4. sunnuntai pääsiäisestä (Cantate), Joh. 15: 10-17, Martti Vaahtoranta

1.
Nuori nainen on rakastunut. Itse asiassa hän on jo pitemmän aikaa seurustellut, ja viime viikolla poikakaveri kosi häntä. Noin vain. Katsoi syvälle silmiin ja kysyi: ”Tuletko vaimokseni? Haluaisin jakaa kanssasi kaiken. En osaa enää ajatella elämää ilman sinua. Rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta tässä maailmassa. Tuletko vaimokseni?”
Se oli valtava hetki. Kukaan ei ollut koskaan sanonut tytölle mitään sellaista. Kukaan ei koskaan ollut katsonut häntä sillä tavoin.
Hämmentynyttä iloa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Vanhat, tutut epäilykset heräsivät.
Niiden kanssa nuori nainen lähti nyt ystävänsä, erään vanhemman uskonsisaren puheille. Piti kysyä neuvoa elämänmittaisen ratkaisun edellä.
Tyttö kertoo tarinansa, ja vanhempi sisar kuuntelee. Kaiken kuultuaan hän vastaa: ”Olet selvästi rakastunut ja poikaystäväsi kunnon mies, jonka seurassa viihdyt. Miksi siis oikeastaan epäröit?”
Tyttö on hetken hiljaa. Sitten hän sanoo: ”No kun en voi olla ihan varma siitä, että hän on todella ’se oikea’, joka voi tehdä minut onnelliseksi, mahdollisimman onnelliseksi.”
Vanhempi sisar on kauan hiljaa. Lopulta hän sanoo: ”Kuule: et sinä voi koskaan olla sataprosenttisen varma siitä, että poikaystäväsi – tai kukaan tässä maailmassa – voi tehdä sinut onnelliseksi. Mutta oletko kysynyt, voitko itse tehdä hänet onnelliseksi. Tarvitseeko hän sinua, juuri sinua ja sinun rakkauttasi? ”
2.
Nuori mies oli muutama vuosi sitten valmistunut lääkäriksi. Nyt kirurgian erikoislääkärin papereista puuttui enää lopputentti.
Ja töitäkin hänellä oli jo tiedossa, jopa monesta, hyvästä vakanssista valiten. Vastuullisia tehtäviä tarjottiin, ja väitöskirjaakin pääsisi tekemään. Tulevaisuus näytti juuri sellaiselta ja paremmaltakin, kuin hän oli sitä itselleen toivonut: paljon raskasta ja vaativaa, mutta samalla mielenkiintoista työtä. Palkkakin olisi sen verran hyvä, ettei harrastuksista tarvitsisi tinkiä.
Kuitenkin juuri silloin hän sai vielä yhden työtarjouksen. Työpaikka ei olisikaan koti-Suomessa, vaan toisella puolen maailmaa, ja työnantajana järjestö, joka auttaa lahjoitusvarojen turvin maailman kaikkein köyhimpiä ihmisiä. Kirurgia tai ylipäätään lääkäriä tarvittaisiin slummiklinikkaan hoitamaan niitä, joilla ei ole mitään tässä maailmassa.
Nuori mies tunnettiin myös tunnustavana kristittynä, ja kun hänellä ei vielä ollut perhettä eikä elämä vakiintunut aloilleen, häntä lähestyttiin asiassa. Eikä tämäkään kutsu jättänyt häntä kylmäksi. Sitä oli jo totuttu heittäytymään tilanteisiin sellaisina, kuin ne tulivat vastaan. Ja seikkailumieltä nuorella miehellä oli aina ollut enemmän kuin kotitarpeiksi. Se näkyi myös hänen kalliissa harrastuksissaan.
Siitä huolimatta kutsu hämmensi nuorta lääkäriä. Asiasta piti puhua jonkun kanssa.
Niinpä hän lähti tutun vanhemman kollegan puheille. Tämä oli nuoruudessaan toiminut lähetyslääkärinä ja tunsi nuoren veljen kristillisen lääkäritoiminnan piiristä. Ja niin nuori veli vuodatti sydäntään vanhemmalle – sitä, kuinka hienosti kaikki oli mennyt ja kuinka upea ura hänelle oli avautumassa, mutta kuinka myös vastikään tullut viimeinen kutsu kiehtoi häntä, ja se vasta häntä kiehtoikin, mutta kuinka hän silti epäröi sen edessä. Mitä hänen nyt pitäisi tehdä?
Vanhempi veli katseli tarkasti nuorta kollegaansa ja vastasi sitten: ”Näen, että koet saaneesi Jumalalta kutsun slummilääkäriksi. Tiedät olevasi oikea mies siihen tehtävään. Miksi et siis ottaisi kutsua vastaan?”
Silloin nuori mies vastaa vain hetken epäröityään: ”Mutta kuinka sitten käy minun urani? Kuinka väitöskirjan? Saanko sittenkään toteuttaa itseäni siellä slummissa? Eikä siellä palkasta oikein voi edes puhua siihen verrattuna, mitä voisin täällä ansaita. Harrastukseni voin heti unohtaa. Onko se siis minun paikkani? Voinko tulla onnelliseksi slummilääkärinä?”
Nyt vanhempi veli on kauan hiljaa ja katselee lempeän tutkivasti nuorempaa kollegaa. Lopulta hän katkaisee hiljaisuuden: ”Olet oikeassa. Et varmasti tule tarvitsemaan sijoitusneuvojan apua, kun toimit slummilääkärinä. Joudut tekemään raskasta työtä ja pitkää päivää olosuhteissa, joita et vielä edes osaa kuvitella. En voi luvata, että sinusta tulee siellä onnellinen ja että voit toteuttaa itseäsi työssä ja harrastusten parissa. Mutta sen tiedän, että toiset tarvitsevat sinua siellä. Sinua tarvitaan siellä ehkä vielä enemmän kuin täällä, ja voit siellä tehdä toisia onnelliseksi, ehkä vielä useampia, kuin lääkärinä Suomessa.”
3.
Tässä kaksi keskustelua, eivätkä ne siihen loppuneet. Meiltä loppuu aika kuunnella niitä: kuunnella, kuinka neljää kymppiä lähestyvä pariskunta miettii, pitäisikö sittenkin hankkia pari lasta vai olisiko hauskempaa yhä vain bilettää ja reissata kahdestaan, tai kuinka terveinä eläkkeelle päässeet mummu ja pappa pohtivat, muuttaako vakituisesti Espanjaan, vai pitäisikö sittenkin jäädä auttamaan lapsia, jotka ovat nääntyä työn alle ja pienten lasten valvottaessa, tai kuinka hyvin toimeentulevat ja lapsensa jo maailmalle lähettäneet keski-ikäiset keskustelevat omista vanhemmistaan ja siitä, antaako järjestelmän huolehtia heistä, vai olisiko nyt meidän vuoro kantaa heitä, niin kuin he kantoivat meitä, kun olimme pieniä.
Voisimme myös kuunnella, kuinka vappupuheissa ja työehtoneuvotteluissa puhutaan ”oikeudenmukaisuudesta”, mutta tarkoitetaan, että ”noilla on liikaa, ja minä haluan lisää”. Voimme seurata bisnestä, jossa ei edes puhuta ”oikeudenmukaisuudesta”, vaan haetaan avoimesti vain suurinta mahdollista voittoa, joka näkyy ainakin minun tililläni.
Eivätkä ne ole mitään yksinkertaisia keskusteluja. Voi olla, että koska talous toimii tässä maailmassa sellaisena, kuin se on, se toimii niin, että yhdet tekevät ja toiset vaativat, ja erilaiset eturyhmät pitävät toisiaan edes joissakin järjellisissä rajoissa. Voi olla, että jopa kateus on välttämätöntä, jotta ahneus pysyisi kurissa, vaikka kumpikin on itsessään synti.
Ja voi olla niinkin, että joskus on hyvä muuttaa Espanjaan ja antaa nuorten elää rauhassa tai ettei myöskään vanhuksia pidä holhota. Ja varmasti lääkäreitä tarvitaan myös Suomessa, eikä jokainen kosinta todellakaan johda onnelliseen avioliittoon. Harkintaa siinäkin tarvitaan.
Näistä esimerkkitapauksista voisi siis keskustella loputtomiin ja olla niistä monta mieltä. Sellaisinaankin ne kuitenkin kertovat siitä, minkä me jo tiedämmekin: että tämä maailma huutaa äänensä käheäksi kaikkien hyvien asioiden ja erityisesti rakkauden, ilon, arvonannon ja kunnioituksen perään. Maailma on täynnä kauniita ja hyödyllisiä tavaroita ja hauskoja ja viihdyttäviä palveluja. Niitä yritetään myydä meille, jotta meistä tulisi onnellisia. Ja käytännössä kaikki taide ja tietenkin meitä alati ympäröivä viihde puhuu lähinnä vain rakkaudesta tai sen puutteesta eli kuolemasta.
Ja me huudamme mukana. Sillä mekin haluamme tulla onnellisiksi. Me etsimme hyvää oloa ja iloa, mielenkiintoisia haasteita tai lepoa ja rauhaa, tai yksinkertaisesti vain rahaa. Ennen kaikkea etsimme rakkautta – sitä, että joku täyttäisi meissä olevan tyhjyyden, että joku katsoisi meihin niin kuin kukaan muu ei koskaan ole meihin katsonut, että olisimme ainakin yhden ihmisen silmissä ainutlaatuisia ja arvokkaita ja että joku pitäisi meistä huolen, sulkisi meidät syliinsä ja kantaisi meitä, kun emme enää jaksa.
Tätä me pohjimmiltaan etsimme myös silloin, kun luulemme etsivämme vain lyhytaikaista ja pinnallista nautintoa ja teemme etsiessämme karkeasti syntiä Jumalaa ja tietysti lähimmäistä vastaan. Ja me etsimme sitä myös silloin, kun tarkkaan harkitsemme, teemmekö viisaan hankinnan ja oikean ostoksen, sijoitammeko taitavasti, investoimmeko älykkäästi, tai kun tuhannen kerran pohdimme, tekeekö se tyttö, jonka kanssa siveästi ja siivosti seurustelen, varmasti minut onnelliseksi tai pitäisikö kiltin ja kunnollisen poikaystävän kosintaan vastata samasta syystä.
4.
Niin tai näin, keskipisteessä olen aina ”minä”, ”minä” ja ”minun tarpeeni”. Me etsimme itsellemme rakkautta ja huudamme äänemme käheiksi sen ja kaiken hyvän ja kauniin perään, mutta haluammeko itse rakastaa muita ja antaa omastamme toisille? Emme taida haluta. On niin kuin ruotsalaiset sanovat, että alla andra tänker på sig, det är bara jag som tänker på mig (kaikki muut ajattelevat itseään, ja vain minä ajattelen minua).
Kaikki ovat etsimässä, kaipaamassa, hankkimassa ja vaatimassa itselleen rakkautta, mutta kukaan ei tahdo antaa mitään minulle. Mutta minäkin etsin, kaipaan, hankin ja vaadin, enkä minäkään ole valmis antamaan muille yhtään mitään, en ainakaan, ellen ole varma, että saan vastalahjaksi ainakin saman verran rakkautta ja kauniita asioita, kuin itse annan ja lahjoitan toisille. Jos siis annamme ja rakastamme, annamme niille ja rakastamme niitä, joiden voimme odottaa palkitsevan rakkautemme vastarakkaudella. Rakastamme niitä, jotka meitä rakastavat, ja loukkaannumme, jos oma rakkautemme jää vaille palkintoa.
Sellaisia me olemme, tai ainakin minä. Emme luonnostamme edes oikeastaan voi olla muunlaisia. Sillä emme osaa rakastaa, ellei meitä ole rakastettu. Emme voi antaa, ellei meille ole annettu. Emme voi katsoa kauniisti toiseen, jos meitä ei ole katsottu kauniisti. Emme voi lohduttaa, ellei meitä ei ole lohdutettu. Emme voi antaa anteeksi, ellei meille ole annettu anteeksi. Mutta vaatia me osaamme, ja itkeä, kun jäämme yksin.
5.
Sellainen on maailmamme sen jälkeen, kun se hylkäsi Rakkauden, sen oikean Rakkauden, joka luopuu omastaan rakastetun hyväksi. Sellainen rakkaudeton on maailmamme ollut sen jälkeen, kun esivanhempamme hylkäsivät Jumalan, joka on Rakkaus, ja tekivät Jumalan lahjoista ja itsestään itselleen epäjumalan.
Ihan kaikki ei kuitenkaan mennyt lankeemuksen myötä. Rakkaus voimana, joka vetää puoleensa, kaipauksena ja haluna, on edelleen olemassa. Muuten maailmaa ja meitä ei olisi enää olemassa.
Se toimii kuitenkin toisin päin kuin Jumalan antava ja lahjoittava rakkaus, josta olemme luopuneet. Luonnollinen rakkautemme on lankeemuksen jälkeen halua, joka kaipaa sitä, mitä kukaan ei anna.
Silti myös joitakin rippeitä itsestään luopuvasta ja lahjaksi antavasta rakkaudesta on keskinäisissä suhteissamme vielä jäljellä, vaikka suhteemme rakastavaan Jumalaan on luonnostaan rikki. Ehkä sinäkin näet ympärilläsi ihmisiä ja tunnet tilanteita, joissa sinua on pyyteettömästi ja iloisesti rakastettu ja autettu niin arjen yksityisessä elämässäsi kuin myös siellä, missä teet töitä tai käyt kauppaa.
Se on ainakin minun kokemukseni. Silloin kuitenkin, kun katson peiliin, näen onnettoman ja yksinäisen olennon, joka kovasti toivoo osakseen rakkautta ja kaikkea muuta hyvää ja suorastaan itkee sen perään, mutta joka ei koskaan omasta halustaan anna toisille yhtään mitään, ei jaksa, ei pysty, ei ainakaan ilman pakkoa eikä ilman vastarakkauden toivetta.
6.
Se on surullista. Ja pohjattoman surullinen olisikin meidän ja maailmamme tarina, tai ainakin minun, ellei Joku, eräs tietty Joku, olisi toiminut täysin toisin kuin minä – Joku, joka ei tarvinnut meitä eikä minua mihinkään, ei ollakseen onnellinen eikä ollakseen olemassa. Hänen ei olisi ollut mikään pakko tulla ihmiseksi, ei mikään pakko ottaa kestääkseen kaikkea sitä, millä me löimme Häntä kasvoihin. Ei Hänen olisi ollut mikään pakko sallia itseään ruoskittavan ja lopulta naulittavan ristille.
Hän kuitenkin tahtoi niin, koska Hän rakasti meitä. Hän rakasti ja rakastaa yhä niitä, jotka vihaavat Häntä, sillä se oli ja se on Hänen oman olemuksensa mukaista aivan yhtä paljon kuin meidän langenneen olemuksemme mukaista on välttää kärsimystä ja luopumista toistemme tähden ja haalia kaikkea itsellemme, mutta jäämme silti ilman sitä yksin itkemään.
Sillä se Joku on Jumala itse – Jumala, jonka olemus on Rakkaus. Koska Hän loi meidät omaksi kuvakseen, Hän odottaa sitä myös meiltä, sellaista rakkautta, joka ei etsi omaansa, vaan toisen onnea ja täyttymystä ja joka on valmis rakastamaan myös niitä, jotka eivät anna meille yhtään mitään. Tätä rakkautta Hän ei kuitenkaan meistä löydä, ei edes meidän, ystäviensä keskeltä, ei sellaisena rakkautena, joka tekisi meidän ilomme täydelliseksi. ”Ei ole kellään sitä suurempaa rakkautta, kuin että joku panis henkensä ystäväinsä edestä.” Sellaista rakkautta Hän meiltä odottaa, mutta löytämättä se Häneltä jää.
7.
Me sen sijaan löydämme sen Hänessä. Me löydämme antavan, lahjoittavan, itsestään luopuvan rakkauden Jumalasta, Hänen Pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta. Sillä Hän rakasti ja Hän rakastaa meitä suurimmalla rakkaudella, sellaisella, joka ei säästä edes omaa henkeä, kun se on pantava alttiiksi ystävien edestä.
Ja keitä Herra Jeesus nimittääkään ystävikseen? Vainko niitä, jotka rakastavat Häntä ja ovat itse valmiit antamaan henkensä Hänen puolestaan? – Ei varmasti, sillä Juudaalle, joka suudelmalla pettää Hänet Getsemanen puutarhassa, Jeesus sanoo: ”Ystäväni, mitä varten sinä tulit?” Eikä myöskään Pietari lakannut olemasta Jeesukselle ystävä, ei silloinkaan, kun hän kiroten kielsi edes tuntevansa Jeesusta.
Ja ristin tuskienkin keskellä Jeesus sanoi niistä, jotka löivät naulat Hänen käsiinsä ja jalkoihinsa: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä ei he tiedä, mitä he tekevät.” Siinäkään tilanteessa Jeesus ei ajatellut vain äitiään tai ystäväänsä Johannesta, vaan myös niitä, jotka kostivat Hänen rakkautensa vihalla ja lopulta tappoivat Hänet.
Niin Jeesus toteutti oman käskynsä, jonka Hän Vuorisaarnassaan antoi ja jota meistä ei ole täyttämään:
”Te kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs, ja vihaa vihollistas; mutta minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne; siunatkaat niitä, jotka teitä sadattavat; tehkäät niille hyvin, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat, että te olisitte teidän Isänne pojat, joka on taivaissa; sillä hän sallii aurinkonsa koittaa niin pahain ylitse kuin hyväinkin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin.” (Matt. 5: 44-45)
Tällainen on Jumalan rakkauden, todellisen rakkauden olemus. Se ei etsi itseään eikä itsensä arvoisia kohteita, vaan kadonneita syntisiä ja sanoo heitä ”ystävikseen”. Jumalan rakkaus tekee arvottomista arvokkaita asettumalla heidän puolestaan rangaistavaksi ristille ja lukien uskossa ristin ansion ja voiton ansiottomien syntisten hyväksi.
Tämä Jumalan Rakkaus luopuu omastaan tehdäkseen toiset, meidät, onnellisiksi ja antaakseen meille uudestaan ja parempana Jumalan lapsen aseman, jonka synnin tähden menetimme. Jumala tahtoo antaa Jeesuksen tähden meidän itsekkyytemme anteeksi ja pyyhkiä suunnattoman velkamme pois. Hän tahtoo pukea meidät Poikansa vanhurskaudella ja täyttää meidät Pyhällä rakkautensa Hengellä kasvattaen meitä kohti omaa kuvaansa, että meistäkin tulisi niitä, jotka eivät etsi omaansa, vaan toisen onnea ja iloa, mutta jotka juuri silloin, antaessaan, itsekin saavat ja iloitsevat toisen onnesta suuremmalla ilolla kuin itse haalittu ja väkisin hankittu onni voi koskaan olla.
Ja tämä Jumalan Rakkaus on Hänen viimeinen sanansa, se, joka tänään vielä uskotaan, mutta joka on kerran oleva kaikille näkyvää todellisuutta. Sitä sanaa ei sanonut kuolema eikä masentunut hiljaisuus Pitkänperjantain iltana, vaan Elämä, joka voitti kuoleman ja synnin vallan ja joka valoa tulvillaan täytti Pääsiäisen aamun ja siitä lähtien jokaisen aamun kaikkein suurimmankin pimeyden keskellä.
Sen tähden myös sinne, missä ei enää edes tiedetä, mitä ”rakkaus” tarkoittaa ja missä ei miesmuistiin ole nähty minkäänlaista valoa, sinnekin kaikuu tänä pyhänä Jumalan sanan todistus ja riemullinen viesti: Jeesus on noussut kuolleista, Hän on kuolemalla kuoleman voittanut ja avannut synnin orjille tien vapauteen ja iloon! Jeesus elää, ja me saamme elää Hänen kanssaan – saamme elää ja rakastaa Hänessä ja Hänen kauttaan, me, joita Hän rakasti jo silloin, kun vielä olimme Hänen vihollisiaan, ja teki meidät osallisiksi omasta rakkaudestaan.
Sillä näin kirjoittaa Pyhä Paavali roomalaisille, ja me olemme niitä roomalaisia:
Että me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herran Jesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta myös meillä oli tykökäymys uskossa tähän armoon, jossa me seisomme ja kerskaamme Jumalan kunnian toivosta. Mutta ei ainoasti siitä, vaan me kerskaamme myös vaivoissa; sillä me tiedämme, että vaiva saattaa kärsivällisyyden, mutta kärsivällisyys koettelemuksen, koettelemus toivon. Mutta toivo ei anna häpiään tulla, että Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka meille annettu on. Sillä Kristus, kuin me vielä heikot olimme, on ajallansa jumalattomain edestä kuollut. Tuskalla nyt joku kuolis vanhurskaan edestä, ehkä hyvän edestä mitämaks joku tohtis kuolla. Mutta Jumala ylistää rakkauttansa meidän kohtaamme, että kuin me vielä syntiset olimme, on Kristus meidän edestämme kuollut. Niin me siis paljoa enemmin varjellaan hänen kauttansa vihan edestä, että me nyt hänen verensä kautta vanhurskaiksi tulleet olemme. Sillä jos me Jumalan kanssa olimme sovitetut hänen Poikansa kuoleman kautta, kuin me vielä hänen vihollisensa olimme, paljoa ennemmin me autuaiksi tulemme hänen elämänsä kautta, että me sovitetut olemme. (Room. 5:1-10)
Amen.