Terhi Hirvikalliolle syntymä ja kuolema ovat elämän pyhiä hetkiä. Ainutlaatuisia tapahtumia, joiden äärelle tulee pysähtyä.
– Ne ovat portteja tähän elämään ja tästä elämästä pois. Meidän pitäisi löytää uudelleen pyhä suhde niin syntymään kuin kuolemaan. Olla läsnä ja kunnioittaa sitä, mitä niissä hetkissä on.
Hirvikallion mielestä tänä päivänä syntymä ja kuolema ovat kuitenkin enemmän aikataulutettuja suorituksia, joiden ei anneta tapahtua omalla painollaan, omassa rytmissään. Kiireen kyydissä ihminen kokonaisuutena saattaa jäädä kohtaamatta ja huomioimatta.
– Niin synnyttäjä kuin kuoleva on prosessinsa äärellä haavoittuvimmillaan. Syntymässä avaudutaan, kuolemassa sulkeudutaan – näitä siirtymiä yhdistää tarve tulla kohdatuksi ja kannatelluksi omana itsenään.
Hirvikallion ajatukset nousevat hänen omasta kokemuksestaan, sillä hän työskentelee synnytystukihenkilönä eli synnytysdoulana, mutta toimii myös saattohoidon vapaaehtoisena tukihenkilönä eli kuolindoulana.
Sana doula on peräisin muinaiskreikan kielestä (doulē), ja tarkoitti alun perin palvelijatarta.
MONISSA KULTTUUREISSA on ollut tai on edelleen vanha perinne, jossa kokeneemmat naiset auttavat lasten synnyttämisessä. Niin ikään kuolema on tapahtunut perinteisesti kotona, perheen ja suvun läsnä ollessa.
– Kun syntymä ja kuolema siirtyivät kodeista laitoksiin, se muutti samalla ihmisten suhtautumisen näihin tapahtumiin. Niistä on tullut pelottavia ja etäisiä asioita.
Samalla yhteiskunta on jatkanut muuttumistaan kiihtyvää tahtia. Se pyörii tehokkuus- ja aikatauluvaatimusten ympärillä. Sairaalassa ja laitoksissa niin hoitajilla kuin kätilöillä on usein monta potilasta ja kiireinen työtahti. Ihmiset ovat samalla vieraantuneet luonnosta ja kehon omasta rytmisyydestä, Hirvikallio pohtii.
– Synnytyksiä pyritään nopeuttamaan ja kuolemaa hidastamaan. Sitä voi ehkä miettiä moraalisesti ja eettisesti, että ketä varten ja miksi? Kohtu ei tunne kelloa ja kuolemakin on luonnollinen osa elämää.
Hirvikallio näkeekin, että doulan rooli on osa meneillään olevaa suurempaa muutosta.
– Doulan yksi tärkeimmistä tehtävistä sekä syntymässä että kuolemassa on olla kiireettömästi ja aidosti läsnä. Antaa henkistä tukea, kuunnella ja keskustella.
Hirvikallion mielestä doulien mukaantulo sekä syntymään että kuolemaan kertoo samalla siitä, että suomalainen ”itsepärjäämisen kulttuuri” on murroksessa.
– Aletaan oivaltaa, että meidän ei tarvitse aina pärjätä itse.
SYNTYMÄÄ JA KUOLEMAA yhdistää moni asia. Yksi niistä on pelko. Hirvikallion kokemuksen mukaan kuolevat eivät useinkaan pelkää itse kuolemaa, vaan enemmänkin kipua, tuskallista kuolemaa ja sitä, että joutuvat kuolemaan yksin.
– Doulan läsnäolo voi lievittää näitä pelkoja.
Kipu on myös synnyttäjän suuri pelko. Samalla siellä on läsnä kuolemanpelko. Pelkoa sitä, että jokin menee pieleen. Pelko lapsen terveydestä. Hirvikallion mukaan pelko vaikuttaa kivun kokemiseen synnytyksessä.
– Kun synnytyksessä tulee kipu, synnyttäjän hermosto menee taistele tai pakene -tilaan, jolloin keho jännittyy. Silloin kipu kasvaa entisestään. Turvantunne on merkityksellinen asia synnytyksessä, koska silloin keho rentoutuu.
Hirvikallion tehtävänä onkin auttaa synnyttäjää rentoutumisessa, hengittelyssä ja lääkkeettömässä kivun kanssa olemisessa. Lisäksi hän kuuntelee tämän toiveita, tukee synnytyksen eri vaiheissa sekä auttaa puolisoa löytämään oma roolinsa synnytyksessä.
– Yksinkertaisesti sanottuna, kun kätilöä kiinnostaa synnyttäjän jalkoväli, doulaa kiinnostaa tämän korvien väli. Koska sillä korvien välillä on todella iso merkitys siihen, mitä jalkojen välissä tapahtuu.
Doula pysyttelee synnyttäjän tukena pääsääntöisesti koko synnytyksen ajan, vaikka kätilöllä olisi useita synnyttäjiä samanaikaisesti. Kun synnyttäjä kokee tulevansa koko ajan nähdyksi ja kuulluksi, se luo hänelle turvaa, Hirvikallio summaa.
– Se on sellaista sataprosenttista läsnäoloa.
Hirvikallio ajattelee, että tämä on juuri se syy, miksi monet haluavat ja toivovat doulaa synnytykseen. Jotta joku entuudestaan tuttu ihminen on ja pysyy siellä koko synnytyksen ajan, vain ja ainoastaan heidän tunteitaan ja ajatuksia varten.
Hirvikallion rooli alkaakin usein jo raskausaikana. Hän kyselee jo silloin synnyttäjän ja perheen toiveita ja tarpeita synnytyksen suhteen.
Meidän pitäisi löytää uudelleen pyhä suhde niin syntymään kuin kuolemaan.
TURVAN TUNNE on tärkeää myös kuolemassa.
– Kun elämä alkaa tai loppuu, ihmisellä on tarve tulla nähdyksi ja kosketetuksi. On tarve kokea, että omat toiveet tulee kuulluksi ja arvokkuus säilyy, vaikka keho olisi heikko.
Kuolevalle tuntoaisti on yksi viimeisimmistä toimivista aisteista.
– Se, että siinä on lämmin, rakastava, välittävä kosketus, voi luoda sitä turvaa ja ajatuksen siitä, että nyt voin jättää tämän fyysisen kehoni ja siirtyä eteenpäin. Kun ihminen kokee olevansa turvassa, hän uskaltaa kohdata myös elämästä luopumisen herättämät tunteet.
Päätös kuolindoulaksi ryhtymisestä syntyi Hirvikallion oman äidin kuoleman jälkeen. Tämä sairasti aggressiivista syöpää ja Hirvikallio läheisineen sai mahdollisuuden saattohoitaa äitinsä omassa kodissaan, keskellä muun perheen arkea.
– Siinä oli se elämä ja kuolema rinnakkain. Äiti sai kuolla pönttöuunin lämmössä, kynttilöiden valossa, kukat pöydällä.
Hirvikallio koki oman äitinsä saattohoidon tärkeäksi. Silloin hän myös ymmärsi, että kuolevat tarvitsevat tukea ja toisen ihmisen läsnäoloa oman elämänsä viime vaiheessa.
Hirvikallio näkee, että tarve kuolindoulalle nousee eri syistä. Moni on perheetön ja joutuu kuolemaan yksin. Toisilla taas perheenjäsenet asuvat kaukana, ovat huolissaan, mutta eivät ehdi tai pysty kovin usein tulemaan kuolevan seuraksi.
Jos tuettava on vielä hyväkuntoinen, he käyvät ehkä kävelyllä, kaupassa tai menevät teatteriin. Jos hän on jo saattohoidossa, Hirvikallio istuu tämän vierellä, kuuntelee, keskustelee, soittaa musiikkia ja pitää kädestä kiinni. On läsnä.
KUOLEMAA VOI olla monesti vaikeaa hyväksyä. Erityisesti silloin, jos tuntuu, että ei ole vielä ehtinyt elääkään. Tai elämä ei mennyt niin kuin ihminen olisi halunnut.
Hirvikallion mielestä yksi tärkeimmistä asioista onkin luoda tila, jossa kuoleva voi puhua kaikesta, purkaa ajatuksia ja tunteita. Käydä läpi elämäänsä. Puhumisen avulla kuoleva voi lopulta löytää omanlaisensa rauhan.
Doula on neutraali ihminen, johon kuolevalla ei ole tunnesidettä. Niinpä hänelle voi puhua vapaasti, ilman pelkoa läheisten kuormittamisesta tai järkyttämisestä.
– Yhteiskunta on muuttunut senkin suhteen, että aiemmin puhuttiin papille, mutta nykyisin monella on ristiriitainen suhde uskontoon. Jos ihmisellä ei ole läheisiä, niin kenelle hän sitten puhuu?
Hirvikallio toivoo, että ihmiset puhuisivat ylipäätään enemmän kuolemasta. Silloin kuolema tulisi takaisin osaksi arkielämää.
– Suomalainen kuoleman kulttuuri on kartteleva ja hiljainen. Kuolemasta ei useinkaan uskalleta puhua avoimesti. Mitä se kuolema tarkoittaa ja mitä se kuolema itse haluaa?
MUTTA MINKÄLAINEN on hyvä synnytys tai hyvä kuolema? Voiko sellaista edes määritellä? Hirvikallion mukaan molemmissa on ainakin samoja elementtejä.
Yksi niistä on itsemääräämisoikeuden säilyminen.
– Me olemme tällä hetkellä hyvin ehdollistettuja siihen, että hoitavat tahot päättävät asioista, jonka mukaan toiminta sitten määräytyy.
Keskeistä Hirvikallion mielestä olisi kuitenkin se, että ihminen tulisi kohdatuksi omana itsenään ja hän voisi itse vaikuttaa siihen, miten häntä hoidetaan ja miten häntä kannatellaan.
– Hyvä kuolema on ehkä sellainen, että ihminen saisi oman näköisensä kuoleman ja saisi kuolla omassa rytmissään. Rauhallisesti, ilman kovaa kipua ja tuntea, että häntä arvostetaan loppuun saakka.
Hirvikallion mielestä oleellista on se, että kenenkään kuolemassa ei olisi liukuhihna-ajattelua, jossa tietty sairaus määrittää sen, miten prosessi etenee. Se voisi myös sairaalan sijasta tapahtua kotona.
Niin ikään hyvän synnytyksen keskiössä on Hirvikallion mielestä rauha, oman kehon rytmi sekä kuulluksi ja kannatelluksi tuleminen.
– Hyvässä synnytyksessä synnyttäjä on tullut kuulluksi ja hän on saanut vaikuttaa synnytyksen tapahtumiin. Synnytys voi parhaimmillaan olla hyvin kaunis ja tietoisuutta laajentava kokemus kaikille läsnäolijoille.
NIIN SYNTYMÄ kuin kuolemakin ovat Hirvikalliolle myös henkisiä tapahtumia.
– Molemmat ovat siirtymiä, jossa ihminen on ”portilla”. Ne sisältävät myös henkisen ulottuvuuden, jota ei voi täysin järjellä selittää.
Ennen doula-kokemuksiaan Hirvikalliolla oli tapana ajatella, että vauvat ovat puhtaita taulukankaita, joihin elämä alkaa maalautua.
– Mutta ei se niin ole. Kyllä vauvat syntyvät jo tietoisuudella varustettuina ja omina itseinään maailmaan. Joku tulee nyrkki edellä, toinen pylly edellä. Niillä on jo silloin omat juttunsa.
Myös elämästä poistuminen sisältää oman arvoituksensa.
– Miten minä lähden, milloin minä lähden, mihin minä lähden? Mitä sitten tapahtuu, kun tämä minun fyysinen kehoni jätetään tänne? Mihin se minun henkeni ja sieluni lähtee minusta? Sehän on yksi elämän suurimmista ja hienoimmista mysteereistä.
Kuka?
Terhi Hirvikallio, 50
akupunktio- ja shiatsuterapeutti, doula
Juuri nyt: Viimeistelen biodynaamisen kraniosakraaliterapian opintojani
Luen: Viime aikoina olen lukenut lähinnä ammatillisia kirjoja. Yritän kuitenkin löytää aikaa myös kaunokirjallisuudelle. Viimeisimpänä luin Joel Haahtelan Talvikappeli.
Lue myös:
Laura Kallatsa löysi kutsumuksensa maailmalla – nyt alkaa elämä pappina ja äitinä
Ilmoita asiavirheestä