Helatorstai, Luuk. 24: 45-53, Martti Vaahtoranta

1.
Jotakin merkillistä ja ratkaisevaa oli tapahtunut Jeesuksen opetuslasten joukossa sillä välin, kun he viimeksi olivat hyvästelleet Herran ja kun he hyvästelivät Hänet nyt. Sillä ”hyvästeistä” on tänäänkin kyse, tänään, Helatorstaina, meidän Herramme taivaaseen astumisen päivänä.
Siltä ainakin näyttää: ”Ja tapahtui, kuin hän heitä siunannut oli, erkani hän heistä.” Näin kirjoittaa pyhä Luukas. Jeesus nousi taivaaseen, eikä Häntä enää nähty. Jeesus oli poissa, kuten näytti.
Silloin viimeksi ei oikeastaan hyvästelty ollenkaan. Jeesus itse tosin oli siunannut heitä. Hän myös puhui poismenostaan, siitä, kuinka Häntä piinattaisiin ja kuinka Hänet tapettaisiin ja kuinka Hän menisi Isän tykö. Hänen puheitaan ei kuitenkaan ymmärretty, tai niitä ei haluttu kuulla eikä niitä uskallettu ymmärtää.
Olisi ollut niin onnellista jatkaa vielä yhdessä. Jeesuksen seurassa oli hyvä olla. Hänessä Jumala tuntui astuneen taivaan pelottavasta ja tavoittamattomasta kirkkaudesta lähelle ihmistä, aivan lähelle maan tomua ja kulon tuhkaa. Jeesuksessa Jumalan lahjomaton totuus sai seurakseen anteeksiantavan rakkauden. Se muutti monen elämän, se antoi uuden toivon ja ilon.
Vavisuttavan majesteettisena tämä Jumalan läheisyys Jeesuksen seurassa tuntui niistä valituista opetuslapsista, jotka Hän otti mukaansa Kirkastusvuorelle. Samalla se oli jotakin, minkä ei olisi halunnut koskaan loppuvan. Näin siitä kirjoittaa pyhä Matteus:
Ja kuuden päivän perästä otti Jesus Pietarin ja Jakobin ja Johanneksen hänen veljensä, ja vei heidät erinänsä korkialle vuorelle ja kirkastettiin heidän edessänsä, ja hänen kasvonsa paistivat niinkuin aurinko, ja hänen vaatteensa tulivat valkiaksi niinkuin valkeus. Ja katso, heille näkyivät Moses ja Elias, jotka puhuivat hänen kanssansa. Niin vastasi Pietari ja sanoi Jesukselle: Herra, meidän on tässä hyvä olla: jos sinä tahdot, niin me teemme tähän kolme majaa, sinulle yhden, ja Mosekselle yhden, ja Eliaalle yhden. Vielä hänen puhuissansa, katso, paistava pilvi ympäri varjosi heidät, ja katso, ääni pilvestä sanoi: tämä on minun rakas Poikani, johonka minä mielistyin: kuulkaat häntä. Ja kuin opetuslapset sen kuulivat, lankesivat he kasvoillensa, ja peljästyivät sangen kovin. (Matt. 17:1-6)
Olisi niin kovasti tehnyt mieli jäädä vuorelle Jeesuksen ja Vanhan liiton isien kanssa siihen pyhään pilveen, johon Kirkkauden Jumalan kätki läsnäolonsa, mutta johon Hän samalla sulki heidät kaikki. Se oli kyllä peljättävä, mutta silti onnellinen kokemus, koska Jeesus oli heidän kanssaan:
Ja Jesus tuli, ja rupesi heihin, ja sanoi: nouskaat, ja älkäät peljätkö. Mutta kuin he silmänsä nostivat, ei he ketään nähneet, vaan Jesuksen yksinänsä. Ja kuin he menivät vuorelta alas, haastoi Jesus heitä, sanoen: älkäät kellenkään tätä näkyä sanoko, siihenasti kuin Ihmisen Poika kuolleista nousee. (Matt. 17:7-9
Näin Jeesus sanoi ennustaen tulevan. Oopetuslapset eivät sitä kuitenkaan silloin ymmärtäneet. Eivät he sitä kaiketi edes enää muistaneet, kun sitten pimeyden hetki löi, ja Jeesuksen kimppuun käytiin Getsemanen puutarhassa. Ja niin he kaikki pakenivat edes kunnolla hyvästelemättä Jeesusta, Herraansa ja Mestariaan, jonka lähellä oli hyvä olla ja joka toi taivaan tuoksun heidän keskelleen. Ja Jeesus tapettiin hirveästi kidutettuna, eikä kukaan heistä uskaltanut puolustaa Herraansa sen jälkeen, kun Pietari oli yrittänyt sitä miekkaan tarttuen ja kun Herra itse oli sen kieltänyt.
Peloissaan ja häpeissään he kyhjöttivät koloissaan, kun Jeesus otettiin heiltä pois, aivan niin kuin Hän oli itse heille sanonut ja niin kuin myös tapahtui. Nyt Jumala tuntui kääntäneen heille selkänsä ja vaikenevan heidän pohjattoman syyllisyytensä ja häpeänsä edessä.
2.
Tämä oli tilanne silloin, kun Jeesus ja opetuslapset ensimmäisen kerran erosivat toisistaan. Toisella kerralla, jota tänään, Helatorstaina, muistelemme ja elämme uskossa todeksi, oli kokonaan toinen ääni kellossa. Nyt ei näkynyt jälkeäkään masennuksesta eikä kalvavasta syyllisyydestä. Sen sijaan kiitosvirret kaikuivat, ja opetuslapset viettivät julkisesti iloista juhlaa Jerusalemin temppelissä ja kaiken kansan keskellä – siitä huolimatta, että taas Jeesus oli taas jättänyt heidät yksin, kuten näytti.
Mistä tämä ero johtui? Sillä eikö Jeesus nyt jättänyt lopulliset jäähyväiset? Näytti siltä, kuin jos tyyneen vedenpintaan, joka heijastaa taivaan kirkkautta, laskeutuu lintu, kalkas, koskelo tai telkkä, ja se saa veden värisemään ja pitää sen liikkeessä niin kauan, kun lintu siinä ui, sukeltaa ja palaa jälleen pintaan. Mutta kun se taas lähtee lentoon ja jättää veden, ei kestä kuin hetken, ja jälleen veden pinta on yhtä tyyni kuin ennen linnun laskeutumista, eikä lintuakaan näy enää missään. Näkyy taas vain kirkkaan taivaan kirkas kuvajainen.
Näinkö oli nyt käynyt Jeesuksen ja opetuslasten erotessa toisistaan taivaaseen astumisen vuorella? Ei Jeesus ollut enää sillä tavalla omiensa keskellä, ei käsin kosketeltavana, kouriintuntuvana ihmisenä, kuin Hän vielä vähän aikaa sitten oli opettaessaan omiaan tai vaikkapa nukkuessaan akterpiittalla toisten soutaessa. Jeesus oli noussut taivaaseen. Mutta silti opetuslapset iloitsivat, kiittivät ja ylistivät Jumalaa. Tällä kertaa he eivät olleet masentuneita eivätkä peloissaan, vaan iloisia ja rohkeita, ja kiittivät Jumalaa siitä, mitä oli tapahtunut.
Mitä siis tällä välin oli tapahtunut? Sitä pitää tarkemmin tutkia!
3.
Ensinnäkin: Jeesus oli noussut kuolleista. Hän oli totisesti noussut, kuten sadat Hänen seuraajistaan omin silmin ja korvin todistivat. Eikä Hän ollut mikään haamu eikä haavekuva, vaan todellinen ihminen, niin kuin Hän oli myös tosi Jumala. Sen tähden Jeesuksen ylösnousemus antoi Hänet aivan konkreettisesti takaisin omilleen.
Vielä kerran riisuttiin meiltä, ihmisiltä, viimeisetkin rippeet omasta pyhyydestä ja omista kyvyistä. Pyhän Pietarinkin piti käydä ihan pohjalla asti. Mutta juuri sinne pohjalle tuli ylösnoussut Jeesus, Pietarinkin syntien Sovittaja. Sinne Hän tuli mukanaan anteeksiantamus ja uusi elämä, ja elämän uusi suunta – suunta pois itsestä ja omasta kunniasta kohti Jumalan rakkauden toteutumista tässä maailmassa, kohti ristillä lunastettua lähimmäistä ja Jeesuksen lauman lammasta, jota piti kaita ja hoitaa. Herra Jeesus vyötti uudelleen Pietarin, sen saman Pietarin, joka vain vähän aikaisemmin oli kieltänyt Hänet, ja lähetti hänet kaitsemaan, ruokkimaan ja hoitamaan oman laumansa lampaita.
4.
Mutta nyt oli tapahtunut vielä jotakin muuta. Sillä se ihmeellinen aika, jota olemme Pääsiäisen jälkeen muistaneet, se aika, jolloin Ylösnoussut Jeesus yhä vielä aikaan ja paikkaan sitoutuen, vaikka myös jo ajan ja paikan rajoja rikkoen, se aika, jolloin Jeesus oli omiensa kanssa heitä opettaen ja ohjaten, päättyi nyt, kun oltiin jälleen vuorella, ja jälleen Jumalan kirkkauden pilvi kätki sisäänsä Jeesuksen.
Nyt vuorella oli kuitenkin koko valittujen apostolien joukko, paitsi Juudas. Eikä pilvi tällä kertaa peittänyt heitä eikä kätkenyt heitä siihen, vaan se kätki heiltä Jeesuksen. Nyt ei Jumalan läsnäolon kirkkaus laskeutunut vuorelle eikä verhonnut siihen niitä, jotka olivat Jeesuksen kanssa. Nyt Jeesus nousi kirkkautensa kunniaan, sinne, mistä Hän oli tullut, Isän oikealle puolelle eli osalliseksi siitä kunniasta, voimasta ja vallasta, joka Hänellä oli jo ennen aikojen alkua Isän ainosyntyisenä Poikana yhdessä Pyhän Hengen kanssa, Hänellä, joka alennuksensakin tilassa oli ”Jumala Jumalasta, valkeus valkeudesta, tosi Jumalan tosi Jumalasta”, joka ”on syntynyt” eikä ”luotu”.
Nyt Nasaretin Jeesus, joka oli vapaaehtoisesti luopunut kirkkaudestaan, paljasti lopullisella tavalla, ettei Hän ollut, ettei Hän ollut koskaan ollut vain rabbi ja opettaja, ei myöskään vain yksi profeetoista, vaan Jumala itse, Jumalan ja Marian Poika, Jumala ja ihminen, yksi persoona, mutta kaksi luontoa, kuten yhdessä vanhan Kirkon kanssa tunnustamme.
5.
Sen tähden Jeesuksen lähellä oli niin hyvä olla. Sen tähden riivaajatkin kammoksuivat Häntä. Sen tähden tuntui, että Jumala oli erityisen lähellä sitä, joka oli lähellä Jeesusta, että Jumala oli suorastaan käden ulottuvilla ja Hänen puheensa inhimillisin korvin kuultavissa silloin, kun Jeesus istui ihmisten parissa ja opetti heitä. Sillä Jeesus oli ja on Jumalan Poika, jossa käsittämättömän ja pyhän Jumalan kirkkaus ja valta on persoonallisesti läsnä, mutta sillä tavoin ihmisyyteen kätkeytyen, että syntisinkin uskaltaa tuhoutumatta lähestyä Häntä, saa syntinsä anteeksi ja kokee sellaista Rakkautta, jota tämä maailma ei koskaan voi kenellekään antaa.
Sitä vaikeammalta tuntuu ymmärtää, miksi opetuslapset iloitsivat juuri nyt, kun tämä ihmeellinen, lämmin, ja totuudellisuudessaankin armahtava Jumalan läsnäolo Jeesuksessa oli jättänyt heidät kuin koskelo, joka lentoon lähdettyään jättää jälkeensä saman peilityynen merenpinnan kuin se oli sen laskeutuessa siihen. Eikö juuri nyt olisi pitänyt itkeä ikävästä eikä veisata kiitosvirsiä temppelissä? Jeesushan oli poissa, kuten näytti. Poissa oli myös se ihmeellinen aika, jota oli vietetty Hänen kanssaan.
Jumala olisi jälleen vain kaukaisessa taivaassaan ja sellaisessa henkisessä todellisuudessa, johon tavallinen ihminen ei koskaan yltäisi, sfääreissä, joihin maahan sidottu luotu ei koskaan voisi nousta. Täällä maan päällä olisi enää vain muisto Jumalan Pojan lyhyestä vierailusta maan asukkaiden parissa ja tietenkin se laki, jota Jumala ei ollut peruuttanut ja joka yhä vaati pyhyyttä ja puhtautta ja täydellistä rakkautta, sitä, jonka vain Jeesus oli toteuttanut ja elänyt todeksi, mutta joka langenneen maan lapsilta jäisi tavoittamatta. Ja nyt oli Jeesus poissa, kuten näytti. Eikö siis olisi ollut itkuvirsien paikka eikä ilon ja kiitoksen?
6.
Ei olisi – eikä ollut. Opetuslapset riemuitsivat, totta totisesti riemuitsivat! Mutta mistä? Mistä he iloitsivat?
He iloitsivat kahdesta asiasta. Ensimmäinen niistä oli Jeesuksen suuri lupaus, jonka täyttymystä he nyt odottivat. Se oli Jeesuksen lupaus Hänen paluustaan maan päälle kirkkaudessa ja kunniassa, lupaus Jumalan valtakunnan näkyvästä saapumisesta, kun tämä läpikotaisin turmeltunut maailma tulessa tuhoutuisi ja kaikki pahuus sen mukana, mutta Herran omille koittaisi uuden päivän aamu, sen päivän, joka ei koskaan lopu, kun kaikki luodaan uudeksi ja kun Jeesus, Jumalan Karitsa ja maailmankaikkeuden Herra, olisi aina heidän kanssaan.
Vielä lähempänä oli kuitenkin Jeesuksen toisen lupauksen täyttymys. Matteuksen evankeliumissa se on sanottu, ja rippikoulussa mekin olemme sitä opetelleet ulkoa. Näin se kuuluu. Luen myös johdannon:
Mutta ne yksitoistakymmentä opetuslasta menivät Galileaan, sille mäelle, jonka Jesus oli heille määrännyt.Ja kuin he näkivät hänen, kumarsivat he häntä, mutta muutamat epäilivät. Ja Jesus tuli ja puhutteli heitä, sanoen: minulle on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä. Menkäät siis ja opettakaat kaikkea kansaa, ja kastakaat heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, ja opettakaat heitä pitämään kaikki, mitä minä olen teille käskenyt. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä, maailman loppuun asti. (Matt. 28:17-20)
Jeesus oli monesti ja monella eri tavoin luvannut, ettei Hän koskaan jättäisi omiaan yksin, vaikka he eivät enää näkisikään Häntä. Hän oli luvannut olla joka päivä heidän kanssaan, siellä, missä kaksi tai kolme kokoontuu yhteen Hänen nimessään, ja muutenkin. Niiden raamatunkohtien lukemiseen, joissa Herra itse puhuu tästä asiasta ja joissa myös apostoli Paavali selittää sitä, eivät tämän saarnan raamit riittäisi.
Eikä Herra Jeesus tarkoittanut läsnäolollaan sitä pyhää jumaluutta, jossa Hän on aina läpäissyt ja läpäisee luomakunnan. Ei Hän tarkoita jumalallista pyhyyttään, jota meistä kukaan ei voi lähestyä, vaikka Hän on lähempänä meitä kuin meidän oma kaulasuonemme, kuten muslimit ilmaisevat Jumalan läsnäoloa luomakunnassa.
Jumala ei ole koskaan poissa, mutta Hän on silti itsessään, omassa jumalallisessa kirkkaudessaan äärettömän kaukana ja ihmisen tavoittamattomissa. Syntistä kohtaan Hän on polttava, tuhoava tuli. Ja tämä koskee yhtä hyvin Jumalan ikuista Sanaa, jumaluuden toista Persoonaa, kuin Isää tai Pyhää Henkeä.
Perin juurin väärä on siis sellainen usein kuultu ajatus, että Jeesus olisi tosin ruumiillisessa mielessä ja ihmisenä kaukana ja poissa, mutta että Hänet voitaisiin jotenkin henkisellä tavalla sittenkin tavoittaa tässä maailmassa, koska Jumala on kaikkialla tai että Pyhä Henki olisi se Jeesuksen läsnäolo, josta Hän puhuu, että Pyhä Henki olisi ”korvannut” Jeesuksen.
7.
Ei näin. Nämä ovat tunnettuja väitteitä, mutta ne ovat harhoja.
Sillä me ihmiset olemme aikaan ja paikkaan sidottuja luotuja olentoja, eikä meillä ole sen tähden mitään välitöntä yhteyttä Jumalaan. Meidän henkisyytemme ei tavoita Jumalaa ikuisena Rakkautena, vaan pikemminkin oman kuvamme, jonka teemme itsellemme omasta hengestämme ja rakkaudestamme ja sanomme sitä ”jumalaksi”.
Me tosin näemme maailmassa Jumalan luomisen tekoja. Omassatunnossamme meillä on jäänne siitä alkuperäisestä Jumalan kuvaisuudesta, jonka lankeemuksessa kadotimme. Jollakin tasolla tiedämme, mikä on oikein, mikä väärin. Mutta Jumalaa itseään emme kohtaa sen paremmin luonnossa kuin omassatunnossammekaan.
Pelastuksemme onkin sidoksissa Jumalaan, joka itse ilmoittaa itsensä tässä meidän maailmassamme ja meidän historiassamme, ei sen yläpuolella eikä sen ohi. Hän tekee sen suurissa pelastusteoissaan, jotka kuitenkin vielä vain viittaavat siihen lopulliseen, suureen pelastustekoon, jota me tänäänkin muistamme ja johon me joka pyhä ja joka päivä palaamme. Siinä Hän ilmoittaa itsensä tulemalla ihmiseksi Pojassaan, antamalla Hänen kärsiä meidän syntiemme rangaistuksen ja herättämällä Hänet synnin ja kuoleman Voittajana kuolleista uuteen elämään.
Me olemme pelastuksemme asiassa sidotut Jumalaan, joka puhuu meidän kieltämme ja joka katsoo ihmiskasvoin rakkaasti ja armahtaen meihin. Ja ne kasvot ovat meidän Herramme Jeesuksen kasvot, ja ääni, joka puhuu Jumalan sanoja, on Hänen äänensä, Hyvän Paimenen ääni.
Ja juuri sellaisena Herra Jeesus on luvannut olla kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. Hän ei vain anna kaukaa kirkkaudestaan kertoa suurista teoistaan, vaan Hän on itse läsnä, kun Hänen sanaansa julistetaan. Hän ei vain kaukaa kuule huutoamme, vaan Hän vastaa siihen aivan läheltä, meidän rinnaltamme, kun rukouksessa etsimme Hänen armokasvojaan.
Jeesus, meidän Vapahtajamme, on jo edeltä vienyt Taivaan kirkkauteen eli osallisuuteen Jumalan vallasta ja voimasta meidän heikon ihmisyytemme, jonka Hän otti päälleen ja jonka syyllisyyden Hän itse syyttömänä sovitti. Meidän Edustajamme on jo siellä, perillä! Meidän ihmisyytemme on Hänessä jo nyt osallinen Jumalan kunniasta ja kirkkaudesta!
Kuitenkin vielä suurenmoisempaa on, että tässä samassa ihmisyydessään Herra Jeesus voi taivaaseen astuttuaan olla kaikkialla siellä, missä Hänen omansa kokoontuvat yhteen Hänen sanaansa kuulemaan ja pyhälle ehtoolliselle. Tälläkin hetkellä varmaan tuhansissa tai sadoissa tuhansissa kirkoissa ympäri maailmaa julistetaan evankeliumia ja kokoonnutaan Herran pyhän ruumiin ja veren aterialle, ja kaikkialla siellä Hän on yhtä aikaa yhtä todellisesti ihmiseksi tulleena Jumalana omiensa luona – ja siellä, missä ikinä ahdistuksen keskellä Häntä avuksi huudetaan.
8.
Mutta entä Pyhä Henki? Mikä on Hänen tehtävänsä? Eikö Jeesus luvannutkaan Henkeä omilleen lähtiessään tästä maailmasta?
Lupasi kyllä! Hän jopa ollessaan vielä ruumiissa täällä heidän kanssaan puhalsi omiensa päälle ja antoi heille sillä tavoin Henkensä. Mutta siitä me puhumme enemmän, kun vietämme puolentoista viikon päästä Helluntaita – ja silloinkin puhumme paitsi Pyhästä Hengestä, joka ”lähtee Isästä ja Pojasta ja jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan”, myös Jeesuksesta, Jumalasta ja ihmisestä, joka ei ole lakannut olemasta luonamme astuttuaan taivaan kirkkauteen, vaan on myös omiensa luona, siellä, missä Pyhä Henki kirkastaa Häntä ja piirtää Hänen rakkaat kasvonsa esiin ihmisenä ja Jumalana, josta Raamattu todistaa, joka puhuu Raamatussa ja joka yhä kohtaa heikkoja syntisiä ja armahtaa heitä. Amen.