Maailma elää levotonta aikaa. Ehkä siksi surrealistinen taide kiehtoo aivan erityisellä tavalla. Tampereen taidemuseossa avautui 8.2. suurnäyttely Surrealismi – Jaettu uni, jossa esitellään yli 100 tyylisuunnan historiaan näkymiä avaavaa teosta.
Jotain näyttelyn suosiosta kertoo avajaisviikonlopun jonojen ja tohinan lisäksi se, että kun 13.2. elokuvateatteri Niagarassa näytettiin oheisohjelmana kaksi surrealistisen elokuvataiteen merkkiteosta, olivat liput jo etukäteen loppuun varatut.
Into on ymmärrettävää: eihän sitä joka päivä näe Salvador Dalin ja Luis Buñuelin Andalusialaista koiraa (1929) valkokankaalta. Andalusialaisen koiran varttituntiin tiivistyy surrealismin syvin olemus. Katsoja joutuu keskelle jonkun toisen unta: sen patoumia, seksuaalisia ärsykkeitä, vaihtuvien maisemien ja loputtomien symbolien tulvaa, jotka joka merkitsevät tai ovat merkitsemättä. Elokuvan mykkyys on olennaista: unessa kukaan ei kuule huutoasi.
Olennaista on, että surrealismi (ja sen velipuoli dadaismi) levisi ympäri taidemaailman kiihkeimmin juuri ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana. Viimeistään ensimmäinen maailmansota oli romahduttanut vanhan Euroopan ja uudet aatteet puksuttivat eteenpäin uuden teknologian rinnalla lupia kysymättä. Koska maailman moraalinen luettavuus oli vaikeutunut ja maailman rajat vetäytyivät yhä kauemmaksi pienestä yksilöstä, käänsi taide katseensa sisäänpäin: uniin ja tiedostamattomaan. Tämän uudenlaisen katseen airuena voidaan pitää myös Sigmund Freudia ja tämän psykoanalyysia, jossa keksi sairaus vailla lääkettä.
KIRJALLISENA LIIKKEENÄ käynnistynyt surrealismi luottaa vapaisiin assosiaatioihin, mistä parhaan esimerkin löytää lukemalla Andre Bretonin oivallisia runoja (esimerkiksi Andre Breton: Unen hiekkarannoilla – Valitut runot). Tampereen taidemuseon suurnäyttelyksi tituleerattu kooste keskittyy kuitenkin itseoikeutetusti visuaalisiin taidemuotoihin.
Nimekkäistä taiteilijoista ei ole pulaa: kaanonista nostetaan esiin ilmeisen Dalin lisäksi pisuaaristaan kuulu Marcel Duchamp, muutama vuosi sitten helsinkiläisiä villinnyt Yayoi Kusama ja surrealismin voimahahmo Man Ray.
Kysymyksiä kuitenkin nousee, esimerkiksi elokuvanäytteiden kohdalla. Katkelmat David Lynchiltä ja Alejandro Jodorowskyn The Holy Mountainista ovat oikeutettuja, mutta Guillermo del Toron Panin Labyrintin ja Alfred Hitchcockin Noiduttu-katkelman olisi osuvammin voinut korvata esimerkiksi Kenneth Angerin ikonisilla lyhytelokuvilla tai Jan Svankmajerin painajaismaisilla ja leikittelevillä animaatioteoksilla. Tuntuu, että joissakin tapauksissa tekijän nimi ja tunnettuus on noussut teosten olennaisuuden ohi.
VAIKKA SURREALISMIN kytkökset Freudiin ovat tunnettuja, näyttelyn seksuaalinen painotus hämmentää. Kuratoinnin painotusta perustellaan toki monin seinätekstein ja siteerauksin, joissa esimerkiksi Man Ray toteaa, kuinka ”todellisuus sepitetään halusta”.
Silti pohdin, onko seksuaalisuus erilaisine fallos-symboleineen ja kananmunarintoineen todella niin elimellinen osa surrealistisen liikkeen kaanonia? Ovatko ihmiskunnan unet tosiaan näin himokkaita? En voi olla näkemättä seksuaalisuuden ylikorostamisessa jotain sekä vanhanaikaista että tätä aikaa kosiskelevaa.
Näyttelyä voi kuitenkin suositella kelpo johdatuksena surrealismin perinteeseen. Teologisesta katsantokannasta käsin on mielenkiintoista huomata, miten myös eri uskontokuntien ja mytologioiden runsas symboliikka ja historia on inspiroinut taiteilijoita.
Kauhea, joskin vaikuttava, on esimerkiksi Dalin Gustave Doresta ammentava näkemys Juudaksen kohtalosta. Tuossa Jumalaiseen näytelmään pohjautuvassa näyssä Juudas katoaa kaljun paholaisen suuhun.
Myös perheen pienimmät huomioidaan ja seurue pääsee halutessaan myös itse toteuttamaan surrealistista assosiaatiopiirtämistä Cadavre exquis-menetelmää hyödyntäen.
Surrealismi – Jaettu uni Tampereen taidemuseossa 10.8. saakka.
Lue myös:
Edith Piafin elämään sukeltava uutuusbaletti on tarina nälästä, johon mikään ei riitä
Ilmoita asiavirheestä