Ruotsia on vuosikymmenien ajan pidetty yhtenä maailman maallistuneimmista maista. Tästä huolimatta Ruotsissa on viime vuosien aikana ollut havaittavissa jonkinlainen kastebuumi. Varsinkin aikuiskasteet ovat lisääntyneet.
Asian taustalla on Ruotsin kirkon keskushallinnon tutkimus- ja analyysiyksikön tutkijan Sara Franssonin mukaan vuonna 1996 toteutettu muutos, jonka jälkeen kirkkoon kuuluvalle vanhemmalle syntyneitä lapsia ei enää automaattisesti liitetty Ruotsin kirkon jäseniksi. Aikaisemmin näin tehtiin jopa ilman kastetta. Muutoksen myötä Ruotsin kirkkoon liittymisestä tuli valinta.
– Kasteiden määrä on lisääntynyt, koska vielä yli 15 vuotta sitten monet kirkkoon kuuluneiden vanhempien lapset jätettiin pieninä kastamatta. Mutta asia liittyy ennen kaikkea siihen, että kirkossa ei voi tulla konfirmoiduksi ilman kastetta, Fransson kertoo.
Hän vieraili Turussa syyskuussa järjestetyssä Pohjoismaisten rippikoulutyöntekijöiden konferenssissa.
Rippikoulu ja konfirmaatio ovat myös eläneet Ruotsissa jonkinlaista nousukautta: tulijoiden määrät ovat parin–kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana nousseet.
– Kaikista rippikoululaisista noin 17 prosenttia kastetaan nyt rippikoulun yhteydessä. Aikaisemmin tuo osuus oli alle kymmenen prosenttia.
RUOTSIN KIRKOSSA OLLAAN ollaan kasvusta hyvillään. Silti vain noin viidesosa ruotsalaisesta ikäluokasta käy rippikoulun. Jos tuo osuus lasketaan vain Ruotsin kirkkoon kuuluvista nuorista, päästään silloinkin vain 40 prosenttiin ikäluokasta. Se on paljon vähemmän kuin Suomessa.
Yhtä selitystä kasvaneelle kiinnostukselle ei Franssonin mukaan ole.
– Emme tiedä, onko tämä kasteiden ja konfirmaatioiden lisääntyminen jotakin pandemian jälkeistä ilmiötä, vai onko se osoitus kasvaneesta uskonnollisuudesta.
Nuorten sosiaalisilla syillä on Franssonin mukaan varmasti merkitystä. Jonkin verran edelleen vaikuttaa se, että rippikoulun käyminen on perinteisesti kuulunut ruotsalaisuuteen.
– Rippikoulun käyminen on silti nykyisin ennen kaikkea nuorten oma valinta, Fransson painottaa.
Suurin muutos on tapahtunut muutamissa suurkaupunkihiippakunnissa, eritoten Tukholmassa.
– Kasteiden ja konfirmaatioiden lisäystä on myös muissa hiippakunnissa.
Ruotsin kirkosta toki edelleen myös erotaan. Samaan aikaan on Franssonin mukaan nähtävissä myös eräänlainen akanvirta, mikä tarkoittaa yli 70-vuotiaiden, nuorina kirkosta eronneiden paluuta jäsenyyteen.
Ruotsin kirkossa on 5,5 miljoonaa jäsentä. Näin ollen siihen kuuluu hieman yli puolet Ruotsin 10,6-miljoonaisesta väestöstä. Osuus on Pohjoismaiden kansankirkkojen alhaisin. Sitä pienentää myös Ruotsin suuri ei-luterilainen maahanmuuttajaväestö.
Tästä huolimatta kirkon historia on lujasti osa Ruotsin kansan historiaa ja kirkolla on edelleen merkittävä rooli osana kansakuntaa ja monia sen instituutioita. Valtiokirkon aseman kirkko menetti vasta vuonna 2000.
Ruotsissa kirkollisen vihkimisen edellytyksenä on, että toinen puolisoista on kirkon jäsen. Rippikoulua tai konfirmaatiota ei vaadita. Kummiksi pääsee, jos on kastettu.
SUOMALAINEN RIPPIKOULU on jo kauan ollut osa nuorisokulttuuria. Fransson toteaa, että Ruotsissa näin ei ole enää aikoihin ollut.
– Meillä rippikoulun käyminen on vähemmistökulttuuria. Tieto rippikoulusta ja hyvistä kokemuksista siellä leviää kuitenkin nuorilta toisille koulujen kautta. Myös isosina olleiden nuorten rooli tiedonvälittämisessä on keskeinen.
Nykyisin nuorten jakautuminen, jopa segregaatio varakkaiden ja köyhempien alueiden koulujen mukaan tuo mukanaan uuden ongelman.
– Monin paikoin rippikouluun tulee lähinnä keskiluokkaisten ja varakkaiden perheiden lapsia. Työväenhluokkaan kuuluvien vanhempien lapset ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi.
Franssonin mukaan sosioekonomiset syyt näkyvät myös kirkosta eroamisessa: keskiluokka pysyy usein jäsenenä, mutta tyypillisemmin työväenluokkaiset ihmiset eroavat siitä taloudellisista syistä.
– Tämä heijastuu sitten lapsiinkin.
Rippikoululaisten määrä on siis kuitenkin lisääntynyt. Hieman erikoista on, että rippikoulun isosten määrässä ei ole havaittu vastaavaa kasvua.
Franssonin mukaan noin neljäsosa rippikoululaisista käy pääosin leirimuotoisen rippikoulun. Kolme neljäshosaa taas käy rippikoulun, jossa opetus tapahtuu ajoittain puolen vuoden tai vuoden aikana.
Rippikoulun virallinen tavoite on kasteopetuksen antaminen ja opettaa, kuinka ihminen elää elämäänsä kristittynä.
– Konfirmoitu ihminen lähetetään maailmaan kuin apostolit, Fransson sanoo.
OPETUKSEEN TUO Franssonin mukaan oman värinsä se, että yhä useamman rippikoululaisen kohdalla kasteopetus mielenkiintoisesti konkretisoituu rippikoulussa saatavassa kasteessa.
– Tämä trendi on meille uusi ja se haastaa rippikoulun teologiaa. Oletus ei enää voi olla, että tässä opetetaan vain jo lapsena kastettuja. Ja jos nuori kastetaan vain viikkoa ennen konfirmaatiota, mitä siinä sitten heti vahvistetaan?
Latinan kielen sana confirmare tarkoittaa vahvistamista.
Ylipäätään ruotsalaisessa rippikouluopetuksessa on sisällöllisesti otettu viime vuosina askeleita perinteiseen suuntaan.
– Aikaisemmin rippikoulussa oli keskeistä hauskanpito ja yhdessäolo. Tärkeintä ei ollut keskusteleminen Raamatusta tai siitä, mitä on kristittynä eläminen.
Nykyisin on Franssonin mukaan toisin: yhä useammin rippikoululaiset ja isoset haluavat kasvaa uskossaan.
– Totta kai nytkin osataan pitää hauskaa, mutta rippikoulussa perehdytään entistä enemmän elämänkysymyksiin, Raamatun henkilöihin ja kristinoppiin. Mukaan on otettu myös erilaisia pedagogisia menetelmiä, kuten roolipelejä.
Monin paikoin rippikouluun tulee lähinnä keskiluokkaisten ja varakkaiden perheiden lapsia.
RIPPIKOULUTYÖ ON pedagogisesti, teologisesti ja henkisesti vaativaa, eikä jokainen pappi ole siinä mukavuusalueellaan.
Fransson arvioi useimpien Ruotsin kirkon pappien kyllä selviävän rippikoulussa, mutta varsinkin maaseudulla voi hänen mukaansa olla pieniä seurakuntia, joissa yksinäinen pappi työskentelee rippikoulussa hieman pakkotilanteessa. Nuorten kanssa voi silloin helposti tulla konflikteja, joita Ruotsissa ylipäätään pyritään sosiaalisissa tilanteissa aina välttämään. Lisäkoulutusta kirkon työntekijöille on tarjolla, mutta kaikki eivät sellaiseen hakeudu.
– Isommilla paikkakunnilla rippikoulutiimeissä on yhä useammin myös pedagogiikkaan perehtyneitä pappeja ja muita rippikoulutyöläisiä. Tällöin työssä on eri taustoista tulevia ihmisiä, eikä sitä tarvitse tehdä yksin.
Pappi voi Franssonin mukaan kysellä omaa rooliaan – onko hän opettaja, vai pitäisikö hänen erikoistua siihen osaan työtään, missä hän tuntee itsensä vahvaksi?
Oma ongelmansa ovat Franssonin mukaan tietenkin erilaiset teologiset näkemykset vetäjien kesken. Se vaikuttaa rippikoululaisten kohtaamiseenkin.
– Mitä tapahtuu silloin, jos meillä ei ole samaa näkyä kristillisestä uskosta ja meidän pitäisi kuitenkin työskennellä yhdessä?
Suomessa teologisesti erilaiset painotukset voivat kanavoitua herätysliikkeiden laajahkon oman rippikoulutyön kautta. Ruotsin kirkon sisällä herätysliikkeiden järjestörippikouluja ei Franssonin mukaan juurikaan ole.
FRANSSON ARVIOI, että tulevaisuudessa opetus rippikoulussa muuttuu entistä monimuotoisemmaksi. Kaikki nuoret eivät halua lähteä leirille. Digitaaliset oppisisällöt voivat lisääntyä.
– En usko siihen, että pitäytyminen samankaltaiseen rippikoulutapaan sopii kaikille. Jumala ei luonut meitä sellaisiksi. Hän antoi meille erilaisia lahjoja ja erilaisia teitä kristilliseen uskoon.
Franssonin mukaan nyt olisi myös tärkeää tutkia, heijastaako lisääntynyt rippikoulukiinnostus sitä, että nuoret polvet olisivat muuttumassa uskonnollisemmiksi. Asiaan liittyy myös tärkeitä jatkokysymyksiä.
– Onko Ruotsin kirkko valmis vastaanottamaan nuorten kasvaneen kiinnostuksen? Sen pitäisi kyetä myös vastaamaan uusin tavoin siihen, mitä kristinusko on ja miten Ruotsin kirkko poikkeaa muista kirkkokunnista.
Kuka?
Sara Fransson
Koulutus: Valtiotieteen tohtori
Työ: Ruotsin kirkon Tutkimus- ja analyysiyksikön tutkija
Kiinnostaa: Tutkimusprojekti (2027 saakka) Ruotsin kirkon ja Punaisen Ristin kanssa siitä, miten ihmisten kristillinen usko ja resurssit heijastuvat osallistumisessa laajempaan kansalaisyhteiskunnan toimintaan.
Lue myös:
Ilmoita asiavirheestä