Kun luen vertausta talenteista, huomaan samaistuvani usein väärään henkilöön. Haluaisin olla se rohkea palvelija, joka saa paljon aikaan. Todellisuudessa tunnistan itsessäni usein myös sen kolmannen. Tuo kolmashan on leimallisesti pelkuri; hän ei varasta mitään eikä tuhlaa isäntänsä omaisuutta. Hän vain pelkää.

Ehkä juuri siksi vertaus puhuttelee minua. Pelko on yksi ihmisen voimakkaimmista voimista. Se saa piilottamaan lahjoja, lykkäämään kutsumusta, vaikenemaan silloin kun pitäisi puhua ja vetäytymään silloin kun pitäisi astua esiin.

Vertauksen kolmas palvelija näyttää näkevän isäntänsä ennen kaikkea ankarana. Hänen koko toimintansa rakentuu tämän käsityksen varaan.

Kuinka moni meistä tekee samoin myös Jumalan kanssa? Kuvittelemme hänen odottavan täydellisyyttä, vaikka evankeliumeissa Jeesus näyttää yhä uudelleen kohtaavan keskeneräisiä ihmisiä armo edellä.

Ehkä vertauksen ytimessä ei olekaan raha eikä menestys. Ehkä kysymys on luottamuksesta.

Mitä minä teen sillä elämällä, joka minulle on annettu? Mitä teen niillä lahjoilla, ihmissuhteilla, mahdollisuuksilla ja kutsumuksilla, jotka ovat tulleet osakseni? Uskallanko käyttää niitä, vaikka en voi tietää lopputulosta?

Kristillinen usko ei kutsu virheettömyyteen. Se kutsuu uskollisuuteen. Jumalan valtakunnassa tärkeintä ei ole se, kuinka paljon saan aikaan, vaan uskallanko elää sen varassa, että minut on jo otettu vastaan.

Siksi vertaus haastaa minua aina samalla tavalla: älä hautaa sitä, mikä on annettu.

Pohdittavaksi: Mitä kutsua minä pelkään seurata?

10. sunnuntai helluntaista: Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa

Tekstit: Ps.119:169, Ps. 119:129-136, Ps. 119:137. Sananl. 14:21-22,25,31, 2. Kor. 8:9-15, Matt. 25:14-30.
Liturginen väri on vihreä.
Alttarilla on kaksi kynttilää.
Kolehti on seurakunnan valittavissa.