Kirkolliskokous ottaa kantaa valtion leikkausaikeisiin koskien kirkon rahoitusta sen hoitamiin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Jo nykyisellään tilanne on kestämätön, kun kirkon odotetaan hoitavan muun muassa hautaustointa ilman, että siitä aiheutuvat kulut korvataan täysimääräisesti.

Keskustelussa ovat olleet joskus myös jakoperusteet, miten varat jakautuvat eri seurakuntien kesken. Pelkkä paikkakunnan asukasmäärä ei pitäisi riittää perusteeksi. Hautaamisen kulttuurit muuttuvat, ja maamme eri osissa käytännöissä on suuria eroja. Tämä näkyy myös hautausten määrissä ja uusien hautapaikkojen tarpeessa.

HAUTAAMISEEN LIITTYVÄ kulttuuri on murroksessa, ja muutos etenee voimakkaammin etelässä ja suurissa kaupungeissa. Ensin tämä näkyi polttohautauksen yleistymisessä. Urbaanissa ympäristössä tuhkaus lienee jo enemmän sääntö kuin poikkeus. Kun vanha tätini kuoli Tampereella, niin seurakunnassa melkein yllätyttiin, kun oli kerrottu, ettei arkkua viedä enää siunauskappelista krematorioon, vaan se lasketaan heti siunauksen jälkeen kokonaisena hautaan.

Uurnahautauskin tosin näyttää jo tekevän tilaa sille, ettei ihmiselle varata mitään hautapaikkaa. Tuhkat viskataan mereen, metsään tai tuuleen tunturin huipulta. Ehkä se on jonkun mielestä runollista, mutta arvelen taustalla olevan myös jotain nykyihmisen kuoleman kammoksumista. Ajatus ruumiin hävittämisestä kerralla tuntuu mieluisammalta kuin mielikuva hitaasti maatuvasta ja mätänevästä ruumiista. Jotkut perustelevat tätä myös sillä, että lasten ei tarvitse nähdä vaivaa haudan hoitamisesta.

ITSE OLEN jo hyvin varhaisella iällä tottunut käymään sukulaisten haudoilla. Perheeni on hoitanut myös monien kaukaisempien sukulaisten leposijoja. Tämä on osaltaan opettanut muistamaan elämän katoavaisuutta, mutta vahvistanut myös omaa identiteettiä sukupolvien ketjussa ja kertomuksissa.

Luulen, että moni muukin suomalainen lapsi on ainakin jouluna tai pyhäinpäivänä käynyt perheensä kanssa viemässä kynttilän omaisten haudalle. Tämänkin menetämme, jos hautakiviä tai edes nimilaattoja ei enää laiteta. Ja ovathan hautausmaat usein levollisia paikkoja, jotka herkistävät mielemme iäisiä asioita kohtaan.

Ja onko se todella liikaa vaadittu, että lapset huolehtivat aiempien sukupolvien hautapaikoista, vievät jonkun kesäkukan ja kanervan syksyllä? Jos minulle ei tule lapsia, niin velvoitan sitten kummityttöni Viljan huolehtimaan omasta haudastani. Vaikka sitten teologisesti hieman harhaoppisella uhkauksella, että tulen kummittelemaan, jos hauta on hoidettu huonosti.

Kirjoittaja on lappilainen lakimies ja kirkolliskokousedustaja.

***

Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!

Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.

Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.

Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!