Kun juuri teologian tohtoriksi väitellyt Hanna Nurminen oli aivan pieni, hän asui Keski-Suomessa kolmen sukupolven taloudessa. Jumalasta kiinnostunut tyttö kävi ensimmäiset teologiset keskustelunsa mummin kanssa.
Vanhoillislestadiolaisella isänäidillä oli aina aikaa. Hän otti lapsen kysymykset vakavasti ja paneutui niihin.
– Opin, että näitä asioita voi pohtia ja kaikesta saa kysyä. Keskustelut mummin kanssa olivat levollisia ja vapaita. Hän oli juureva ja turvallinen vanhan kansan ihminen.
Nurmisen vanhemmilla oli toisistaan poikkeavat vakaumukset. He päätyivät avioeroon Hannan ollessa 5-vuotias. Suhde mummiin tiivistyi.
– Mummi sai elää lähes 98-vuotiaaksi ja antoisat keskustelumme jatkuivat kuolinvuoteelle asti. Minulla ja mummilla oli sama usko.
Kanttori ja media-ammattilainen
Vuonna 1986 Hanna Nurminen aloitti teologian opinnot Helsingissä. Gradunsa hän teki vanhoillislestadiolaisen liikkeen 1960-luvun hajaannuksesta ja maallikkolinjan kastekäsityksestä.
Gradun valmistuttua Nurmista jäi mietityttämään tekemänsä havainto: hajaannuksen jälkeiseen vanhoillislestadiolaisuuteen tuntui jäävän kaksi erilaista linjaa perustella lapsen usko.
Hoitokokousajat itse läpi eläneenä Nurminen kyseli mielessään: Löytyykö tuosta linjaerosta jotakin, mikä selittäisi liikkeen sekavaa 70-lukua? Hävisivätkö eri linjat, sulautuivatko ne vai mitä niille tapahtui?
Idea väitöskirjasta, jonka työnimenä oli lunastus ja lapsenusko, alkoi kehittyä 1990-luvun puolivälissä. Se kuitenkin jäi pöytälaatikkoon hautumaan lähes 20 vuodeksi.
Työelämä vei mennessään energisen ja aikaansaavan naisen. Nurminen on vaikuttanut niin media-alalla kuin yliopistohallinnossakin. Samalla hän on tehnyt kanttorin sijaisuuksia lukuisissa seurakunnissa. Malmin hautausmaalla hän toimi ison kappelin lauantaikanttorin virassa toistakymmentä vuotta.
Armolinjalla kaiken keskus on Kristus
Muutama vuosi sitten Hanna Nurminen alkoi pohtia, mikä häntä erityisesti harmittaisi vanhana kiikkustuolissa, jos hän saa niin kauan elää. Vastaus oli selkeä: kesken jäänyt tutkimus. Hän haki ja sai vuoden apurahan Kirkon tutkimuskeskukselta, jäi opintovapaalle ja ryhtyi täysipäiväisesti tutkimuksen tekoon.
Syyskuun puolivälissä, kahden ja puolen vuoden päätoimisen tutkimustyön jälkeen, Helsingin yliopistossa tarkastettiin hänen systemaattisen teologian alaan kuuluva väitöskirjansa
Jumala vai minä? Kaksi käsitystä vanhurskauttamisesta 1970-luvun vanhoillislestadiolaisuudessa.
Tutkimalla Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen 1970-luvun julkaisuja, kuten hartaus- ja saarnakirjallisuutta sekä Päivämies-lehteä, Nurminen löysi kaksi selkeästi toisistaan poikkeavaa käsitystä pelastuksesta. Nämä opilliset linjat hän nimesi armolinjaksi ja pyhityslinjaksi.
Armolinjassa kaiken keskus on Kristus ja kaikkea opetusta on arvioitava Jumalan sanan eli Raamatun valossa. Kristitty on Kristuksessa täydellisesti synnistä vapaa mutta silti syntiinlankeemuksen vuoksi täydellisen syntinen. Kristityn syntisyys on paljon enemmän kuin yksittäisiä syntejä.
Ihminen ei voi armolinjan mukaan vaikuttaa pelastukseensa, vaan se on puhtaasti Jumalan työtä. Kristityllä on koko ajan kaikki synnit anteeksi Kristuksen tähden. Rippi ei tee kristittyä yhtään vanhurskaammaksi, vaikka toisaalta Jumala toimii ripin kautta ja vahvistaa ja hoitaa kristityn uskoa. Seurakunnan sisällä on kätkettynä Jumalan valtakunta. Pyhä Henki kokoaa seurakunnan, mutta tämän näkyvän seurakunnan seassa elää myös niitä, joiden usko on kuollut. Tämän rajan tietää vain Jumala. Toisaalta Jumalan valtakuntaan kuuluvat myös ne oikein uskovat, jotka eivät ole seurakunnan yhteydessä, kuten vastasyntyneet lapset kaikkialla maailmassa.
Pyhityslinjalla seurakunta on erehtymätön ja usko ihmisen oma valinta
Pyhityslinjassa puolestaan perisynti ei ole kokonaan turmellut ihmistä, vaan tuonut ainoastaan taipumuksen pahaan. Ihmisen ja Jumalan suhde määrittyy synnittömyyden kautta eikä kokonaisvaltaisena yhteytenä Kristukseen. Seurakunnan eli vanhoillislestadiolaisten vanhinten kaikki päätökset ovat erehtymättömiä Jumalan päätöksiä. Omantunnon tehtävä on kuunnella, mitä seurakunta sanoo.
Usko on pyhityslinjan opetuksessa kyllä tarjolla ihmiselle ikään kuin ilmaiseksi, mutta sen vastaanottaminen on ihmisen oma päätös ja valinta. Usko on oikeita tekoja ja suorittamista sekä taistelua yksittäisiä syntejä vastaan. Ihmisen pitää koko ajan kilvoittelemalla säilyttää vanhuskauttaan. Tiettyjen sääntöjen noudattamisesta tulee uskon mitta.
Linjat käyttivät samoja termejä eri sisällöin
Hanna Nurmisen tutkimuksen mukaan vanhoillislestadiolaisuuden 1970-luvun kiistan aikana ei keskusteltu opista. Hän arvelee sen johtuneen ainakin osittain siitä, että molemmat linjat käyttivät samoja termejä, mutta antoivat niille osin hyvin erilaisen sisällön. Tämä on ollut omiaan lisäämään hämmennystä, eikä keskustelua osattu täsmentää keskusteluksi opillisista linjoista.
Armolinjassa kaikuvat luterilaiset äänenpainot. Pyhityslinjaa on Nurmisen mukaan sen sijaan vaikea nähdä kovin luterilaisena, koska siinä on paljon lakiuskon piirteitä. Sillä on yhteneväisyyksiä reformoituun kilvoituskeskeisyyteen ja vaatimukseen siitä, miten usko näkyy ulospäin sekä synti- ja rippikäsityksien osalta myös katolisen katekismuksen opetukseen.
Pyhityslinja ja hoitokokoukset liittyvät yhteen
Hoitokokoukset on aiemmin mielletty vanhoillislestadiolaisuutta koskevassa tutkimuksessa irrationaalisiksi. Nurmisen tutkimus osoittaa, että hoitokokoustoimintaan liittyy pyhityslinjan mukainen opillinen korostus.
– Mielestäni se, että toiminnan takaa on erotettavissa opillinen sisältö, on helpottavaa, sillä se mahdollistaa opillisen keskustelun.
Nurmista myös riemastutti tekstilähteiden osoittama tieto siitä, että armolinja oli olemassa vahvana 70-luvullakin eikä sammunut vuosikymmenen lopussakaan.
Armolinjan ja pyhityslinjan välisessä kädenväännössä on itse asiassa kyse kristikunnan historian ikiaikaisesta problematiikasta.
– Puhtaan armon evankeliumin saarnaamisen kylkeen pyritään niin helposti lisäämään hiukan ihmisen omia tekoja. Tämä näkyy jo Paavalin kirjeistä alkaen.
”Jouduin henkilökohtaiseen hengelliseen prosessiin”
Väitöskirja vei Hanna Nurmisen henkilökohtaiseen hengelliseen prosessiin, jossa hän pohti, onko hänen uskonsa kokonaan Jumalan tekoa vai lisääkö hän itse siihen jotakin.
Nurmisen mielestä on hyvä, jos väitöskirja laukaisee vastaavan itsetutkisteluprosessin joissain muissakin. Sen sijaan hän ei toivo väitöskirjaansa käytettävän kirkkopolitiikan välineenä tai ohjekirjana lestadiolaisen liikkeen sisäiseen keskusteluun, koska niihin se ei sovellu.
– Tutkimus on akateemisesti motivoitunut ja omista kiinnostuksen kohteistani noussut. Sillä ei ole lestadiolaisuuden sisäistä agendaa eikä sen avulla pidä tuomita ketään.
Nurminen kertoo olevansa systemaatikko juuri siksi, että systemaattinen teologia on kiinnostunut siitä, mitä ihminen todella tarkoittaa sillä, mitä hän sanoo. Syy-seuraussuhteisiin ottavat kantaa kirkkohistorioitsijat.
Nurminen on havainnut, että keskustelussa hengellisistä kysymyksistä ja kirkkopolitiikasta väärinymmärrykset ovat arkea.
– Usein tuntuu siltä, että kun ihminen sanoo jotain kissasta, toisesta suunnasta huudetaan, miksi puhut koirasta noin, ja toisesta suunnasta sanotaan, että näkemyksesi hiirestä on vääränlainen.
”Tulen rauhanyhdistysten seuroissa pulleasti ruokituksi”
Hanna Nurminen ei halua kommentoida sitä, kuinka paljon armolinjan tai pyhityslinjan painotukset kuuluvat nykyisessä lestadiolaisessa opetuksessa tai onko opetuksissa alueellisia eroja. Nämä aiheet vaatisivat omat tutkimuksensa.
– Henkilökohtaisesti voin kuitenkin sanoa, että tulen vanhoillislestadiolaisten seuroissa pulleasti ruokituksi joitakin yksittäisiä saarnoja lukuunottamatta. Minua ravitsee ehdoton armo ja sitä seuraava vapaa usko. Tämä on oma kokemukseni ja voin puhua vain omasta puolestani.
Jatkotutkimusaiheeksi jollekin kiinnostuneelle Hanna Nurminen suosittelee vanhoillislestadiolaista kolminaisuusoppia: Miten Isä, Poika ja Pyhä Henki nähdään vanhoillislestadiolaisuudessa osana vanhurskauttamista? Nurmisen havaintojen mukaan armolinjan opetuksessa Jumala nähdään yhtenä, kokonaisvaltaisena. Pyhityslinjalla asiat pyritään pilkkomaan osiin, Jumalakin.
Kuka?
Ikä: 50
Työ: Media-ala, kanttorin työt, yliopistohallinto ja tutkimustyö
Kotipaikka: Helsinki
Harrastukset: Työt ovat harrastukseni ja harrastukset työni
Lempivirsi: 479, Sinussa Kristus luotiin kerran
Motto: Ora et labora. Rukoile ja tee työtä.
Lue myös:
Arkistojen aarteita: Lestadiolaisen hajaannuksen juurilla
Blogi: Vanhoillislestadiolaisuuden kaksi eri pelastuskäsitystä