Haluttiin tai ei, moni asia kirkossa pyörii pappeuden tai kirkon viran ympärillä. Siitä puhutaan, se kiinnostaa, se ihastuttaa ja joskus vihastuttaa. Pappi ei edusta itseään vaan saarnavirkaa, mutta hän on ihminen ja persoona siinä missä kaikki muutkin. Virka on vaativa ja moninainen. Sitä varten on opiskeltava – ja siihen on suorastaan kasvettava. Mistä aineksista ovat papit itse nyt ja tulevaisuudessa tehdyt?
Näihin kysymyksiin pureutuu Kirkon tutkimuksen ja koulutuksen uutuuskirja Opinnoista pappisuralle.
Kirja koostuu 15 asiantuntija-artikkelista, jotka on ryhmitelty viiteen osioon. Ne ovat nimiltään Pappeus ja siihen suuntautuminen, Pappisvihkimys ja rekrytointi, Ammatillinen osaaminen ja identiteetti, Hyvinvointi ja merkityksellisyys papin työssä sekä Opinnoista pappisuralle: osaaminen, identiteetti ja muuttuvan yhteiskunnan haasteet.
Jo johdannossa lyödään fakta pöytään: Ketä tahansa ei vihitä papiksi. Se edellyttää ”paitsi sellaisen teologisen tutkinnon suorittamista, johon sisältyy kelpoisuus kirkon virkaan, myös kutsua eli vokaatiota papin virkaan”.
Ulkoisen kutsun lisäksi pappi tarvitsee sisäisen kutsun tehtävään. Kirkkojärjestyksen mukaan papiksi vihittävän tulee olla jumalaapelkäävä ja kristillisestä elämästään tunnettu konfirmoitu kirkon jäsen ja muutoinkin pappisvirkaan soveltuva.
Kirjassa todetaan, että urapohdinta, ammattiin kasvaminen ja oman paikan etsiminen pappina ei myöskään lopu pappisvihkimykseen, vaan jatkuu monin tavoin läpi uran. Ammatillinen kasvu on elinikäinen, jatkuvasti muuttuva kasvuprosessi, johon sisältyy oman alan etsimisen, opiskelun ja työelämässä olon eri vaiheita.
Sekin mainitaan, että teologian opintojen sisällöstä ja tutkinnon antamista valmiuksista pappisvirkaan on keskusteltu vuosikymmenien ajan. Tutkinnonuudistukset ovat usein herättäneet pelkoja tai toiveita tutkinnon tuottamasta osaamisesta.
Seuraavassa on mahdollista nostaa esille vain joitakin raapaisuja Opinnoista pappisuralle -artikkelikokoelman rikkaasta sisällöstä.
”Vastaako pastoraalitutkinto enää niihin haasteisiin, joihin sen pitäisi pystyä vastaamaan?”
MITÄ ODOTUKSIA piispoilla on vihittäviä pappeja kohtaan? Aiheesta kirjoittaa seurakuntapastori ja työnohjaaja Henna Savela. Tiedot pohjautuvat tutkimukseen, joka toteutettiin vuodenvaihteessa 2022–2023. Tutkijoiden haastatteluun vastasi yhdeksän virassa tuolloin olleista kymmenestä piispasta.
Kaikki piispat odottivat pappiskandidaatilla olevan oma hengellinen elämä, siis kirkossakäyntiä, rukoilemista, Raamatun lukemista ja itse saarnatun todeksi elämistä.
Ammatillisen osaamisen alueella piispat odottivat pappiskandidaateilta osaamista kaikilta teologian perusosaamisalueilta, mikä voidaan riittävästi osoittaa maisterintutkinnolla. Lisäksi edellytetään monenlaisia muita taitoja tietotekniikasta monikulttuurisuuteen ja mediasta omaan puhe- ja kirjoitustaitoon. Paineensietokyky ja tunnetaidotkin kuuluvat toivelistalle.
Mutta tuoreen papin ei tarvitse osata heti kaikkea, vaan työssä voi oppia ja kehittyä: piispojen odotuksissa siis korostuu myös armollisuus.
MUUTAMIEN TYÖVUOSIEN jälkeen hakeutuu moni pappi pastoraalikoulutukseen. Asiasta kirjoittaa arkkihiippakunnan hiippakuntasihteeri Timo Helenius artikkelissaan ”Pappien osaaminen muutoksessa: pastoraalikouluttajien näkemys pappien osaamistarpeista”.
Heleniuksen mukaan seurakuntatyötä tehdään muuttuvassa toimintaympäristössä ja pastoraalitutkinnon rakenne ja oppimistavoitteet heijastelevat käsitystä seurakuntatyön osaamisen keskeisistä kehittämis- ja syventämistarpeista.
Artikkelia varten pyydettyjä pastoraalikouluttajien havaintoja tutkinnonsuorittajien osaamisen muutoksesta voidaan Heleniuksen mukaan kuvata yleisesti ottaen sanoilla ”yhteiskunnallistuva, monimuotoistuva ja perinteisen seurakuntatyön ydinosaamisen kannalta ohentuva”.
Vaikka pastoraalikoulutukseen hakeutuvien osaamisessa on paljon positiivista, ongelmiakin on. Muutosta valottavat eräät artikkelissa lainatut pastoraalikouluttajien kommentit: ”Kiinnostus yhteiskunnallis-eettisiin kysymyksiin on vahvistunut nuoremman teologikunnan parissa. Sen sijaan Raamatun lukemisella, päivittäisellä rukouselämällä ja säännöllisellä osallistumisella jumalanpalveluksiin ei näyttäisi olevan enää niin suurta merkitystä, kuin perinteisesti on ajateltu.”
Kysymysmerkkejä ovat kouluttajat havainneet myös sielunhoidon taidoissa: vahvaa osaamista on, mutta yleinen taso on sirpaloitunut. Teologian maisterin tutkinnon voi suorittaa miltei perehtymättä sielunhoitoon. Koko sanaakin osa papistosta vierastaa.
ONGELMATIIKKAAN KUULUU myös ohentunut käsitys seurakuntien diakoniasta ja lähetystyöstä: ”Mitä nuoremmista papeista on kyse, sitä ohuempaa on missiologinen tieto ja vähäistä lähetystyön tärkeänä pitäminen.” Lähetystyö-sanaa voidaan pitää jopa kielteisenä – mutta missionaarisuutta myönteisenä.
Sokerina pohjalla tässä osiossa on kriittinen kysymys siitä, vastaako pastoraalitutkinto ylipäätään enää niihin haasteisiin, joihin sen pitäisi pystyä vastaamaan. Asiaan liittyy myös kysymys pastoraalikoulutusta edeltävästä koulutuksesta ja pohjatutkinnosta.
Näkemyksien joukossa erään kouluttajan rohkea – ja poikkeuksellinen – heitto on: ”Sopisiko papin työn koulutustaustaksi kuitenkin yliopistotutkintoa paremmin ammattikorkeakoulututkinto. AMK + YAMK -tutkinnossa työelämäosaaminen ja siihen liittyvät taidot olisivat paremmin integroitavissa opintoihin.”
Tällaisten laajojen kysymyksien esittäminen on kirjan mukaan välttämätöntä.
Opinnoista pappisuralle on yksi tuore puheenvuoro ja samalla eräänlainen virkateologinen huuto ajasta. Sitä voi pitää varsin onnistuneena ja sisällökkäänä koosteena. Olisi toivottavaa, että sen sisältämistä teemoista jatkettaisiin keskustelua kaikkialla siellä, missä kirkon työstä, pappeudesta ja teologikoulutuksesta on näkemystä ja mielipiteitä.
Kati Tervo-Niemelä, Veli-Matti Salminen & Noora Palmi (toim.): Opinnoista pappisuralle. Pappeuteen kasvu, haasteet ja muutokset. Kirkon tutkimus ja koulutus 2024. 536 sivua. Kirjan voit lukea täällä.
