—1523 hallinnut Hadrianus VI. Tämä germaanisen kielialueen ja Välimerenmaista katsottuna pohjoisen Euroopan kasvatti ei hyväksynyt Lutherin ajattelua ja halusi tuomita tämän kerettiläisenä.

Viimeksi hallitsi espanjalainen paavi mielenkiintoisesti juuri silloin, kun Kristoffer Kolumbus 1492 saapui Karibialle.

HOLLANTILAISEN HADRIANUS VI:n jälkeen alkoi pitkä italialaisten paavien ”värisuora”. Kaikki paavit olivat hänen jälkeensä 455 vuoden ajan Italiasta, kunnes puolalainen Johannes Paavali II (Karol Józef Wojtyła) valittiin Pietarin istuimelle vuonna 1978.

Viisi paavia on tullut Bysantin valtakunnan aikaisesta Syyriasta. Heistä viimeinen, Gregorius III, kuoli virassaan vuonna 741

Pyhä maa on lahjoittanut kirkolle kolme paavia: ensimmäinen heistä oli apostoliruhtinas Pietari (k. n. 68) ja viimeinen 649 kuollut Theodoros I.

2000-luvun konklaaveissa on usein povattu ja siellä täällä myös odotettu, että paaviksi valittaisiin afrikkalainen kirkonmies: onhan Afrikka lähestystyöstä ja nopeasta väestönkasvusta johtuen katolisen kirkon voimakasta aluetta. Afrikkalaisia paaveja on kuitenkin ollut ennenkin, Rooman valtakunnan päivinä peräti kolme. Heistä viimeisenä vaikutti paavina vuonna 496 kuollut Gelasius I.

Paaveja on tullut eräistä muistakin maista. Kuriositeettina voidaan mainita, että runsasväkisestä, vauraasta ja hyvin katolisesta Espanjasta on kautta aikojen valittu vain kaksi paavia. Viimeksi Roomassa hallitsi espanjalainen paavi Alexander VI, (k. 1503) mielenkiintoisesti juuri silloin, kun Espanjan hallitsijan varustama Kristoffer Kolumbus lokakuussa 1492 tiettävästi ensimmäisenä eurooppalaisena saapui Atlantin ylitettyään Karibialle ja aloitti Amerikan valloittamisen Espanjan kruunulle.

Näistä vuosista alkoi Espanjan muotoutuvan imperiumin vuosisatainen suuruuden aika, jonka alamäki alkoi vasta katolisuuden hyljänneen Englannin sille aiheuttaneen Voittamattoman armadan tuhon (1588) jälkeen. On kuitenkin erikoista, että maailmanvallaksi kohonneesta Espanjasta ei 1500- ja 1600-luvuilla valittu yhtäkään paavia. Mutta sama pätee tietenkin toisiin katolisiin maailmanvaltoihin, Portugaliin ja Ranskaan.

Olisi houkuttelevaa ajatella, että Pohjolassa liikkunut englantilaissyntyinen paavin legaatti ja tuleva paavi olisi ollut Suomen kirkon tilanteesta tietoinen.

MILTEI TUHANNEN vuoden ajan katolisena kansakuntana tunnetusta, myöhemmin maailmanvallaksi nousseesta Englannista on tullut vain yksi paavi. Hän oli vuosina 1154—1159 hallinnut Hadrianus IV. Hänen tarinansa liittyy myös Suomen kristillistämiseen, sillä hieman ennen paaviuttaan piispa Nicholas Breakspear (tai Nikolaus Albanolainen) toimi hiljattain katoliseen kristikuntaan lujemmin liittyneessä Skandinaviassa paavillisena lähettiläänä, organisoimassa kirkollista hallintoa.

Mielenkiintoisella tavalla Suomeen suuntautunut ns. ensimmäinen ristiretki on ajoitettu juuri 1150-luvulle. Monet tähän retkeen ja kansallispyhimykseemme piispa Henrikiin liittyneet tiedot ovat kuitenkin epävarmoja ja hataralla pohjalla. Emme tiedä myös englantilaissyntyiseksi oletetusta Henrikistä dokumenttien perusteella juuri mitään, eikä meillä ole tietoa siitäkään, olisiko hän olisi mahdollisesti kuulunut Breakspearin seurueeseen. Lisäksi lounainen Suomi oli tuohon aikaan jo ennestään pitkälti kristillinen ja organisoitumassa seurakunnallisiin alueisiin.

Olisi silti houkuttelevaa ajatella, että juuri kirkollisen organisaation vahvistamisen vuoksi Pohjolassa liikkunut englantilaissyntyinen paavin legaatti ja tuleva paavi olisi ollut Suomesta ja sen nuoren kirkon tilanteesta tietoinen tai informoitu, ja kenties tavalla tai taitoisella vaikuttanut myös siihen, että Ruotsista käsin haluttiin vahvistaa jo syntyneitä kirkollisia ja poliittisia siteitä merentakaiseen Suomeen.

Kaikista tähänastisista paaveista ylivoimainen enemmistö on ollut eurooppalaisia. Levantin maista ja nykyisen Turkin alueelta eli Syyriasta, Pyhältä maalta ja Anatoliasta — eli Aasiasta — paaveja on tullut kymmenen. Pohjois-Afrikasta on ollut kotoisin kolme paavia ja Etelä-Amerikasta yksi, pääsiäisenä kuollut Franciscus. Täysin ”paavittomia” mantereita tässä katsannossa ovat edelleen Australia, Oseania ja Pohjois-Amerikka.

Kun 7. toukokuuta aloittava konklaavi valitsee uuden paavin, nähdään samalla, mihin maantieteelliseen suuntaan maailmanlaajuinen katolinen kirkko valinnan myötä seuraavan pontifikaatin aikana ehkä orientoituu. Mahdollisia valitsija-kardinaaleja on nyt 135. Heistä 17 on Italiasta, 36 muualta Euroopasta, 20 Pohjois-Amerikasta, 17 Etelä-Amerikasta, 18 Afrikasta, 23 Aasiasta ja 4 Oseaniasta.

Lähteitä:

World Population Review – Popes by country

Popehistory

Lue myös:

Kenestä uusi paavi? — Vahvimmat ennakkosuosikit tulevat Italiasta ja Filippiineiltä

Ilmoita asiavirheestä