Lähes 45 vuotta sosialistista yhteiskuntaa sekä sen myötä kirkon syrjimistä, painostamista ja vainoamista yksipuoluediktatuurin olosuhteissa teki entisen Saksan demokraattisen tasavallan (DDR, Itä-Saksa) alueen luterilaisissa maakirkoissa ja ihmisten kirkkosuhteessa paljon tuhoa.
Tämä välittyy Keski-Saksan evankelisen kirkon (Evangelische Kirche in Mitteldeutschland, EKM) Magdeburgin aluepiispan Johann Schneiderin puheessa hänen kertoessaan kirkollisesta todellisuudesta Saksan nykyisten itäosien ja erityisesti Saksi-Anhaltin osavaltion alueella.
– Yleensä tämän alueen ihmiset tietävät kristinuskosta hyvin vähän. Joitakin Raamatun kertomuksia ehkä. Jos jossakin tilaisuudessa luetaan esimerkiksi Isä meidän -rukous, eivät useimmat ihmiset sitä osaa, vaan he tarvitsevat tekstin. Hartaustilaisuuksissa onkin oltava hyvin hienotunteinen: ”Voitte yhtyä rukoukseen, mutta mitään pakkoa ei ole”, Schneider sanoo.
Ylipäätään uskonto on maallistuneessa Saksassa piispan mukaan yksityisasia, eikä siitä juuri puhuta.
Vaikka Saksan itäosassa Saksi-Anhaltissa ollaan luterilaisuuden vanhoilla sydänmailla, erityistä luterilaista hengellistä identiteettiä siellä ei piispan mukaan ole nykyisin helppo havaita.
– Luterilaisuus on toisaalta Saksassa myös kulttuuri-ilmiö, ja ihmisten identiteetti näillä seuduilla on kyllä sen mukainen. Martti Lutherin nimi ja merkitys kyllä tiedetään, mutta hyvin harvat tietävät, mitä hän on sanonut tai kirjoittanut.
Väestö on vieraantunut monista kristilliseen elämään ja sen keskeisiinkin asioihin liittyvistä perinteistä. Esimerkiksi avioliittoon vihkimistä suunniteltaessa käy Saksan itäosissa piispan mukaan hyvin usein ilmi, ettei kumpaakaan tulevista puolisoista ole kastettu.
– Kirkon nuorisotyössä törmätään myös samaan ongelmaan.
NEUVOSTOLIITON MIEHITYKSEN mahdollistama, Saksan itäosiin ilman demokraattisia vaaleja perustettu kommunistinen järjestelmä onnistui vuosikymmenien myötä vieraannuttamaan suuret osat itäisen Saksan väestöä luterilaisista kirkoista. Kun vielä toisen maailmansodan päättyessä lähes kaikki DDR:n alueen ihmiset kuuluivat luterilaiseen tai katoliseen kirkkoon, oli tuo osuus väestöstä laskenut vuonna 1989 tapahtuneeseen Itä-Saksan romahdukseen mennessä alle 25:een prosenttiin.
Sama trendi on Saksojen yhdistymisen jälkeen jatkunut. Nykyisin Saksi-Anhaltin väestöstä vain noin kymmenesosa kuuluu piispa Schneiderin mukaan evankeliseen Keski-Saksan kirkkoon. EKM-maakirkko on unioitu, mikä tarkoittaa sitä, että luterilaisen enemmistön lisäksi siihen kuuluu tietyillä alueilla myös reformoituja seurakuntia.
Tällaista historiallisen kirkon jäsenyyden romahdusta ei ehkä ole nähty aikaisemmin missään muualla Euroopassa.
Myös Saksan läntisissä osissa kirkkojen jäsenmäärät ovat viime vuosikymmeninä suuresti pienentyneet. Ne ovat edelleen silti suhteellisesti huomattavasti suurempia kuin idässä.
– Esimerkiksi Saksi-Anhaltin alueen monissa pienissä kyläseurakunnissa on usein vain kourallinen jäseniä. Se on jotakin aivan muuta kuin Saksan läntisissä osissa.
Itäisen Saksan alueella on myös katolisia hiippakuntia ja seurakuntia, mutta katolilaiset ovat alueella vain pieni vähemmistö.
– Katolinen kirkko on näillä mailla hyvin heikko. Sama koskee erilaisia vapaaseurakuntia.
Saksi-Anhaltissa oppilasaines on lähes sataprosenttisesti uskonnotonta. Lasten isät ja äidit eivät usein tiedä kristillisestä uskosta juuri mitään.
MYÖS IDÄSSÄ on piispan mukaan tietenkin myös eläviä seurakuntia, vaikka pieniäkin. Niiden on usein taloudellisesti vaikeaa ylläpitää vanhoja kirkkorakennuksia. Siksi pienet yhteisöt kokoontuvatkin usein seurakuntakodeissa.
Saksan kouluissa on Schneiderin mukaan uskonnonopetusta, johon osallistuminen on vapaaehtoista ja vanhempien päätettävissä. Piispan mukaan sen sisällössä on usein toivomisen varaa.
– Usein kyse on lähinnä etiikan opetuksesta. Opettajien koulutus on sinänsä hyvätasoista. Mutta Saksi-Anhaltissa oppilasaines on lähes sataprosenttisesti uskonnotonta. Lasten isät ja äidit eivät usein tiedä kristillisestä uskosta juuri mitään.
Koska uskonnollisen kielen ja käsitteistön hallinta on niin vähäistä, on nuorille piispan mukaan hyvin vaikea selittää esimerkiksi neitseestäsyntymisen kaltaisia asioita. Jälleen ero läntiseen Saksaan on piispan mukaan merkittävä.
Saksan itä- ja länsiosan kirkkoja erottaa myös se, että idässä kirkko oli DDR:n aikoina syrjitty ja vainottu. Sillä on vuosikymmenien ajalta käytännöllistä ja teologista kokemusta myös marttyyrikirkon osasta, mikä kokemus lännestä puuttuu. Tämäkin muovaa osaltaan kirkollista mielenmaisemaa.
Idän kirkoissa on koettu myös se, että diktatuurivaltion turvallisuuspalvelut soluttautuivat niihin sisälle ja saivat monia kirkonmiehiä salaisiksi informanteikseen.
TILANNE ENTISILLÄ luterilaisuuden syntysijoilla on siis nykyisin kirkollisesti varsin murheellinen. Muutos on piispan mukaan ollut runsaan sadan vuoden aikana valtaisa.
Saksan keisarikunnan aikoina protestanttinen kirkko oli piispan mukaan Preussiin kuuluneessa Saksissa etuoikeutetussa, tai valtiokirkon asemassa.
– Kaikki olivat Preussin kansalaisia ja kuuluivat kirkkoon.
Berliinin hallitsijat käyttivät valtaansa ”Jumalan armosta”. Preussin kuninkaina he olivat alueen vuodesta 1817 unioidun kirkon maallisia päitä. Vuonna 1871 perustettiin keisarikunta ja Preussin kuninkaista tuli keisareita.
Keisari Wilhelm II:n määräyksestä rakennettu Berliinin mahtipontinen ja valtavan suuri luterilainen tuomiokirkko valmistui vuonna 1904. Sen oli keisarin tahdon mukaan oltava protestanttinen vastine Rooman Pietarinkirkolle. Saksalaisten suuri enemmistö oli luterilaisia tai protestantteja.
Maallisen vallan ja protestanttisen kirkon suhde oli siis varsin läheinen.
Mutta maailma muuttui. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen keisarillinen Saksa romahti. Uusi Weimarin tasavalta sääti uskonnonvapaudesta 1919 ja poisti 1920 kirkolta valtiokirkon aseman. Koitti itsenäisten maakirkkojen aika. Vaikka kirkon side valtioon katkesi, säilyttivät luterilaiset ja katolinen kirkko verotusoikeuden.
– Saksalainen nationalismi ja sitä tukeva kirkko eivät enää toimineet. Vanha identiteetti hajosi. Koko kulttuuriprotestanttisuus hajosi.
Natsiaika koetteli kirkkoa kovin kourin ja polki myös uskonnonvapautta. Kun Saksa toisen maailmansodan loputtua 1945 oli murskattuna, alkoi raunioista nousta uutta. Liittoutuneet jakoivat Saksan miehitysvyöhykkeisiin. Kun voittajat riitaantuivat, Neuvostoliitto ei sallinut omalla alueellaan niitä taloudellisia ja demokraattisia uudistuksia, joita Saksan länsivyöhykkeillä tehtiin. Jako alkoi näyttää väistämättömältä.
Vuonna 1949 syntyi kaksi Saksan valtiota. Itä-Saksassa valtaa piti sosiaalidemokraatit itseensä sulauttanut kommunistinen Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue (Sozialistische Einheitspartei Deutschlands, SED).
Saksan jako oli saksalaisille oli valtava tragedia: kansa, usein suvut ja jopa perheet, jaettiin väkisin kahteen osaan, jotka tulevina vuosikymmeninä jossain määrin vieraantuivat toisistaan. Saksassa maksetaan jaon hintaa vielä kauan.
ITÄ-SAKSAN KOMMUNISTIHALLINTO otti alusta alkaen maan kirkot tähtäimeensä, koska marxilaisittain kristinusko muodosti sosialistiselle ideologialle haastajan. Kirkkojen jäsenyys ei ollut varsinkaan koulutetuille itäsaksalaisille työuran kannalta suotavaa, vaan jopa hyvinkin haitallista. Väestöä ja erityisesti nuorisoa pyrittiin median ja koulujen ateistisen propagandan lisäksi vieraannuttamaan kristinuskosta myös kovin keinoin: aktiivinen seurakuntanuori ei välttämättä päässyt lukioon tai yliopistoon. Usein papin ura oli tällöin opiskeluhaluisille ainoa vaihtoehto.
Kuusi perinteikästä teologista tiedekuntaa jäi kuitenkin valtion yliopistoihin Berliiniin, Greifswaldiin, Halle-Wittenbergiin, Jenaan, Leipzigiin ja Rostockiin. Saksan vahvat teologisen tutkimuksen perinteet jäivät siten elämään myös Itä-Saksassa, vaikka yhteydenpito läntisen maailman teologeihin ja tutkimukseen olikin vaikeaa.
DDR:n viranomaiset loivat myös kristillisille toimituksille kilpailevia toimituksia.
– Kastetta alkoivat eräässä mielessä korvata koulun alkamiseen kuusivuotiaana liittyneet seremoniat. Jo aikaisemmin natsivalta oli maallistanut Saksassa vauvojen nimenantamista, Schneider kertoo.
Nykyisin Saksan itäisten osavaltioiden noin 14 miljoonasta asukkaasta huomattavan suuri osa on kastamattomia.
Avioliiton solmiminen muuttui ei-kirkolliseksi. Rippikoulua korvaava nuorisovihkimys ja maalliset ”hautaansiunaamiset” olivat piispa Schneiderin mukaan varsinaisia menestyksiä.
– DDR:ssä valtio järjesti erittäin taitavasti maalliset hautajaiset: oli uskonnottomia hautauspuhujia. Systeemi oli valtion tavoitteiden kannalta erinomainen.
Tälla tavoin myös kristillisistä toimituksista kenties sitkein, hautaansiunaaminen, kyettiin Itä-Saksassa maallistamaan.
ITÄINEN SAKSA on siis uskonnollisessa mielessä eräänlainen tyhjiö. Kirkot tekevät tietenkin työtään. Erityisesti diakoniatyö on tärkeää, sillä vaikkapa Saksi-Anhaltin osavaltio kuuluu eräiden muiden itäsaksalaisten alueiden ohessa koko maan köyhimpiin seutuihin. Muuttotappio Saksan länsiosiin ja Berliiniin on ollut suurta. Nuoria on suhteellisen vähän ja työttömyyttä melko paljon. Alueella on paljon vanhuksia sekä paljon sairautta, alkoholismia ja yksinäisyyttä.
Saksassa liittovaltio, osavaltiot ja kunnat tukevat huomattavilla summilla kirkkojen tekemää diakoniatyötä, rahoittaen siitä ylivoimaisesti suurimman osan. Taustalla on monissa EU-maissa omaksuttu subsidiariteettiperiaate, jonka mukaan lähiyhteisö tietää parhaiten, minkälaista apua kulloinkin tarvitaan: jos pätevä muu toimija on olemassa, valtion rooliin ei välttämättä kuulu asioiden käytännön hoitaminen.
– Näillä köyhillä seuduilla yhteiskunnan palvelut ovat heikentyneet. Osavaltiot ja kunnat keskittävät palveluitaan ja syrjäseuduille ei enää riitä resursseja. Kirkko on usein ainoa toimija, joka enää huolehtii pikkukylien köyhistä ihmisistä. Se on liikkuvaa diakoniaa. Vain se ulottuu edelleen joka paikkaan, Schneider kertoo.
Piispa on diakonian voimasta hyvillään. Toisaalta hän hieman harmittelee sitä, että se ei itäisessä Saksassa ole hänen mielestään kovin kristillistä.
– Käytettävissä oleva työvoima ei ole kovin kirkollisesti orientoitunutta. Henkilöstöä on jatkuvasti koulutettava. Halukkuutta työhön on, mutta sen organisoiminen on hankalaa: on huolehdittava siitä, että resurssit ja tarpeet kohtaavat.
”Uskonto” näillä alueilla ei ole ateismi, vaan apateismi.
KOMMUNISMISSA KASVANEET ihmiset ovat piispa Schneiderin mukaan aivan oma ihmislajinsa. Kun mietitään alueen uudelleen evankelioimista, ollaan jonkin sellaisen ääressä, jota ei ole aikaisemmin tehty. Tilanne vaatii Itä-Saksassa jotakin uutta.
Saksan itäisillä alueilla on omaa lähetystyötään tehnyt jo pitkään konservatiivinen, tunnustuksellisesti luterilaiseksi itseään luonnehtiva yhdysvaltalainen kirkko Missouri-synodi. Piispa Schneider on tavannut työssään sen edustajia.
– Missouri-synodi yrittää saada jalansijaa tällä alueella. Minusta se on turhaa työtä: Itä-Saksa on immuunia lähetystyölle. Olen kertonut heille puoliksi leikilläni, että Raamattuja täällä on ihmisille turha antaa. Mutta votkapullon moni saattaisi ottaa vastaan, Schneider naurahtaa.
Piispa alleviivaa sitä, että suurin ongelma itäisen Saksan kirkolliselle työlle ei edes ole se, että kirkkojen ulkopuolella varttuneet ihmiset olisivat ateisteja.
– ”Uskonto” näillä alueilla ei ole ateismi, vaan apateismi.
Jälleen kerran piispa huomauttaa Itä- ja Länsi-Saksan väestön kirkollisen tuntemuksen suurista eroista.
– Lännessä saksalaiset yleensä tuntevat kristinuskoa. He tietävät, miksi joulua tai pääsiäistä vietetään ja mikä on juhlien sisältö. Myös Neitsyt Maria on monille tuttu.
Mutta idässä ei niin ole. Piispan mukaan esimerkiksi itäisessä Saksassa kasvaneille taideopiskelijoille täytyy opettaa Raamatun kertomuksia, jotta he pääsisivät sisälle länsimaisen kuvataiteen kristinuskoa koskevaan sisältöihin.
KOKO SAKSASSA podetaan piispa Schneiderin mukaan pappispulaa. Erityisen suuri puute on tällä hetkellä teologian opiskelijoista ja heidän joukossaan niistä, jotka lopulta lähtevät kirkkojen palvelukseen.
Pahin puute näistä kaikissa on Saksan itäisissä maakirkoissa.
– Maassa on joukko hyviä teologisia tiedekuntia. Mutta niihin ei saada tarpeeksi opiskelijoita. Tarvitsemme kipeästi lisää pappeja, meillä on heitä aivan liian vähän. Meneillään on paha uskon- tai Jumala-kriisi.
Myös itäsaksalaisissa teologian opiskelijoissa näkyy se, miten kirkolliselta kannalta katsoen pystymetsästä monet heistä tulevat teologiaa opiskelemaan ja harjoittelemaan seurakunnissa.
– Joskus tapahtuu, että teologian opiskelija ei itsekään ymmärrä, että ryhtyäkseen papiksi on itsekin oltava ensin kastettu. Jotkut opiskelijat kastetaankin meillä vasta opiskelijoina. Sellaiset ovat tietenkin ääritapauksia, mutta se kertoo tästä uskonnollisesta tilanteesta, Magdeburgin aluepiispa Johann Schneider sanoo.
Piispa Johann Schneiderin haastattelu on koostettu enimmäkseen hänen elokuussa Wittenbergissä kokoontuneelle kansainväliselle luterilaisten pappien ja teologien ryhmälle pitämänsä luennon pohjalta.
Lue myös:
Kaupunkiluostari on hiljaisuuden keidas Berliinin miljoonakaupungin sydämessä
Ilmoita asiavirheestä