Kuin olisi koko ajan saanut lahjoja. Näin tietokirjailija Liisa Lauerma kuvailee haastateltavien kanssa käymäänsä taivalta. Huhtikuussa ilmestyneessä teoksessa Lapsuus kohtauspaikkana jo pitkään Suomessa asuneet vähemmistöjen edustajat jakoivat lapsuustarinoitaan.

– Tästä matkasta jäi oikein hyvä mieli. On ollut ihana ottaa vastaan, kun joku on jakanut itselleen tärkeää ja arvokasta, Lauerma kertoo keskustakirjasto Oodissa Helsingissä.

Uskonto yhdisti monia kirjan haastateltavia. Se näyttäytyi Lauerman mukaan naisten elämässä luonnollisena osana arkea ja kasvuympäristöä, sekä vuodenkiertoa rytmittävänä tekijänä.

Esimerkiksi Neuvostoliitossa kasvaneen Veneran ukki oli uskonoppinut mufti, suomenruotsalaisen Anna-Vivecan äidin sisko lähetyssaarnaaja.

– Itse yllätyin uskontojen moninaisuudesta. Esimerkiksi druusit olivat vähemmistönä Manian kotimaassa Syyriassa. Se oli avaava kokemus. Uskonto näkyi erilaisina pyhinä juhlina, rituaaleina ja köyhille almujen antamisena.

Yksi kirjan haastateltavista, kunniatohtori Ristenrauna Magga kertoi omista kokemuksistaan kirkolliskokouksen jumalanpalveluksessa toukokuussa Turun tuomiokirkossa. Arkkipiispa Tapio Luoma pyysi evankelisluterilaisen kirkon puolesta anteeksi saamelaisten historiassa kohtaamia vääryyksiä.

– Magga ei tippaakaan kaunistellut kirkon roolia saamelaisten elämässä. Se oli tiukkaa tekstiä, Lauerma kiteyttää.

Maggan lapsuudessa myös luonnonuskonto oli osa arkea. Seita oli pyhä paikka ja kuvaan kuuluivat myös uskomukset vaikkapa siitä, että sateenkaari ”imasee”, tai revontulet lyövät kuoliaaksi, jos niille viheltää.

Perhe osallistui Marianpäivän kirkkopyhiin. Poronhoitaja antoi Maggalle hätäkasteen, kummeja oli lopulta kuusitoista. Myös suomalaisuuteen pakottaminen tuli monin eri tavoin tutuksi. Kirkonkirjoissa Maggan nimi oli Kristiina Rauna.

– Omalla tavallaan eri uskonnolliset taustat valaisevat, miten moninaisessa maailmassa me tällä hetkellä elämme. Kannamme mukanamme lapsuusmuistojen lisäksi erilaisia pyhyyden kokemuksia ja merkittäviä uskonnollisia tapoja.

Liisa Lauerma toimi varhaiskasvatuksen työntekijöiden kouluttajana Ebeneser-säätiön Aikamatkalla-hankkeessa 2010-luvulla. Hän oli kehittämässä työntekijöiden osallistamista muistoilla, esineillä ja valokuvilla. Mukana oli kantasuomalaisia ja muualta Suomeen muuttaneita.

– Lapsuusmuistojen jakaminen oli hyvin helppoa ja luontevaa erilaisista lähtökohdista ja kulttuurista riippumatta. Niistä tilanteissa tuli vilpitön olo, poissa oli aikuisten arvostelu ja vertailu. Tulimme muistojen kautta yhteiseen paikkaan.

Kokemuksesta jäi nälkä, Lauerma halusi kuulla lisää. Hänelle oli tärkeää tehdä naisten tarinat näkyviksi ja saada kirjaan myös Suomen kulttuuristen vähemmistöjen edustajat. Mukana onkin saamelainen, suomenruotsalainen, romani ja evakkotaustainen henkilö. Lauermaa kosketti kuulla, miten saamelaisten ja romanien kulttuureita on väheksytty.

Yksi kirjan naisista, bahá’í-vähemmistössä Iranissa kasvanut Melody Karvonen, välitti ensimmäiset haastateltavat. Se oli iso apu luottamuksen syntymisen kannalta.

Lauerma esitti samat kysymykset kaikille ja pyysi kertomaan merkityksellisiä ja tärkeitä asioita omasta lapsuudesta. Haastateltavat saivat itse valita kertomansa asiat.

Virolainen Koidu kuvaakin osuvasti kirjassa tunnelmiaan ei-kantasuomalaisena: ”Koti on Suomessa, mutta sielu, henki, kulttuuri ja suku ovat Virossa.”

Naisia yhdistivät luontokokemukset: yöllinen tähtihtaivas Iranin vuoristossa, Kaspian meren rannalla, tai Somaliassa mummon luona. Joku oli kiivennyt päärynäpuuhun, toinen oli syönyt mangoja suoraan puusta. Myös arjen askareita oli paljon. Koulu oli tärkeä, kaikki kertoivat siitä jotain.

Lauerma huomasi jo aiemmin Aikamatkalla-hankkeen aikana, ettei tiennyt monen kollektiivisista muistoista juuri mitään.

– Sen lisäksi, että ihminen on erinäköinen ja tulee eri kulttuurista, emme jaa yhteistä historiaa. Maahanmuuttaja tulee tänne ikään kuin tyhjästä. Oli oivallus, mikä kaikki vierauden kokemusta synnyttää. Yksi on se, ettemme jaa kollektiivisia muistoja. Emme tunnista historiallista kollektiivista kerrostumaa.

Tuntiessamme vain oman kulttuurimme, näemme ihmiset helposti ryhmänä, stereotypioiden, ennakkokäsitysten ja mielikuvien kautta, Lauerma toteaa. Kyky kuvitella auttaa näkemään toisen silmin.

– Kun kykenisimme ymmärtämään jokaisen yksilölliset kokemukset ja muistot. Emme ole samaa massaa. Sen ymmärtäminen ja näkeminen auttaisi vierauden pelkoon, näkisimme stereotypian yli.

Lauermaa puhutteli se, miten tiettyihin paikkoihin liittyvät aistikokemukset vaikuttivat tähän päivään asti.

– Miten ruusun tuoksu tai laivan törähdys kantaa tässä hetkessä toiseen maahan asti. Ne kertovat muistin, mielikuvituksen ja kuvittelun kyvyn voimasta. Miten voimme niiden avulla liikkua ympäri maailmaa.

Lauerma tunsi ahdistusta ja näki painajaisia kirjaprojektin aikana. Hän mietti, onko varsin hyväosaisten naisten tarinoiden kertominen oikeutettua samalla, kun moni nainen joutuu kokemaan silpomista, kunniahväkivaltaa, sotaa ja pakolaisuutta.

– Tulin siihen tulokseen, että elämä voi olla todella vaikeaa, mutta siellä voi olla myös hyviä asioita. Voimauttavista ja rakentavista asioista ei pidä vaieta. Erityisesti vaikeina aikoina pitää nostaa näkyviin hyviä ja kannattelevia asioita; valoa, jota kuitenkin on.

Liisa Lauerma: Lapsuus kohtauspaikkana. Muistoja nykysuomalaisilta. Momentum Kirjat 2025. 217 sivua.

Ilmoita asiavirheestä