Kun Meidän Herramme lyötiin ristille, aurinko paistoi kuumasti ja polttavasti. Silloin suuri joukko lintuja lensi helpottamaan hänen kärsimyksiään. Linnut leyhyttelivät siivillään ilmaa, jotta se olisi viileämpää.
Yksi pieni pullea, kaulaton lintu kuitenkin väsyi. Se joutui lepäämään ristin poikkipuulla. Muiden lintujen heiluttaessa siipiään pieni lintu kysyi Herraltamme, kuinka se voisi tehdä jotain hyödyllistä ja lohduttavaa.
– Laula minulle, sanoi meidän Herramme tuskansa läpi hymyillen.
Ja niin lintu lauloi parhaan kykynsä mukaan. Pisara verta putosi linnun rintaan, ja siinä se on vielä tänä päivänä muistuttamassa kaukaisista tapahtumista Golgatalla.
Punarinnan kaunis ja vieno laulu on tarkkaavaiselle ja eläytymiskykyiselle kuulijalle viesti maailmasta, jossa meidän Herramme kerran kulki.
Punarintoja (Erithacus rubecula) pesii Suomessa reilusti yli miljoona paria. Se on maamme neljänneksi yleisin pesimälintu ja helppo tuntea pyöreän olemuksensa ja oranssinpunaisen kurkkunsa ansioista. Lintu näyttää pullealta, kaulattomalta nappisilmältä.
Punarinta viihtyy monenlaisissa ympäristöissä, niin havu- ja sekametsissä kuin puistoissa ja puutarhoissa. Pesänsä lintu rakentaa toukokuussa kiven, kannon tai mättään alle, joskus risukasaan tai jopa avopönttöön.
Suomessa punarinta viihtyy pitkään, se saapuu huhti-toukokuussa ja lähtee syys-lokakuussa. Ravinnokseen punarinta käyttää kesäaikaan pikkuhyönteisiä ja selkärangattomia, talvella sille maistuvat myös siemenet ja marjat.
Joskus punarinta saattaa yrittää talvehtimista Suomessa, joten niitä voi nähdä lintujen ruokintapaikoilla.
Kauniin laulunsa vuoksi punarintaa on ennen vanhaan kutsuttu punarintasatakieleksi.
Punarinta laulaa usein iltaisin. Sen laulu on samalla kertaa vaatimatonta ja korvia hivelevää.
Juttu on julkaistu aikaisemmin Kotimaa-lehdessä.