Lääketieteen ja kirurgian tohtori, psykoterapeutti Päivi Hietanen nimitettiin toukokuussa ensimmäisenä naisena arkkiatriksi. Kyseinen arvonimi on vain yhdellä lääkärillä kerrallaan. Hietanen on tehnyt pitkän ja merkittävän uran syöpätautien erikoislääkärinä Helsingin yliopistollisen keskussairaalan syöpätautien klinikalla. Hän on myös perustanut Suomen ensimmäisen psykososiaalisen tuen yksikön Hyksin syöpäklinikan yhteyteen ja toiminut Suomen Lääkärilehden päätoimittajana useita vuosia.
1 Mitä asioita haluat erityisesti nostaa esille arkkiatrina?
– Arkkiatrilla ei ole valtaa, mutta puhevaltaa on. Aion käyttää sitä mahdollisuuksieni mukaan erilaisilla foorumeilla ja mediassa. Minulle tärkeitä eettisiä asioita ovat ihmisarvo, myötätunto ja hyveet. Lääkärin suurin eettinen velvollisuus on hoitaa potilaitaan riippumatta siitä, millaisista lähtökohdista he tulevat. Esimerkiksi paperittomien hoitamatta jättäminen on ihmisarvon vastaista toimintaa.
– Haluan korostaa erityisesti tasa-arvon merkitystä. Tässä asiassa tunnen tällä hetkellä aika suurta huolta suomalaisesta terveydenhuollosta. Ihmiset ovat Pohjoismaissa luottaneet siihen, että apua saa verovaroin kustannetusta terveydenhuollosta. Jos tämä ei enää toteudu, niin luottamus yhteiskuntaan voi rapautua.
– Minusta Suomessa pitäisi nyt puhua myötätuntovajeesta yhtä paljon kuin budjettivajeesta. Talous- ja hyötypuheen varjoon jää helposti se, mikä ihmisille loppujen lopuksi on tärkeää.
2 Mikä on ollut lääkärin työssäsi punainen lanka, joka on kantanut sinua?
– Keskeinen asia on ollut suhde potilaisiin. He ovat opettaneet minulle tosi paljon siitä, mitä on olla ihminen. Olen saanut psykoterapian kautta hyviä työkaluja ihmisten kohtaamiseen. Kun aloitin lääkärin urani vuonna 1979, niin tunteet olivat terveydenhuollossa vielä aika vaiettu asia.
– Erilaisissa tilanteissa vuosien aikana on ollut valtava ilo tuntea se, että lääkärin työ on jollakin tavalla merkityksellistä. Sitä ei tarvitse kyseenalaistaa.
– Toki ajoittain on ollut myös kuormittavaa olla ihmisten kärsimysten äärellä. Työajan päättyessä en ole läheskään aina pystynyt vaihtamaan suoraan vapaalle. Toki oma perhe, harrastukset, ystävät sekä hyvien kollegojen tuki ovat tässä auttaneet. Toisten lääkärien ohella nostan esille myös sairaanhoitajien tuen merkityksen.
3 Olet urallasi kohdannut suuren määrän vakavasti sairaita ihmisiä. Mitä kaikkea toivo on silloin, kun ihminen on vakavasti sairas?
– Se on sitä, että ihminen tietää saavansa laadukasta hoitoa. Lääkärien osaaminen ja hyvät lääkkeet ovat tässä keskeisiä asioita.
– Näen toivon liittyvän myös hoitosuhteisiin ja mahdolliseen turvattomuuteen. Potilaan mielessä ovat jotkut tutut kasvot, jolta saa tarvittaessa apua. Vaikeassa tilanteessakin olemme ihmisinä toisillemme läsnä. Muistan itsekin syvästi koskettaneita kohtaamisia joidenkin potilaiden ja heidän omaistensa kanssa vuosikymmenienkin takaa.
4 Olet puhunut urasi aikana paljon kasvokkaisen kohtaamiseen tärkeydestä. Mikä siinä on niin tärkeää?
– Kasvokkain tullaan ymmärretyksi ja kosketetuksi puolin ja toisin. Kohtaaminen nimenomaan kasvotusten tuntuu merkitykselliseltä.
– Tähän liittyy huoleni siitä, kuinka paljon nykyisin siirrytään terveydenhuollossakin erilaisten ruutujen taakse. Läsnäolo ja kohtaaminen ei ole silloin samanlaista, vaikka monien lääketieteellistenkin asioiden hoitaminen onnistuu. Ihmisen lohduttaminen ja toivon tuominen jää silloin kovin yksikanavaiseksi. Tietokoneen ruudun välityksellä ei kovin helposti kerrota esimerkiksi kuolemaan liittyviä pelkoja.
5 Mitä ajattelet sairaalasielunhoidosta?
– Pidän sitä tärkeänä. Kun työskentelin syöpäklinikalla, niin tein arvokasta yhteistyötä sairaalapappien kanssa. Koin koko ajan niin, että he tekivät terapiatyötä. Nämä papit tulivat tutuiksi myös tiimipalavereissa. Suhteet muodostuivat läheisiksi, koska me kaikki olimme yhdessä kärsimyksen äärellä.
6 Miten suhtaudut lääkärinä ja ihmisenä elämän rajallisuuteen?
– Se on ihmisen osa. Kun tästä aiheesta puhutaan, niin mielessäni on kohtuuden käsite. Elämässä täytyy pystyä myös luopumaan. Jotkut luonnonkansat ovat puhuneet siitä, että elämä on lahja, joka sitten otetaan pois. Itse ajattelen samantyyppisesti.
– Ymmärrän hyvin, että elämästä luopuminen ei ole helppoa. Kärsimys ja ruumiin vanheneminen valmistaa meitä siihen. Haluaisin ajatella niin, että luopumisen hetkellä pystyisin olemaan hyvin kiitollinen siitä, mitä olen saanut. Sitten on muiden vuoro.
Lue myös:
”Inceleiden joukkoa yhdistävät aatteet ovat uhrius ja naisviha”
Leikkauksista kertova juttusarja palkittiin – ”Merkitystä on vain sillä, miten halvalla asut”
Ilmoita asiavirheestä