Väsymyksen historia on sopeutumisen historiaa. Se on tasapainon etsimistä sisäisesti ristiriitaisessa ja ylikierroksilla käyvässä maailmassa. Näin toteaa yliopistotutkija ja poliittisen historian dosentti Mona Mannervuo kiinnostavassa tietokirjassaan Väsymyksen aika – Hermovoimattomuudesta aivosumuun (Gaudeamus 2025).

1800-luvuilla kaupungeissa alkoi ilmetä uudenlaista väsymysoireilua, johon liittyi unettomuutta, tarkkaavuuden ja keskittymisen ongelmia, ahdistuneisuutta, pelkotiloja, vaeltavia kipuja ja särkyjä eri puolilla kehoa sekä syvää uupumusta ja aivoväsymystä. Sitä ryhdyttiin kutsumaan neurasteniaksi eli hermovoimattomuudeksi tai hermoheikkoudeksi.

Konrad Relander (myöhemmin Kondrad ReijoWaara) luonnehti tautia vuoden 1890 Suomen Terveydenhoitolehdessä ”nykyajan höyry- ja sähkö-aikakauden taudiksi”. Sen syynä oli ”nykyajan levoton, kiireinen toimeliaisuus kaikilla työnaloilla, joka ei suo ihmiselle hetkeksikään rauhaa”. Kiireinen, hermostoa kuormittava ja luonnoton elämäntapa oli riski, jota vastaan taisteltiin muun muassa muistuttamalla, että yksi päivä viikosta on pyhitettävä levolle.

Kuulostaako tutulta? Ehkä voimme näin 140 vuotta myöhemmin huokailla kuin Saarnaajan kirjan kirjoittaja aikoinaan: Ei mitään uutta auringon alla!

Halonhakkuusta apua aivojen liikarasitukseen

Amerikassa neurasteniasta tuli suorastaan muotisairaus. Sen keksijäksi nimetty George Miller Beard arveli taudin mahdollisiksi syiksi höyryvoiman lisäksi sensaatiohakuisen lehdistön, lennättimen, tieteet ja naisten mentaalisen aktiivisuuden sekä aikataulut ja kellot. Täsmällinen, suunnitelmallinen, aikataulutettu elämä kulutti hänen mukaansa enemmän voimia kuin hetkessä eläminen.

Yksi aikansa tunnetuimmista hermovoimansa menettäneestä aivotyöläisestä oli sosiologi Max Weber (1864–1920), joka sai jo alle nelikymppisenä vakavia oireita ja vietti viikkoja hoitolaitoksissa.

Hermovoimattomuutta hoidettiin muun muassa totaalisella levolla, sähköhoidoilla ja hieronnalla. Se antoi alkusysäyksen myös psykoterapeuttisten hoitomuotojen kehittymiselle.

Sveitsiläisen psykiatrin Paul Duboisin (1848–1918) mukaan tauti oli parannettavissa, jos potilas kehittää itsetuntemustaan ja irtautuu järjenvastaisista ajatuskehistä. Dubois raportoi terapiansa saaneen aikaan jopa suoranaisia ihmeparantumisia.

Konrad Relander painotti, että hermostuneen tulee nukkua säännöllisesti, ulkoilla ja tehdä kevyitä ruumiillisia töitä. Hän itse kertoi parantuneensa hermoston liikarasituksesta hakkaamalla halkoja.

Ei hermoheikoille

Neurastenian kulta-aika päättyi ennen ensimmäistä maailmansotaa, kun lääketieteessä alettiin pyrkiä täsmällisempiin diagnooseihin. Ongelma ei kuitenkaan kadonnut: ihmiset uupuivat ja väsyivät yhä, muutenkin kuin fyysisen rasituksen vuoksi.

”Monien teollisuutta, taloutta ja tiedettä edustavien tahojen missioksi muodostui väärin väsyvien ihmisten vertailu esimerkillisiin väsymättömin kansalaisiin.”

Lisäksi ihmisiä vei kestokyvyn äärirajoille teknologisen kehityksen tehostama brutaali sota. Sotilaan sydän -oireyhtymää oli vaikea erottaa hermovoimattomuudesta. Molemmissa esiintyy rintakipuja, hikoilua, huimausta ja väsymystä ilman elimellistä syytä.

Vaikka väsymyksen ymmärrettiin olevan myös yhteiskunnallinen ongelma, tutkijoiden huomio siirtyi pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen niin kutsuttuun mentaalihygieniaan eli ihmisten kykyyn sopeutua nopeatahtiseen teollisuustyöhön ja moderniin yhteiskuntaan.

Mona Mannervuo kirjoittaa, että monien teollisuutta, taloutta ja tiedettä edustavien tahojen missioksi muodostui väärin väsyvien ihmisten vertailu esimerkillisiin väsymättömin kansalaisiin, jotka ymmärsivät, miten modernissa yhteiskunnassa tulee olla ja elää.

Väsymystutkimukset eivät tuolloin kyseenalaistaneet teollisuustyötä, kapitalismia tai modernia utopiaa väsymättömästä työläisestä. Sosiobiologiset ajatukset luonnonvalinnasta vahvistuivat ja ajateltiin, että taistelu elon tiellä ei nyt vaan sopinut hermostoltaan heikoille.

Urheileva kestää elämäntaistelussa

Systemaattinen ruumiin harjoittamisen ja voimien optimoinnin aikakausi alkoi Mannervuon mukaan Suomessa 1920-luvulla. Esimerkiksi Kondrad ReijoWaara ajatteli kehon olevan Jumalan antama lahja, mutta myös tärkein pääoma, jonka vuoksi ”terveyden suojaaminen, ruumiin ja sielun voimien säilyttäminen voimakkaina, vastustuskykyisinä ja pirteinä, on jokahisen ihmisen tärkein velvollisuus”.

Urheilua mainostettiin ylivoimaisena keinona hoitaa hermostoa ja ennaltaehkäistä uupumusta. Urheileva, voimisteleva ja hiihtävä kansalainen ”kestää paremmin elämäntaistelussa ja raadannassa”, tiesi Terveydenhoitolehti 1930-luvun alussa.

Koska Suomessa erityisesti hiihdon ajateltiin olevan tärkeä ase väsymyksen torjunnassa, saivat koululaiset vuonna 1934 hiihtoloman keskelle kevätlukukautta. Heti seuraavana vuonna useat koulut raportoivat, että kevätväsymystä ei enää havaittu oppilaissa samaan tapaan kuin aiemmin.

Terveysvalistus ei kuitenkaan poistanut sairaalloista väsymystä aikuisten maailmasta.

Epäisänmaallisen hermot pettävät

Toinen maailmansota nosti pintaan sotaneuroosit. Sotapsykiatri Lauri Saarnio piti hermosairauksia biokemiallisina aivosairauksina. Lääkäri Hannes Heikinheimon mielestä taas epäisänmaallisten ihmisten hermot pettävät tärkeällä hetkellä. Eeva Jalavisto nosti Terveydenhoitolehdessä vuonna 1948 esiin ajatuksen, jonka mukaan sisäiset ristiriidat johtavat kärjistyessään väsymykseen.

Vuonna 1939 voimaan tullut laki lähti siitä, että kansalaisella on velvollisuus elättää itsensä omalla työllään. Ihminen on työkyvytön vain siinä tapauksessa, että hän on täysin kykenemätön paitsi omaan ammattiinsa myös kaikkeen muuhun kuviteltavissa olevaan työhön.

1940-luvulla Työtehoseuran kotitalousosaston johtaja Maiju Gebhard huomautti, että miesten työmailla koneet ja laitteet vähensivät väsymystä, mutta kotitaloustyötä tekevien naisten väsymys oli jäänyt tyystin huomiotta. Hän kannusti hankkimaan moderneja kotitaloustyövälineitä.

Myös kevätväsymys piinasi suomalaisia vuodesta toiseen. Eeva Jalaviston mukaan oireisiin kuului ”haluttomuus työhön, tunne, että jos vielä jatkaa työskentelyä varmasti menehtyy, ärtyisyys ja kiukustuminen pikkuasioistakin, itkettäminen kaikenmoisesta niin iloisista kuin surullisista tapahtumista, suhteeton murhe joutavista asioista jne.”

Lääkäri Holger Hult linjasi vuonna 1959, että ”onkin vähemmän todennäköistä, että ihminen keväisin tuntee olevansa loppuun ajettu, jos hän voi järjestää itselleen edes silloin tällöin vapaan viikonlopun”. Väsymyksen parhaaksi hoidoksi arveltiin siis lepoa.

Kohtuudella tupakkia lääkkeeksi johtajantautiin

1950-luvulla ymmärrettiin, että sielulliset ristiriidat, tempoileva elämäntyyli ja epäterveet elämäntavat väsyttivät sydäntä. Alettiin puhua johtajantaudista, jonka ennaltaehkäisyyn suositeltiin liikuntaa, painonhallintaa ja terveellistä ruokavaliota, sekä kohtuullisessa määrin alkoholin ja tupakan nauttimista, koska ne rentouttavat.

”Puheet luulosairaudesta ja teeskentelystä kuuluvat keskiaikaiseen suhtautumistapaan.”

Energisyyttä ja elinvoimaa ihailtiin niin mainoksissa kuin muutenkin yhteiskunnassa. Yhteiskunta oli jatkuvassa muutoksessa, eivätkä veltot ja väsyneet sopineet vireyttä ihannoivaan aikakauteen.

1960-luvulla alaa alkoi vallata ajattelu, että sydänhermovaivoista ilman fyysisesti havaittavissa olevaa vikaa kärsiviä ei saa halveksia. ”Puheet luulosairaudesta ja teeskentelystä kuuluvat keskiaikaiseen suhtautumistapaan”, linjasi sisätautien erikoislääkäri Erkki O. Jänkälä Terveydenhoitolehdessä.

Rentoutuminen: apu kaikkeen vai lisästressi?

1970-luvulla alettiin puhua yhä enemmän stressistä hiljaisena tappajana mutta myös suorituskykyä parantavana voimana. Tutkimukset varoittivat stressin vaaroista, mutta eivät hiljentäneet modernisaation tahtia, vaan pyrkivät opettamaan ihmisiä sopeutumaan paremmin vallitseviin oloihin.

Jo vuonna 1972 silloinen sosiaali- ja terveysministeri Seija Karkinen totesi, että jatkuvaan tuotannon kasvuun pohjautuva ajattelu ei voi jatkua loputtomiin. Teknisten ja taloudellisten arvojen rinnalla tarvitaan ihmisen arvostamista. Kiistaa kuitenkin herätti, oliko väsymyksen syy työssä vai ihmisen sopeutumisessa.

Rentoutumisvinkkejä tarjoileva kirjallisuus alkoi käydä länsimaissa kaupaksi pian toisen maailmansodan jälkeen. Ajateltiin, että rentoutumisharjoituksilla voitiin hoitaa yhtä aikaa kehoa ja mieltä ja palauttaa horjuva sielun ja ruumiin tasapaino.

Kirurgi Jaakko Laitinen kirjoitti 1975 Duodecimissa, että jatkuva psykososiaalisten ja muiden ärsykkeiden lisääntyminen kulttuurien urbanisoituessa lisää stressiä niin paljon, että ihmisten luontaiset sopeutumismekanismit eivät enää riitä, ja yhä useampi joutuu turvautumaan lääketieteen apuun toiminnallisten häiriöiden ja sairauksien hoitamiseksi.

Laitinen huomautti, että jopa rentoutuminen voi lisätä stressiä ja elimistön toimintahäiriöitä liian kuormittavassa ympäristössä.

Tavoitteena maailmanrauha

1960–1970-luvuilla lääketieteessä vallitsi Mona Mannervuon mukaan tulevaisuusorientoitunut teknoutopismi. Esimerkiksi unkarilaisen endokrinologin Hans Selyen tavoitteena oli, että itsesäätely ja tasapaino kaikilla elämänalueilla johtaisi perheiden ja kansojen sopuisaan yhteistyöhön ja lopulta maailmanrauhaan.

Mannervuo nostaa kirjassa esiin stressiä käsitteleviä lehtijuttuja myös 2000-luvulta. Hyvää tarkoittavissa jutuissa ongelmana on hänen mukaansa se, että niissä annetaan ymmärtää stressin johtuvan ihmisen itse itselleen asettamista kohtuuttomista vaatimuksista. Niissä siis oletetaan, että stressaava elämäntilanne olisi aina ihmisen itsensä hallittavissa.

Ihmiset kokevat olevansa voimattomia lukemattomien tehtävien ja yhteiskunnan vaatimusten edessä, joten näennäistieteellisille hyvinvointi- ja elämäntaitokirjoille ja stressiä käsitteleville lehtijutuille on kysyntää.

Burnout on mielen kuluma

1980-luvulta alkaen julkisuudessa on puhuttanut väsymyksen ohella uupumus. Molemmat ovat mittaamista ja tarkkoja määritelmiä pakenevia subjektiivisia kokemuksia.

”Kelan korvaamaa kuntoutuspsykoterapiaa sai vuonna 1995 noin 5000 suomalaista. Vuonna 2011 sitä sai jo yli 12 500 henkilöä ja vuonna 2022 peräti noin 62 500 henkilöä.”

Psykiatrian erikoislääkäri Martti Olkinuora kirjoitti vuonna 1986 Terveys 2000 -lehdessä siitä, kuinka loppuunpalaminen eli burnout levisi käsitteenä kuin kulovalkea. Ongelma koski erityisesti tunnollisia huippusuorittajia, joten se asettuu samaan jatkumoon hermovoimattomuuden ja johtajantaudin kanssa.

1980-luku oli murroskohta työterveyslääkäreiden vastaanotolla: yhä useampi ei kokenut pärjäävänsä työelämän muutosten tahdissa.

1990-luvulla työuupumuksesta alettiin puhua julkisuudessa yhä enemmän sairautena. Suomen mielenterveysseuran toiminnanjohtaja Pirkko Lahti määritteli vuonna 1997 buroutin mielen kulumaksi, johon pitäisi suhtautua kuten polven nivelrikkoon. Laman jälkeisinä vuosina ihmiset eivät uskaltaneet rajata tekemänsä työn määrää työttömyyden pelossa. Vähitellen he kuitenkin uskalsivat mennä lääkäriin, vaikka kuluma olisi ollut polven sijaan korvien välissä.

Kelan korvaamaa kuntoutuspsykoterapiaa, jonka tavoitteena on tukea ja parantaa ihmisen työ- tai opiskelukykyä, sai vuonna 1995 noin 5000 suomalaista. Vuonna 2011 sitä sai jo yli 12 500 henkilöä ja vuonna 2022 peräti noin 62 500 henkilöä.

Mannervuo kiinnittää kirjassa huomiota ongelmaan, joka syntyy sairaustilastoihin siitä, että työuupumus ei diagnoosina oikeuta sairauspäivärahaan. Tämä on voinut osaltaan johtaa psykiatristen diagnoosien lisääntymiseen.

ADHD on nykyajan supervoima

Keskittymisvaikeudet eivät nekään ole uusi asia. Jo 1800-luvulla aivotyön ajateltiin rasittavan hermostoa ja aivoja, toisinaan kohtuuttomasti. Vuonna 2000 Duodecimin artikkelissa aivojen terveyttä ja ihmisten keskittymiskykyä uhkasivat päihteet, ikääntyminen, aivovammat ja masennus. Sittemmin mukaan listalle ovat tulleet muun muassa sosiaalinen media ja runsas ruutuaika.

”Mannervuo arvioi, että potilaat suhtautuvat myötämielisemmin diagnooseihin, jotka viittaavat aivoperäiseen sairauteen eivätkä psyykkiseen mielen sairauteen, vaikka aivot ja mieli eivät ole erotettavissa.”

Lasten yliaktiivisuudesta puhuttiin 1970-luvulla MBD-oireyhtymänä. Nykyään neuropsykiatrisille diagnooseille on aikuistenkin keskuudessa poikkeuksellinen kysyntä. Psykiatrian professori Jyrki Korkeila on kuvannut ilmiötä ADHD-buumiksi. Diagnooseja tehdään yhä enemmän korkeasti koulutetuille ja hyvin työelämässä menestyneille ihmisille.

Yhtenä selityksenä ilmiölle voi olla oireyhtymän näyttäytyminen julkisuudessa kaikki arjen vaikeudet selittävänä diagnoosina. Diagnoosi on auttanut sen saanutta tunnistamaan vahvuutensa: laiskasta sähläristä on tullut idearikas ja menestyvä ihminen. ADHD on nykyajan supervoima.

Mannervuo arvioi, että potilaat suhtautuvat myötämielisemmin diagnooseihin, jotka viittaavat somaattiseen eli aivoperäiseen sairauteen eivätkä psyykkiseen mielen sairauteen, vaikka aivot ja mieli eivät ole erotettavissa.

ADHD:n kaltaisia oireita aiheuttaa ihmisille nykyään myös yhteiskunta, joka vaatii ihmisiä hajauttamaan keskittymisensä äärirajoille. Mannervuo kirjoittaa, että nykyteknologian ansiosta voimme olla kaikkialla yhtä aikaa, mutta teknologia ei ole osannut ratkaista yhtä olennaista ongelmaa: ihmisen aivot eivät kestä liikarasitusta.

Aivosumua on vaikea mitata

Krooninen väsymysoireyhtymä nousi otsikoihin 1980-luvulla, ja se on siitä asti ollut kiistelty sairaus. Monilla sairastuneilla virusinfektio on edeltänyt halvaannuttavaa uupumustilaa. Toistaiseksi minkään yksittäisen viruksen ei ole kuitenkaan voitu osoittaa liittyvän tähän vaikeaan, pitkäkestoiseen ja toimintakykyä lamaavaan sairauteen.

Oireina ovat muun muassa yli kuusi kuukautta kestänyt jatkuva väsymys, nopea uupuminen tavanomaisissa askareissa, lihas- ja nivelkivut, erilaiset säryt ja muistihäiriöt sekä aivosumu. Oireyhtymästä tai sen hoidosta ei ole yksimielisyyttä ja potilaat ovat usein tyytymättömiä saamaansa kohteluun.

Kiista koskee erityisesti sitä, onko kyseessä neurologinen vai psyykkinen sairaus, vaikka moni asiantuntija on sitä mieltä, että aivojen ja mielen erottaminen ei ole nykytiedon valossa mielekästä.

Selittämättömät oireet, eli niin kutsutut toiminnalliset häiriöt, ovat olleet biolääketieteelle aina vaikea asia. Potilaita pallotellaan neurologeilta psykiatreille ja lopulta usein vaihtoehtohoidot ja maallikoiden liiketoimet ottavat kärsivistä kopin.

Mona Mannervuo toteaa kirjansa päätteeksi, että väsymys haastaa biolääketieteellistä mittaamisen kulttuuria. Ei ole olemassa yhtä väsymystä, jota voisi eksaktisti mitata. Hän myös kirjoittaa, että väsymystutkimukset tuntuvat kiertävän kehää: joka vuosikymmenellä lääkärit toteavat elämän olevan jo liian kovaa ja ylirasituksen terveydelle haitallista, ja asialle pitäisi tehdä jotain. Silti vauhti vain kiihtyy.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 9/2026.

Lue myös:

Viisi kertaa loppuun palanut pappi: ”Syvimmällä ihmisessä on hyvyys ja valo, joka tulee Jumalasta”

Ilmoita asiavirheestä