Lähtösaarna
Täällä kirkkosalissa palaa kymmeniä kynttilöitä. Kynttilän liekki elää saarnassani, kun sytytän neljä kynttilää valaisemaan kynttilänpäivän teemaa: Kristus, Jumalan kirkkauden säteily.
Virallinen virkanimikkeeni Lohjan seurakunnassa on 3. seurakuntapastori. Tästä asemasta käsin voin tänään yhtyä vanhan Simeonin sanoihin: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi”, ….
Sytytän ensimmäisen kynttilän.
Valo on syttynyt 2000 vuotta sitten ja minä olen saanut olla tulen kantajana papiston suksession kautta. Aina apostolien päivistä saakka sukupolvien ajan vanhempi pappi on siunannut nuoremman tehtäväänsä. Näin tapahtui minulle Mikkelin vanhassa kirkossa 1994 piispa Voitto Huotarin vihkiessä minut papiksi. Kyyneleet silmissä puin papin asun ensikertaa päälleni. Piispan lämmin kosketus jäi olkapäälleni matkaevääksi, kun hän asetti papin stolan harteilleni. Stola, joka on nyt ylläni, on vihkimyslahja seurakuntalaiselta.
Pappeus yhdistää meitä kaikkia kristittyjä, koska kastettuina olemme yleisen pappeuden omistajia. Jeesuksen vanhemmat toivat lapsen temppeliin tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä. Meidät on kastettu kolme kertaa vedellä valaen ja vanhemmille on ojennettu palava kastekynttilä. Rukouksen ja siunauksen liekki.
Nyt tekee mieli kysyä teiltä, kuinka moni teistä polttaa kynttilää muulloinkin kuin jouluna. Voitko nostaa kätesi, jos kynttilän luoma tunnelma on sinulle merkityksellinen. Kiitos.
Minulla on tallessa viime vuosisadan alussa tehty mummoni aikainen kynttilä. Ollessani pöydän korkuinen, kynttilä joutui suuhuni. Siinä on vieläkin pienen tytön hampaanjäljet.
Sytytän toisen kynttilän.
Tiedät, että kynttilän liekki on kuuma. Liekin sinertävällä alueella palaa vety ja keltaisessa osassa palaa hiili. Liekin alaosassa lämpötila voi olla jopa 1400 C astetta.
Mitä kynttilän liekki kertookaan meidän uskon liekistä. Meille usko on annettu lahja, ei itse ponnisteltu tunnetila. Voimme vain tunnistaa sen lämmön hehkun, mutta sen ydin jää meille mysteeriksi. Sitä emme voi koskettaa.
Ateisti ystäväni kertoi, että häntä loukkaa, jos heidän päättelyään kutsutaan uskoksi. Järjen tuoma päätelmä ei vaadi heidän mielestään uskoa, vaan se on ajatteluprosessi, jota voi tutkia, mitata ja punnita. Hänen kanssaan keskustellessa opin erottamaan uskon ja uskomukset toisistaan. Uskon ydin on mysteeri.
Meiltä kysytään, mitä me teemme uskon lahjalla. Tänään voimme tehdä uskon varassa hyviä tekoja. Osallistumme Yhteisvastuu keräykseen. Olemme kiitollisia, kun olemme kohdanneet toinen toisemme. Jokainen kohtaaminen on jättänyt jäljen meihin, sinuun ja minuun. Olemme saaneet käydä koulua ja valmentautua elämän matkalle. Olemme voineet lukea Raamattua omalla äidin kielellä. Olemme jakaneet kokemuksiamme omalla hengellisellä äidin kielellä. Tästä kiitollisena jaamme lahjaamme, jonka olemme saaneet vain lainaksi.
Meillä kirkossa on useita herätysliikkeitä sekä pienempiä ryhmittymiä. Meillä on erilaisia tulkintoja Raamatusta. Kukaan ei voi lukea mitään tekstiä ilman tulkintaa. Jumalan sanan vahvuus on siinä että, sitä on pakko ymmärtää ajasta käsin. Mutta oma tulkinta ei voi olla toisen usko esteenä. Nyt tarvitaan kunnioittavaa keskustelua uskontojen ja suuntausten kohtaamisessa. Jumalaa ja Jumalan sanaa ei voi rakastaa lähimmäisen ohi.
Sytytän kolmannen kynttilän
Jokaisella kulttuurilla ja jokaisella ihmisellä on jotakin korotettua ja koskematonta. Siihen ei ole lupa toisen koskea. Vain asianosainen itse voi siitä puhua, sitä kuvailla ja siitä jakaa toisille. Näin löytävät samaa hengellistä murretta puhuvat toisensa ja saavat kokemuksen kannattelevasta yhteisöstä. Kun oma usko horjuu, kaverit vierellä kannattelevat. Edellä kulkeneet sukupolvet näyttävät suunnan. Hengellinen yhteisö ulottuu aistiemme tuolle puolelle. Menneen tulkinnan virrasta nousevat uudet rohkeat löydöt.
Kun aloin opiskella 1970-luvulla teologiaa, kirkkoon kuului 90% kansasta. Kun jään eläkkeelle prosentti on 69%. Tämä kertoo moniarvoistuvasta yhteiskunnasta, kulttuurien ja ajattelusuuntausten kirjosta. Mutta myös ihmisen itsekeskeisyydestä. Pääpaino on minun hengellisillä tarpeillani. Minun tulee saada ehtoolliseni ja rippini ja tulkintani minulle sopivassa muodossa. Toisin ajatteleva on minulle taakaksi. – Näin ei tarvitse olla.
Saarnatuolin alla on kolme ikonia. Keskimmäinen on nimeltään ”Herran temppeliin tuominen”. Se on tämän sunnuntain teemaikoni. Lohjan seurakunnassa on toiminut melkein pari vuosikymmentä ikonipiiri. Mestariohjaaja Ritva Tarima on avannut meille ikkunan Jumalan maailmaan. Olen oppinut kunnioittamaan mystistä puolta uskossamme maalaamalla nuo kaksi muuta ikonia. Asetelmassa näkyy mestarin ja aloittelijan käden tulkinta.
Sytytän neljännen kynttilän
Kirkon tulevaisuuden kysymys liittyy meidän perustuotteeseemme. Voivatko naispappeuden vastustajat, sateenkaaripareja vihkivät ja eri herätysliikkeisiin kuuluvat papit seisoa saman alttarin ääressä jakamassa seurakuntalaisille Pyhä läsnäoloa. Seurakunnassa voi olla erilaisia painotuksia opetuksessa ja pienryhmissä. Mutta Herran Pyhä ehtoollinen on avoin kaikille. Alttarikaiteen molemmilla puolilla olemme mystisen kokemuksen äärellä. Se ei ole kenenkään omistuksessa.
Tiedän, että joidenkin on ollut vaikea suhtautua elämääni ja pappeuteeni. Olemassaoloani en voi kuitenkaan pyytää anteeksi. Silloin halventaisin Jumalan luomistyön. Olen äärettömän kiitollinen, että olen saanut tehdä työtä kirkossa ja Lohjan seuakunnassa.
Olen kiitollinen Jumalan johdatuksesta. Olen saanut viisaan ja lämpimän vaimon, jonka kanssa olen kasvanut ihmisenä ja teologina.
Katsoessani taaksepäin työuraani mietin: Olen varmaan kulkenut jonkun ohi kuulematta ja näkemättä. Olen puhunut paljoja sanoja koskettamatta. Ajattelen kuitenkin, että ei ihmiset yleensä muista paljoakaan siitä, mitä me papit sanomme. Mutta he muistavat, millaisen tunteen äärelle me olemme heidät johdattaneet.
Meillä on sisään rakennettu tarve olla merkityksellinen. Ihmettelen tämän päivän hokemaa, että ihmisellä on oikeus tulla unohdetuksi. Tämä haastaa kirkon perustuotetta. Jos me emme joka sunnuntai viettäisi Jeesuksen muistoateriaa, ei meillä olisi kirkkoa eikä seurakuntaa. Sillä hänen muistamisestaan avautuu meidän elämämme merkityksellisyys.
Katsomme lopuksi rohkeasti tulevaan. Tulevaisuudessa pappiropotti tai virtuaalitekijät voivat kenties korvata papin toimituksissa: messussa, kasteessa, vihkimisessä ja hautaan siunaamisessa. Mutta sielunhoidossa ja ihmisen kohtaamisessa pappia ja yleistä pappeutta ei korvaa mikään. Elävän olennon aistiminen kaikilla viidellä aistilla on Pyhän Hengen ainoa mahdollisuus olla läsnä meille.
Arja Majuri
seurakuntapastori