Kun Elina Pöysti oli 16-vuotias, hänen kolme vuotta vanhempi isoveljensä menehtyi syöpään. Vaikka tapahtumasta on jo 24 vuotta, Pöystin mielessä on yhä vahvana muisto perheen tukena olleesta sairaalapapista.
– Kun itkin sairaalan portailla, pappi kesti suruani ja tuskaani. En muista, mitä hän sanoi, mutta muistan vahvan läsnäolon. Tajusin, että hän tekee todella arvokasta työtä.
Pöystin mieleen jäi itämään ajatus, että kenties hänkin voisi joskus työskennellä sairaalapappina. Valmistuttuaan vuonna 2013 teologian maisteriksi uskontotiede pääaineenaan hän kuitenkin päätyi opettajaksi, kouluttajaksi ja lopulta toimitusjohtajaksi valmennusyritykseen.
Riittävän kauan excel-taulukoita pyöriteltyään Pöysti hakeutui uudelleen yliopistolle, ja vuonna 2019 hänet vihittiin papiksi Helsingin Paavalin seurakuntaan. Tehtyään sairaalapapin päivystyksiä ja sijaisuuksia ja suoritettuaan sairaalasielunhoidon erikoistumisopinnot hän sai sairaalapapin viran Naistenklinikalta ja Haartmanin sairaalasta.
Lukemattomat muutkin suomalaiset ovat kokeneet Pöystin tavoin saaneensa apua sairaalapapilta juuri silloin, kun he ovat olleet haavoittuvimmillaan.
LOKAKUUSSA 2024 JULKISTETUN kirkon viimeisimmän nelivuotiskertomuksen mukaan pappien läsnäoloa sairaaloissa kannattaa lähes kolme neljäsosaa suomalaisista. Myös puolet uskonnottomina itseään pitävistä suhtautui kyselyssä sairaalapappien läsnäoloon myönteisesti. Kielteisesti tai erittäin kielteisesti sairaalapappeihin suhtautui vain viisi prosenttia vastaajista.
Sairaalapapit antavat henkistä, hengellistä ja olemassaolon ydinkysymyksiin liittyvää tukea terveydenhuollossa niin potilaille, läheisille kuin henkilökunnallekin. He pyrkivät tukemaan potilaan toivoa ja vahvistamaan hänen ihmisarvoaan ja turvallisuudentunnettaan potilaan omaa vakaumusta kunnioittaen.
Sairaalapapin palkan maksaa kirkko ja työtilat tarjoaa sairaala. Aiemmin sopimukset tehtiin sairaalan ja seurakunnan tai seurakuntayhtymän välillä. Nyt toisena sopijaosapuolena on sairaalan sijasta hyvinvointialue.
– Suurin osa sopimuksista on siirtynyt sellaisenaan tai pienin täsmennyksin uusiin rakenteisiin, kertoo sielunhoidon asiantuntija Virpi Sipola Kirkkohallituksesta.
Sipola iloitsee, että kaikki sairaalapappien ammatillinen tuki, minkä kirkko antaa, otetaan edelleen ilomielin vastaan sairaaloissa, vaikka muualla yhteiskunnassa kirkon läsnäoloa ja näkyvyyttä kyseenalaistetaan.
Häntä kuitenkin huolestuttaa, että kirkko on itse vähentänyt sairaalapappien määrää merkittävästi viime vuosien aikana. Vuonna 2018 sairaalapappien virkoja oli Suomessa 124 ja viime vuonna enää 109. Samalla kohtaamisten määrä sairaalapappien kanssa on silti lisääntynyt.
HELSINGISSÄ VIRAT OVAT VÄHENTYNEET 25:stä alle kahteenkymmeneen.
– Täällä sijaitsevat maan suurimmat sairaalat, joissa hoidetaan potilaita kaikkialta Suomesta. Ainoa kuulemani peruste yhä jatkuville virkojen vähennyksille on raha. Kansalaiset ovat kuitenkin ilmaisseet tutkimuksissa selkeästi, että heikompiosaisten auttaminen ja kriisiapu on heille tärkeintä kirkon työtä, Sipola sanoo.
Sairaalasielunhoidossa on meneillään eläköitymisaalto. Sipolan mukaan esimerkiksi Turussa on vaihtumassa lähes koko työtiimi. Riskinä on, että kaikkia eläkkeelle jäävien virkoja ei enää täytetä.
– Kokonaisvaltaisen terveyden trendi on kuitenkin nousussa ja erityisesti kriisityössä ja saattohoitoon liittyvän henkisen ja hengellisen tuen asiantuntijoina papit ovat kysyttyjä. Jos haluamme pysyä sairaaloissa, katkoksia ei voi tulla. Lisäksi kannan huolta sairaalapappien hiljaisen tiedon siirtymisestä eteenpäin.
Sipolan mukaan potilaille tärkeintä on kunnioittava ja arvostava kohtaaminen sairaalapapin kanssa sekä kokonaisvaltainen kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen. Myös tuki omalle hengellisyydelle ja uskonnollisuudelle koetaan merkittäväksi.
Elina Pöysti työskentelee erityisesti lapsettomuudesta kärsivien pariskuntien sekä seksuaaliväkivaltaa kokeneiden ihmisten kanssa. Hän on paikalla myös elämän viimeisillä hetkillä tai silloin, kun elämä päättyi jo ennen syntymää.
Keskusteluissa nousevat esiin kärsimyksen ongelma, ihmisten pahuus sekä katkeratkin miksi-kysymykset.
– Minun tärkein tehtäväni on olla läsnä ja tukena juuri siinä hetkessä. Myöhemmin tulee tuskan ja surun käsittelyn aika, mutta akuutissa kriisissä kohdataan ihmisten akuutit tunteet ja kysymykset.
Toisinaan asiakkaat pyytävät yhteistä rukousta, toisinaan hengellisiä kysymyksiä ei sivuta lainkaan. Kohtaamiset tapahtuvat aina potilaan ehdoilla.
SAIRAALAPAPIT PALVELEVAT ihmisiä heidän uskonnostaan ja katsomuksestaan riippumatta, Helsingissä usein myös englanniksi. Sairaalapapilla on kontakteja myös muiden uskontojen auttaviin tahoihin. Helsingissä päivystävä pappi on tavoitettavissa tarvittaessa ympäri vuorokauden.
Lisäksi sairaalapapit ovat sairaalan henkilökunnan tukena. Henkilökunta voi kääntyä papin puoleen erityisen vaikean työtilanteen jälkeen tai jos omassa henkilökohtaisessa elämässä tapahtuu jotain sellaista, joka vaatii purkamista.
Sairaalapapin vaitiolovelvollisuus on ehdoton, eikä hän tee tapaamisista mitään kirjauksia järjestelmiin.
– Haastavien erityistilanteiden jälkeen me papit vedämme purkukeskustelun kaikille tilanteessa mukana olleille työntekijöille, Pöysti kertoo.
Sielunhoidollisiin keskusteluihin papin kanssa hakeudutaan erityisesti silloin, kun halutaan puhua täysin luottamuksellisesti. Sairaalapapin vaitiolovelvollisuus on ehdoton, eikä hän tee tapaamisista mitään kirjauksia järjestelmiin.
Työ on hyvin monipuolista. Sielunhoidollisten keskustelujen ja vaikeiden tilanteiden purkujen lisäksi Pöysti vihkii, kastaa ja siunaa hautaan sairaalassa sekä järjestää ehtoollishetkiä ja hartauksia.
– On valtavan antoisaa olla mukana ihmisten merkityksellisissä hetkissä, vaikka niihin usein liittyy surua, tuskaa ja kärsimystä.
Vahva ammatillinen 60 opintopisteen erityiskoulutus ja jatkuvat täydennyskoulutukset sekä säännöllinen työnohjaus auttavat jaksamaan kuormittavaa työtä. Myös vapaa-aika on palautumisen kannalta tärkeää.
– Itselleni kävely, juoksu, punttitreenit ja luonnossa vaeltaminen tuovat hyvää oloa. Käyn myös lähes joka viikonloppu taidenäyttelyissä. Se rentouttaa, Pöysti sanoo.
Suomalaisissa sairaaloissa on tarjottu sielunhoitoa jo 100 vuotta
Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäinen kokopäivätoiminen sairaalasaarnaajan virka perustettiin kirkolliskokouksen esityksestä vuonna 1895 Lapinlahden sairaalan ja Helsingin yleisen sairaalan potilaiden tarpeita silmällä pitäen. Kesti kuitenkin vielä 30 vuotta ennen kuin virka täytettiin seurakuntien toimesta.
Kirkko valitsi tehtävään vuonna 1925 Kullervo Robert Ilmosen. Näin kirkko sai ensimmäisen sairaalapapin. Ilmonen kierteli potilaiden parissa etsivällä työotteella.
Vuonna 1947 Tampereelle perustettiin sairaalasaarnaajan virka. Vuonna 1950 Suomessa toimi noin 30 osa-aikaista sairaalapappia, joiden palkat maksoi valtio. 1950-luvulla sairaalapappien virkoja perustettiin Turkuun, Kuopioon ja Jyväskylään. Vuonna 1956 vastuu sairaalasielunhoidon järjestämisestä siirtyi valtiolta kunnille.
Suomen ensimmäinen naistyöntekijä sairaalasielunhoidossa oli Anja Luhtasela. Hän aloitti työt Helsingin Kivelän sairaalassa 1955. Työtoverinsa Niilo Syvänteen kanssa hän kehitti erityisesti sairaalasielunhoitajien koulutusta. Syvänne painotti henkilökohtaisen sielunhoidon merkitystä.
Laajennettu piispainkokous asetti toimikunnan laatimaan sairaalasielunhoitajien koulutusohjelmaehdotusta vuonna 1959. Ensimmäinen koulutus käynnistyi 1960.
1960-luvun alussa Irja Kilpeläinen lähetettiin Yhdysvaltoihin Manhattanille psykiatriseen sairaalaan suorittamaan sairaalasielunhoidon kliinistä opintojaksoa.
Kilpeläinen oli suomalaisen sairaalasielunhoidon merkittävä suunnannäyttäjä. Hänen ansiostaan Suomessa vahvistui yksilökeskeinen ja kuunteleva työtapa, jossa asiakasta ei neuvota eikä hänelle tarjota valmiita vastauksia.
Myöhempinä vuosina sairaalasielunhoidon johtajana työskennellyt Kirsti Aalto vaikutti voimakkaasti työalan kehittymiseen.
Ilmoita asiavirheestä