Kun oululaisen sairaalateologin Elina Antikaisen äiti kuoli, hän oppi ymmärtämään paremmin muiden kärsimystä. Äitinsä sairauden loppupuolella hän oli kuitenkin hyvin vihainen Jumalalle.
Kirkko ja kaupunki -lehden haastatteleman Antikaisen esikoisrunokokoelma Mikä on ihminen käsittelee hänen äitinsä kuolemaa ja sitä edeltänyttä taistelua syöpää vastaan. Runoissa kuvastuu surun ja kaipauksen lisäksi hämmennys, joka nousee roolien muuttumisesta. Äiti ei enää voinutkaan olla se, joka kantaa, ja vastuu monista asioista siirtyi tyttärelle.
Äidilleen Antikainen ei ehtinyt kirjoituksiaan näyttää, mutta siunaustilaisuudessa pappi luki ääneen runon, josta tuli kokoelman avausruno. Hautajaisten jälkeen Antikainen jatkoi kirjoittamista kuoleman jälkeisistä tunnelmista, ja runoja tuli lisää.
Nyt Elina Antikainen työskentelee sairaalateologina Oulussa. Hänen työalueeseensa kuuluu muun muassa syöpäosasto, jossa monet potilaat tietävät olevansa lähellä kuolemaa.
Kokemus läheisen menettämisestä vaikuttaa Antikaisen mielestä hänen työhönsä kahdella tavalla.
– Se, ettei kuolema ole vieras asia, on antanut rohkeutta kohdata kuolevia potilaita. Ymmärrän nyt paremmin, miltä kuolevan omaisista tuntuu. Toisaalta se, että omassa elämässä on ollut iso suru, voi vaikuttaa niin, ettei jaksa ottaa kannettavakseen niin paljon toisten suruja. Onkin tärkeää ymmärtää, että potilaan suru ei ole minun henkilökohtainen suruni. Joskus rajanveto voi silti olla vaikeaa.
Antikainen sanoo, että vaikean prosessin läpikäyminen on vahvistanut hänen suhdettaan Jumalaan.
– Olin sairauden loppupuolella myös hyvin vihainen Jumalalle. Silti minulla oli koko ajan vahva tunne, että Jumala pitää huolta
Lue koko haastattelu Kirkko ja kaupunki -verkkolehdestä