Sibeliusten tyttäret loivat omat merkittävät uransa taiteen parissa

kuvassa on hieno, vanha huvila metsän keskellä
Sibeliukset rakennuttivat vuonna 1904 Ainola-huvilansa Tuusulanjärven rannalle, osaksi taiteilijayhteisöä, jossa elettiin tiiviissä naapurisuhteissa Järnefeltien, Halosten ja Ahojen kanssa. Tyttöjen ollessa pieniä he pitivät Ainolaa purjelaivana, joka purjehti aavalla merellä flyygelin suuntaan. Isä hoiti purjeita ja äiti ohjasi peräsintä. Kuva: Rilla Tervonen

Jean ja Aino Sibeliuksen tyttäret kasvoivat Ainolassa luonnon keskellä isän sävellystyön ehdoilla. Välit vanhempiin olivat läheiset ja yhteys Ainolaan säilyi läpi vuosikymmenten. Johanna Lindforsin tuore teos avaa näkymän tytärten elämään lapsuudesta isoäitivuosiin. He eivät olleet vain suuren säveltäjän lapsia, vaan loivat myös omat merkittävät työuransa taiteen parissa.

Syysauringon lempeä valo siivilöityy Ainolan korkeiden havupuiden läpi, kun astelen lähemmäs taloa. Hiekkapolku rahisee askelten alla. Käännyn kohti Lars Sonckin suunnittelemaa tummaa hirsihuvilaa, joka näyttää siltä kuin se olisi aina kuulunut juuri tähän maisemaan.

Talossa on vastassa miltei kunnioitusta herättävä hiljaisuus. Sitä myös Jean Sibeliuksen tyttäret varjelivat varpaillaan kävellen yli sata vuotta sitten.

Salissa katse hakeutuu heti upeaan, mustaan Steinway-flyygeliin, jonka Sibelius sai 50-vuotislahjaksi. Ruokasalin nurkassa kohoaa kuuluisa vihreä kaakeliuuni. Sitä katsellessa on helppo ymmärtää, että Sibelius näki uunin vihreissä kaakeleissa F-duurin.

Ainola on lukemattomien tarinoiden talo. Se ei paljasta itseään kerralla, vaan avautuu huone huoneelta, esine esineeltä ja tarina tarinalta. Ainola ei tunnu ensisijaisesti museolta, vaan kodilta, jonka elämä vain on pysähtynyt. On kuitenkin kulunut jo puoli vuosisataa siitä, kun Sibeliusten tyttäret myivät Ainolan valtiolle museokäyttöön.

Mustavalkoisessa kuvassa ruokasali ja takka, pöydän ääressä istuu äiti ja kaksi tyttöä, isä seisoo hiukan kauempana
Aino ja Jean Sibelius sekä tyttäret Heidi, Margareta ja Katarina Ainolan ruokasalissa.
Kuva: Eric Sundström 1915/ Helsingin

Musiikki oli läsnä kaikkialla

Talo oli hiljainen myös Sibeliuksen perheen eläessä siellä. Tyttäret Eva, Ruth, Katarina, Margaret ja Heidi oppivat sulkemaan ovet äänettömästi ja kuiskamaan. Ainolaan ei hankittu vesijohtoja säveltäjän elinaikana, koska pumppujen ja putkien kohina olisi häirinnyt hänen herkkää kuuloaan. Vesi kannettiin kaivosta.

Tiukoista säännöistä huolimatta Jean oli tyttärilleen lämmin kasvattaja. Kun sävellystyö ei ollut kesken, hän leikki lasten kanssa ja keksi heille tarinoita.

”Sibeliusten tyttäret oppivat säästäväisyyttä pienestä pitäen. Itse suunniteltiin, kudottiin, ommeltiin ja nikkaroitiin.”

Koska Ainolasta oli pitkä matka suomenkielisiin kouluihin, Aino-äiti opetti tyttäriä kotona pitkälle keskiasteelle asti. Tyttäret oppivat myös käytännön taitoja. He osallistuivat Ainon suuren hyötypuutarhan hoitoon ja omavaraisen talouden pyörittämiseen.

Jos Aino ei itse päässyt johtamaan kasvimaan kevättöitä, hän opasti kirjeissä kotiin jääneitä tyttäriään, mitä mihinkin tuli kylvää ja miten.

kuvassa on kaunis puinen portaikko ja astiakaappi, jonka sisällä on vanhoja, kauniita astioita
Ainola on säilynyt poikkeuksellisen aitona: koti on edelleen siinä asussa, johon se jäi Jean ja Aino Sibeliuksen jälkeen.
Kuva: Rilla Tervonen

Johanna Lindfors kuvaa kirjassaan, miten Sibeliusten tyttäret oppivat säästäväisyyttä pienestä pitäen. Itse suunniteltiin, kudottiin, ommeltiin ja nikkaroitiin. Luotiin vähästäkin kauneutta ympärille tavalla, joka oli kotoisaa ja tyylikästä.

Jean Sibeliuksen perheessä musiikki ei ollut vain isän ammatti, vaan osa jokapäiväistä elämää. Tyttäret pääsivät läheltä seuraamaan isänsä työskentelyä sekä kulttuurielämää.

Samalla perhe-elämä oli varsin perinteistä. Isä oli tunnettu taiteilija ja auktoriteetti, kun taas äiti Aino kantoi suuren vastuun kodista ja lasten arjesta.

Vaikka Jean ei itse opettanut lapsiaan, musiikki oli läsnä kaikkialla. Tyttäret oppivat soittamaan pianoa, ja heidän edistymistään seurattiin tarkkaan. Margareta on muistellut, miten heidän isänsä täytti koko talon silloin, kun oli kotona. Tunnelma oli turvallinen ja miellyttävä. Hänen poissa ollessaan lapset saivat soittaa ja laulaa, mutta koti tuntui jotenkin tyhjältä.

Vanhassa valokuvassa seisoo rinnakkain viisi vanhempaa naista mekoissaan
Sibeliusten tyttäret syntyivät vuosina 1891–1908. Kuva on otettu Ainolassa vuonna 1971.
Kuva: Sibeliusmuseon arkisto

Lempitytär ja fantastinen sadunkertoja

Johanna Lindfors kertoo kirjassaan Margaretan myös todenneen myöhemmin, että vaikka vanhemmat aina painottivat heille, että jokainen tytär oli yhtä rakas, he tunsivat kyllä, että Katarina oli isälle läheisin.

Katarinan pojanpoika Jaakko Ilves toteaa, että Katarina oli ilmeisesti musiikillisesti lahjakkain.

– Hänessä oli varmaan jollain tapaa samaa henkeä ja huumorintajua kuin isässään. Myös mielikuvituksensa hän oli varmaan perinyt isältään. Lapsuudesta muistan mummin fantastisena sadunkertojana.

Asemaan lempityttärenä saattoi vaikuttaa myös Katarinan syntymä vain vuosi lavantautiin menehtyneen Kirstin kuoleman jälkeen. Lapsen menetys teki Ainosta hyvin aran. Hän tuntui olevan jatkuvasti huolissaan tytöistään ja tarttuvia tauteja piti vältellä hinnalla millä hyvänsä.

Koko perheen ollessa Italiassa myös Ruth sairastui lavantautiin. Vaikka tytär parani, sairastuminen oli varmasti Ainolle valtava järkytys.

”Vaikuttaa siltä, että isällä oli lämpimät välit kaikkiin tyttäriinsä. Evalle hän uskoutui, Ruthin kanssa jakoi huumorintajun ja Katarinan kanssa musiikin. Margaretasta hän sai vahvan henkisen vastakappaleen, kun taas Heidi oli pieni ja rakas pahnanpohjimmainen. Jos Ainolle Heidi oli luultavasti nuorimpana läheisin – vaikkakaan ei rakkain, koska Aino oli tiukan tasapuolinen – löysi isä jokaisesta tyttärestään sen omimman ja kauneimman luonteenpiirteen”, kirjoittaa Johanna Lindfors.

Kuvassa on vanha, tunnelmallinen kirjastohuone, jossa roikkuu katosta lamppu ja keskellä on lukunojatuoli
Ainolan kirjasto oli Jean Sibeliukselle tärkeä työskentely- ja inspiraation paikka.
Kuva: Rilla Tervonen

Avioliiton kolmas pyörä

Riitta Konttinen ja Jenni Kirves ovat jo aiemmin kertoneet Aino Sibeliuksesta kirjoittamissaan elämäkerroissa Ainon elämää varjostaneista vaikeuksista, kuten Jean Sibeliuksen alkoholinkäytöstä, veloista ja rahavaikeuksista, sisaren itsemurhasta, Ainon sairastamasta nivelreumasta ja vaikeasta masennuksesta.

Ainon masennuskaudet liittyivät usein raskauksiin. Kirsti-tyttären kuoltua Aino vaipui alamaihin pitkäksi aikaa.

Aino Sibeliukselta kysyttiin hänen elämänsä ehtoopuolella, tuntuiko hänestä katkeralta jääminen suuren miehensä varjoon. Kaikesta kokemastaan huolimatta hän vastasi: ”En tekisi mitään toisin, elämäni on ollut kuin yksi suuri aurinkoinen päivä.”

Aino kirjoitti jo kihlajaisaikanaan, että heidän liitossaan tulisi aina olemaan myös kolmas osapuoli, musiikki. Aino oli omistautunut miehensä ja tämän taiteen tukemiseen ja koki sen elämäntehtäväkseen.

Mutta hän oli myös monilahjakkuus, joka opiskeli kieliä ja opetti lapsiaan, hoiti miehensä kirjeenvaihtoa, emännöi lukuisia vieraita, suunnitteli huonekaluja, vaali menestyksekkäästi puutarhaansa ja hoiti palvelijoiden avustuksella suuren perheen.

”Tyttäret asuivat isän kuoleman jälkeen vuorotellen Ainolassa, jotta iäkäs äiti sai jatkaa elämäänsä omassa kodissaan.”

Museo ja kansallisaarre

30. syyskuuta 1957 Jean Sibeliuksen arkku laskettiin Ainolan omenapuiden alle Sydämeni laulun soidessa. Isän kuolema merkitsi perheelle uuden aikakauden alkua. Tyttäret ottivat tehtäväkseen huolehtia 86-vuotiaasta äidistään ja kodista. He asuivat vuorotellen Ainolassa, jotta äiti sai jatkaa elämäänsä omassa kodissaan, eikä jäänyt vain palvelijoiden varaan.

Samalla tyttäret ryhtyivät selvittämään isänsä valtavaa kirje- ja paperiarkistoa ja auttoivat elämäkertojen kirjoittajia. Vähitellen heille kirkastui myös Ainolan ainutlaatuinen historiallinen arvo sekä vastuu sen säilyttämisestä.

Jaakko Ilves muistaa Ainolan tunnelman vahvana vielä säveltäjämestarin kuoleman jälkeen.

– Kovin usein en siellä vieraillut, lähinnä silloin kun isoäitini oli paikalla. Mutta vierailu oli aina hieno kokemus. Erityisesti on jäänyt mieleen, kun ollessani 13–14-vuotias soitin Ainolle Romanssin F-duuri.

Sävellystä on sanottu yhdeksi lumoavimmista Sibeliuksen yksittäisistä sävellyksistä.

Kaksitoista vuotta Jeanin kuoleman jälkeen Aino saatettiin miehensä viereen Ainolan puutarhaan. Tyttäret päättivät säilyttää Ainolan tuleville sukupolville. Maaliskuussa 1972 he myivät talon Suomen valtiolle yhdessä tontin ja alkuperäisen irtaimiston kanssa.

Kesällä 1974 Ainola avasi ovensa yleisölle. Katarina toimi yhtenä museon ensimmäisistä oppaista.

Jaakko Ilvekselle Sibeliuksen laajalle levinneen sävellystuotannon vaalimisesta ja valvomisesta tuli tärkeä tehtävä Sibeliuksen perikunnan asiamiehenä.

– Sibeliusten perintöä vaalitaan kollegiossa, johon kuuluu kaksi jäsentä jokaisesta sukuhaarasta. On kunniatehtävä, että olen saanut olla mukana alusta asti musiikillisena asiantuntijana, käsittelemässä lupa- ja sovituspyyntöjä.

Lähikuvassa on vaaleahiuksinen nainen joka katsoo suoraan kameraan
Johanna Lindfors kirjoitti teoksen Sibeliusten tyttäristä, joissa kulttuurikodin perintö eli vahvana.
Kuva: WSOY

Tiiviit perhesuhteet ja musiikkihistoriaa

Johanna Lindfors kuvaa, miten Sibeliusten perhe oli koko elämänsä ajan läheisessä kanssakäymisessä toistensa kanssa jopa niin, että muita yhtä tiiviitä ystävyyssuhteita tyttärillä ei tuntunut olevan. Seuraelämä saattoi olla vilkasta, mutta tytärten rakkaus ja lojaalius keskittyi aina perheen ja suvun ympärille.

Kodista, jossa oli eletty yksi suomalaisen musiikkihistorian merkittävimmistä elämäntarinoista, tuli kansallinen kulttuuriaarre. Ainola on säilynyt poikkeuksellisen aitona: koti on edelleen siinä asussa, johon se jäi Jeanin ja Ainon elämäntyön jälkeen.

Aino Sibelius rakensi Ainolasta ympäristön, jossa miehen taiteellinen työ saattoi kukoistaa. Hänen tyttärensä puolestaan alkoivat käyttää samaa kulttuurista perintöä omien elämiensä rakentamiseen.

”Ainola ei ole pelkkä museo, vaan ainutlaatuinen ja elävä muisto perheestä, joka rakasti taidetta, luontoa ja toisiaan.”

Sibeliuksen tyttärien tarina on kiinnostava myös suomalaisen naishistorian näkökulmasta: he eivät kaikki kapinoineet äitinsä elämäntapaa vastaan, mutta heillä oli enemmän vaihtoehtoja.

Esimerkiksi Ruth Snellman rakensi itselleen merkittävän oman uran teatterissa. Uudenlaiset ammatilliset mahdollisuudet olivat vähitellen avautumassa myös perheellisille naisille.

Sibeliuksen perheen tyttärien elämä oli kiinnostava yhdistelmä taiteilijaperheen etuoikeuksia, porvarillisia sukupuolirooleja ja vähitellen avautuvia mahdollisuuksia.

Kun lopulta astun takaisin kuistille ja ulos syysilmaan, korvissani soi hiljainen sinfonia. Onneksi Ainola ei ole pelkkä museo, vaan ainutlaatuinen ja elävä muisto perheestä, joka rakasti taidetta, luontoa ja toisiaan.

Sibeliusten tyttäret

Mustavalkoisessa puolilähikuvassa on nainen
Eva Paloheimo
Kuva: Santeri Levas

Eva Paloheimo (1893–1978) – vastuunkantaja ja moniosaaja

• Vanhimpana tyttärenä Evaa pidettiin Ainolan sisarusparven neuvokkaana tukipilarina. Hän muutti jo 13-vuotiaana Helsinkiin käymään koulua. Hän työskenteli muun muassa helsinkiläisessä sisustustoimistossa ja toimi myöhemmin Kaunis Koti -lehden päätoimittajana.

• Avioliitto naapuritalon pojan Arvi Paloheimon kanssa yhdisti Tuusulanjärven taiteilijayhteisön perheet tiiviisti.

Ruth Snellman
Kuva: Santeri Levas

Ruth Snellman (1894–1976) – Kansallisteatterin tähti

• Ruth oli lapsesta asti innokas teatteriesitysten järjestäjä. Isä päästi hänet teatterikouluun vuonna 1912, vaikka lukio oli vielä kesken. Ruth oli kiinnitettynä Suomen Kansallisteatteriin lähes puolen vuosisadan ajan ja loisti erityisesti komediarooleissa.

• Ruth avioitui näyttelijä Jussi Snellmanin kanssa. Heidän vastuullaan oli vuosikymmenten ajan Ainolan joulukuusen koristelu.

Kirsti Maria Sibelius (1898–1900) – varhain menetetty lapsi

• Kirstin elämä päättyi vain kaksivuotiaana lavantautiin. Menetys oli valtava suru vanhemmille ja vaikutti syvästi Jean Sibeliuksen silloiseen sävellystyöhön sekä perheen myöhempään päätökseen muuttaa maaseudun rauhaan Ainolaan.

mustavalkoisessa puolilähikuvassa on nainen
Katarina Ilves
Kuva: Santeri Levas

Katarina Ilves (1903–1984) – huippuoppilas ja lupaava muusikko

• Katarinaa pidettiin sisaruksista musikaalisesti lahjakkaimpana ja isänsä lemmikkinä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi keväällä 1920 loistavin arvosanoin. Hän edistyi sisaruksista parhaiten pianonsoitossa ja lähti syksyllä 1921 opiskelemaan sitä Stuttgartin konservatorioon Saksaan.

• Katarina avioitui varatuomari Eero Ilveksen kanssa, josta tuli myöhemmin pankinjohtaja sekä Jean Sibeliuksen uskottu ja apu raha-asioissa.

• Kun Ainola avattiin yleisölle, Katarina toimi yhtenä talon ensimmäisistä oppaista.

mustavalkoisessa puolilähikuvassa on nainen
Margareta Jalas Kuva: Santeri Levas

Margareta Jalas (1908–1988) – musiikin taustavaikuttaja

• Margareta oli ujo ja vetäytyvä ja viihtyi parhaiten pikkusiskonsa Heidin kanssa Ainolan pihapiirissä. Sisaruksia kutsuttiinkin yhteisellä lempinimellä ”pulmuset”.

• Hän opiskeli sisartensa tavoin pianonsoittoa, mutta hänen varsinainen soittimensa oli viulu. Myöhemmin hän teki elämäntyönsä Sibelius-Akatemian kanslistina.

• Margareta avioitui tunnetun kapellimestari Jussi Jalaksen (ent. Blomstedt) kanssa.

mustavalkoinen puolilähikuva jossa on nainen
Heidi Blomsted
Kuva: Santeri Levas

Heidi Blomstedt (1911–1982) – pelkistetyn muodon keraamikko

• Heidi opiskeli Ateneumissa. Hän valmistui keraamikoksi vuonna 1932. Hän toimi itsenäisenä muotoilijana ja teki moderneja, pelkistettyjä töitä muun muassa Arabialle, Kupittaan Savelle ja Kumelan lasitehtaalle.

• Heidin puoliso oli tunnettu modernistinen arkkitehti Aulis Blomstedt.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 10/2026.

Ilmoita asiavirheestä
Edellinen artikkeliSunnuntain evankeliumi: Jumalan valtakunnassa vieraanvaraisuuss on keskeinen kaikille näkyvä piirre
Seuraava artikkeliPolitiikan kulisseissa työskennellyt Markus Österlund vaihtoi uransa pastorin työhön

Ei näytettäviä viestejä