SAKSALAINEN TOISEN luterilaisen sukupolven reformaattori Martin Chemnitz (1522–1586) on teologiassa ollut aikoinaan maineeltaan kiistelty. Häntä pidetään kuitenkin yleisesti merkittävimpänä Lutherin jälkeisen 1500-luvun luterilaisena teologina.

Suomessa Chemnitzin teologia on jäänyt hieman tuntemattomaksi. Tilannetta parantaa nyt Andreas Bergmanin uusi väitöskirja The Certainty of Salvation in the Theology of Martin Chemnitz (suom. Pelastusvarmuus Martin Chemnitzin teologiassa). Väitöskirja tarkastettiin Helsingin yliopistossa toukokuussa.

Bergmanin mukaan luterilainen reformaatio syntyi tarpeesta löytää pelastusvarmuus. Hän tarkastelee Chemnitzin teologiaa pelastusvarmuudesta eri näkökulmista.

1500-luvun jälkipuoliskon aikana työskennellyt Chemnitz kohtasi pelastusvarmuuden teologiassaan ainakin yhtenä vastakohtana katolisen teologian ja sieltä satavan kritiikin.

Chemnitz itse kritisoi katolista opetusta ripin välttämättömyydestä: se kielsi hänen mukaansa kasteen roolin jatkuvan lohdutuksen lähteenä. Hän arvosteli tutkimuksen mukaan myös sitä, että katolisessa ajattelussa pelastusvarmuuden epäilyä voitiin pitää hyveenä. Lisäksi katolisessa teologiassa luotettiin liikaa järkeen, eikä ilmoitukseen.

Chemnitzin teologiassa kristitty saattaa olla varma siitä, että hän on nyt armon alla ja valittu, kestää uskossa ja perii iankaikkisen elämän. Tähän päätelmään kristitty voi tulla Raamatun perusteella.

TOISAALTA JA SANGEN EPÄLOOGISESTI Chemnitz tutkimuksen mukaan oli myös sitä mieltä, että ihminen voi menettää uskon ja pelastuksen – ja joutua kadotukseen. Chemnitz ei tätä ristiriitaa pohdi. Hänen soteriologiansa on vahvasti sielunhoidollisesti painottunutta.

Pelastusvarmuus edellyttää Chemnitzin ajattelussa erehtymätöntä Jumalan sanaa. Ihminen voi tietää epäilyksettä, että Raamatun kristillinen tulkinta on luotettava.

Chemnitzin ajattelussa on tutkimuksen mukaan muitakin epäloogisuuksia. Hän esimerkiksi toteaa ihmisen kääntymisen olevan yksin Jumalan käsissä. Toisaalta hän perustelee, että kaikki eivät pelastu ja syynä on evankeliumin torjuminen. Eikö Jumala silloin loogisesti olisi kadotuksen aiheuttaja? Tämän johtopäätöksen Chemnitz silti kiistää.

CHEMNITZIN PELASTUSVARMUUDEN taustalla oli Bergmanin mukaan myös 1500-luvulla vallitseva tieto-opillinen käsitys siitä, että ihmisillä voi olla erehtymätöntä uskonnollista varmuutta. Nykyisin näin ei välttämättä ajatella, ja mahdollisesti tämä on tutkimuksen mukaan saanut nykyluterilaisuuden täysin ohittamaan kysymyksen pelastusvarmuuden kiistämättömyydestä.

Bergman esittääkin tutkimuksessaan kovan väitteen. Hän kysyy, eikö tämän tilanteen pitäisi herättää luterilaiset kirkot pohtimaan omaa perintöään ja identiteettiään ja kysymään: jos pelastusvarmuuden kiistämättömyys ei enää ole keskeistä, mikä oikeuttaa luterilaisuuden olemassaolon 21. vuosisadalla – ja minkä asian pitäisi olla nykyajan luterilaisuuden opetuksen ja saarnan keskiössä?

Chemnitzin pelastusvarmuuden teologialla voisi Bergmanin mukaan olla suurta hyötyä modernille luterilaisuudelle. Esimerkiksi sielunhoidollisesti se voisi olla edelleen käyttökelpoista: hengellisessä hädässä on unohdettava itsensä ja katsottava yksin Kristukseen.

Bergmanin tutkimus on mielenkiintoinen ja teologista ruokahalua herättävä katsaus reformaation ja luterilaisen ortodoksian vaihettumiskauden yhden keskeisen teologisen kysymyksen reflektiosta. Sillä on merkitystä myös ekumeenisena aikanamme – mutta teologiassamme keskustelu pelastusvarmuudesta ei taida oikein olla liekeissä?