Olin viime heinäkuussa Englannissa, kun Suomen uutisia selaillessani sydämeni jysähti: Pirkanmaan tuhopolttojen sarjassa oli nyt uhrina Einola, entisen Siunaukselan lastenkodin, sittemmin iäkkäiden hoivakodin, päärakennus Nokialla. Kodin toiminta oli jo lopetettu, ja vanha talo oli onneksi tyhjillään. Uutinen järkytti, sillä isovanhempieni Ester ja Väinö Lepolan elämäntarina kytkeytyi tiiviisti Siunaukselaan.

Esterin ja Väinön kihlakuva.

Tampereen tuomiokirkkoa rakennettiin, kun Ester Lindholm syntyi vuonna 1903 lähellä sijaitsevaan taloon. Kolme vuotta myöhemmin syntyi Viljo. Sandra-äiti silitti työkseen pyykkiä, ja Uudenmaan ruotsinkieliseltä seudulta muuttanut isä Carl eli Kalle oli töissä konepajalla. Äiti kuoli Esterin ollessa nelivuotias ja Viljo vuoden. Isä ei pystynyt huolehtimaan lapsistaan.

Viljo pääsi tuttavaperheeseen, mutta Ester asui monessa paikassa, osan ajasta äidin sukulaisten luona Ruovedellä mutta huutolaisen tavoin kaltoin kohdeltuna. Elina-täti olisi halunnut pitää huolta sisarensa lapsista, mutta hän oli töissä tyttöjen kasvatuslaitoksessa Vuorelassa, Vihdissä. Ester oli siellä jonkin aikaa ja muisteli myöhemmin sitä kaihoisasti. Työntekijöiden huolenpitoa sukulaislapsista ei kuitenkaan ilmeisesti pidetty sopivana.

Sitten sisarusten elämään tuli käänne. Joukko orpojen kauhistuttavasta tilanteesta huolestuneita, evankelisen liikkeen piirissä olevia ihmisiä perusti orpokodin Pirkkalaan, nykyisen Nokian alueelle. Huhtikuun 11. päivänä 1912 viisivuotias Viljo saapui Siunaukselaan sen ensimmäisenä lapsena. Ester seurasi pian veljeään saatuaan kansakoulun toisen luokan Tampereella päätökseen.

Ester hoiti aikanaan pienempiään ja meni 18-vuotiaana Karkun kansanopistoon lukuvuodeksi 1921–1922. Sen jälkeen hän oli Janakkalan sairaalassa sairaanhoitajaharjoittelijana ja Karjalankannaksella Perkjärven lastenkylässä.

Ester haaveili opettajaseminaarista, mutta Siunaukselan johtajalta Laina Jaakkolalta tuli – varmaankin tiukkasävyinen – pyyntö palata sinne töihin. Viljo oli jo lähtenyt pois. Hän meni töihin kartanoon Lempäälään ja toimi sitten rautatieläisenä Tampereella. Hän kuoli jo 34-vuotiaana tuberkuloosiin, yhden tyttären isänä.

VÄINÖ LEPOLA oli taitavana puuseppänä tunnetun torpparin nuorin lapsi Nokian Taulajärveltä. Hän jäi täysorvoksi 13-vuotiaana ja joutui elättämään itsensä vieraiden palveluksessa. Noin 20-vuotiaana Väinö oli Janakkalassa veljensä luona, kun hän kuuli Nikolai Eskolan julistusta rakastavasta, armollisesta Jumalasta. Sana upposi syvälle, ja nuorukaisen tie vei Karkun opistoon lukuvuodeksi 1925–1926.

Kun opiston johtaja P.J.I. Kurvinen kutsui Väinön asunnolleen, tämä pelkäsi saavansa moitteet. Hän yllättyi melkoisesti. Kurvinen kysyikin, voisiko nuoren ikänsä raskasta työtä tehnyt Väinö ryhtyä Siunaukselan maatilan hoitajaksi ja käydä vapaa-aikoinaan saarnamatkoilla.

Siunaukselassa Väinö tutustui ikätoveriinsa Esteriin, ja heidän häitään vietettiin kesällä 1928. Samalla vihittiin toinenkin lastenkodin kasvatti, Martta Ottelin, Matti Palosaaren kanssa. Lepolat rakensivat kotitalon lastenkodin lähistölle.

Väinö toimi loppuelämänsä, lähes 60 vuotta, matkasihteerinä eli matkasaarnaajana ja varainhankkijana. Hän piti seurakunnissa tilaisuuksia Siunaukselan hyväksi, ja hänen saarnavuorollaan kirkoissa kolehti kerättiin lastenkodille. Väinö kulki laajalla alueella, Lappia lukuun ottamatta. Jokunen matka suuntautui Ruotsiinkin. Väinöllä oli monta vakiopaikkakuntaa ja -ajankohtaa, ja hän oli hartaasti odotettu vieras, luonteeltaan sosiaalinen.

Väinö Lepola lähdössä jälleen saarnamatkalleen.

Lepoloille syntyi kuusi lasta. Lastenkodin asukkaat olivat heidän leikkikavereitaan. Vuonna 1956 tapahtui järkyttävä onnettomuus. Perheen kuopus Jorma hukkui 12-vuotiaana Nokianvirtaan laskettuaan suksilla alas jäälle Siunaukselan vieressä. Isä sai tietää kuolemasta matkalla nähdessään lehdessä uutisen. Puhelimet olivat vielä harvinaisia.

Ester ja Väinö kahdeksan vanhimman lapsenlapsensa kanssa.

MATKASAARNAAJAN ELÄMÄN kääntöpuoli näkyi kotona. Palkka oli pieni ja perheen toimeentulo hyvin niukkaa. Esterin osa oli raskas. Hän ponnisteli lasten hyväksi käytännössä yksinhuoltajana, sillä aviomies oli lähes aina matkoilla, parikin viikkoa kerrallaan. Kun lapsilta kysyttiin, onko isä kotona, he saattoivat sanoa, ettei ole – vaikka hän olisi sattunutkin sillä kertaa olemaan.

Väinö matkusti julkisilla kulkuneuvoilla. Suvussa vitsailtiinkin, että vaari osaa ulkoa koko paksun Turisti-aikataulukirjan. Viimeisiä muistojani vaarista on se, että näin hänet pikavuoron ikkunasta Forssan linja-autoasemalla ja syöksyin halaamaan.

Isovanhempani antautuivat orpojen asialle täysin sydämin, sillä kumpikin tiesi, mitä on elää köyhyydessä ja ilman vanhempia. Kumpaakin oli myös jo nuorena koskettanut Jumalan sana, joka kehotti toimimaan lähimmäisten hyväksi ja kertomaan Jumalan rakkaudesta ja ansaitsemattomasta armosta. Heidän valoisa jumalakuvansa on välittynyt minulle asti.

Väinö jatkoi matkatyötään eläkkeelle jäätyäänkin, yli 80-vuotiaaksi. Ester vietti viimeiset vuotensa osittain halvaantuneena, pari vuotta tyttäriensä hoidossa, Marjan luona Helsingissä ja Mirjan luona Turussa, ja loput kahdeksan vuotta Nokian vanhainkodissa. Opettajan työstä nuoruudessa haaveilleen Esterin harvoja lepohetkiä elämässä oli lukeminen. Vielä vanhainkodissa hänen yöpöydällään ja sängyllään oli kirjoja pinossa.

Mummu ja vaari olivat kumpikin syntyneet vuonna 1903, ja he myös kuolivat samana vuonna, 1988. Jotain yhteiskunnan muutoksesta kertoo se, että Väinö asui elämänsä lopulla jonkin aikaa lastenkodista hoivakodiksi muuttuneessa Siunaukselassa.

Lapsenlapsia pariskunnalle syntyi 18, joista itse olen toiseksi vanhin, Martin tytär. Olen kiitollinen, etteivät isovanhempani olleet enää kuulemassa heidän elämänsä ehkä tärkeimmän paikan palaneen tuhkaksi.

SUOMESSA OLI 1900-luvun alussa valtavasti orpoja. Heidän kohtalonsa oli ankea. Jos sukulaiset eivät ottaneet lasta hoiviinsa, köyhäinhoitolautakunta sijoitti hänet huutolaiseksi. Lapsen sai se isäntäväki, joka antoi alimman tarjouksen. Lastensuojelulaki saatiin aikaan vasta vuonna 1936.

Kirkkoherra Heimo Pätiälää tilanne ahdisti. Hänelle syntyi sisarensa Hanna Regnellin (kirjailija Hanna Rauta) kanssa ajatus orpokodista. He ostivat Pirkkalassa Korvolan kylässä sijaitsevan Einolan maatilan päärakennuksineen Viialan kartanon isännältä Oskari Jaakkolalta. Hänkin innostui hankkeesta, sillä kunnallislautakunnan jäsenenä hän oli nähnyt orpojen surkean tilanteen.

Tammikuussa 1912 vihitty Siunauksela aloitti osakeyhtiönä, mutta se muutettiin pian kannatusyhdistykseksi. Tarkoitus oli ”kasvattaa köyhiä lapsia Jumalan sanan mukaan”. Johtajiksi valittiin FM P.J.I. Kurvinen ja rouva Ilma Kurvinen. Innokas puolestapuhuja oli myös maisteri Kurvisen isä Pietari, joka oli lähtenyt ensimmäisten lähetystyöntekijöiden joukossa Ambomaalle 1860–70-lukujen taitteessa.

Ensimmäinen lapsi tuli Siunaukselaan huhtikuussa 1912. Lisätilaksi vuokrattiin pian Nokian kirkon vierestä Maatialan vänrikin virkatalo, jossa lapsia asui kuutisen vuotta.

Einolan tilan myyneen Oskari Jaakkolan tytär Laina Jaakkola aloitti lastenkodin väliaikaisena emännöitsijänä ja lastenhoitajana. Hän oli niitä harvoja, jotka olivat saaneet ammattipätevyyden Ebeneseristä. Orpokodin johtaja Laina Jaakkolasta tuli vuonna 1915, ja hänen työuransa Siunaukselassa kesti 51 vuotta. Sisar Aino Jaakkola keskeytti oikeustieteen opintonsa ja perusti Einolan lähelle Kaarle-enolta ostettuun Pöllövaaran huvilaan pienemmän asumisyksikön. Aino Jaakkola toimi Siunaukselan kirjanpitäjänä 80-vuotiaaksi. Palveluksessa oli monia muitakin hyvin pitkäaikaisia työntekijöitä.

Ruokaa saatiin omilta pelloilta ja puutarhasta, navetassa oli lehmiä. Varoja kerättiin ompeluseuroissa ja juhlamatkoilla. Väinö Lepola aloitti Siunaukselan palveluksessa 1926. Hän piti seurakunnissa tilaisuuksia, saarnasi kirkoissa ja keräsi varoja lähes 60 vuoden ajan. Testamentit olivat myös tärkeä tulonlähde. Siunaukselan hyväksi myytin Orvon Joulu -lehteä, johon Martta Wendelin teki lahjana kansikuvan 25 vuoden ajan.

LASTEN KANSAKOULUN jälkeisiä opintoja varten käynnistettiin 1910-luvulla keräys kansanopiston perustamiseksi. Se aloitti vuonna 1918 Maatialassa mutta siirtyi pian Karkkuun. Kurviset siirtyivät kansanopiston johtajiksi. Vähän myöhemmin opisto myytiin sen omalle kannatusyhdistykselle.

Siunaukselaan kuului 1920-luvun alussa viisi yksikköä, joista yksi toimi sisällissodan jälkeen Viipurissa lyhyen aikaa sotaorpojen kotina. Jatkosodan aikana Kiikkaan perustettiin koti inkeriläislapsille, jotka neuvotteluista huolimatta jouduttiin palauttamaan Neuvostoliittoon. Lopulta lastenkotina toimi vain Einola.

Lastensuojelussa tapahtui 1980-luvulla muutos, kun lapsia alettiin sijoittaa etupäässä perhekoteihin. Hoivan tarpeessa alkoi olla paljon iäkkäitä. Vuonna 1987 Siunauksela muutettiin palvelu- ja hoivakodiksi. Sen toiminta lopetettiin toukokuussa 2022.

Siunaukselan lastenkodissa asui kaikkiaan noin 560 lasta.

Kuvat: Lepolan suvun kuva-albumit

Lähteet:

Siunaukselan suojassa sata vuotta, 1912–2012. Toim. Reijo Arkkila, Marja Rantamäki, Pirre Saario.

Väinö Lepola: Orpojen asialla. Näkymme mekin näimme.

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran. Antoisia lukuhetkiä!