Siellä, missä Jeesus eli, oli paljon köyhyyttä ja elämän epävarmuutta. Viljelijät olivat sateiden ja kuivuuden armoilla, käsityöläiset elivät suhdanteiden mukaan. Töitä joko oli tai ei ollut. Vielä painoi päälle kiristyvä verotus: Rooma halusi omansa ja enemmänkin. Talousrikollisuus oli tuttua tuohonkin aikaan.
Eli kovin suuresti eivät maailman murheet näytä muuttuneen. Toimeentulon huoli ja ärtymys rikkaiden rikastumisesta toisten kurjuuden keskellä saa aikaan huonoa oloa ja kyselyjä Jumalankin suuntaan, että missä se minun jokapäiväinen leipäni mahtaakaan olla.
Pikkupoika-aikoinani, kansakoulussa, opetettiin säästämään. Joka viikko kannoimme pennosia, joskus koko markan, opettajalle, joka sitten kuittasi sen oppilaiden omiin vihkoihin ja vei rahat pankkiin. Säästäminen oli hyve, eivätkä pankitkaan myöntäneet lainaa ennen kuin oma osuus oli tarkalla taloudenpidolla säästetty.
Tämän päivän kansanvalistus huutaa kovaan ääneen: kuluttakaa, pelastakaa maailmantalouden kasvu, pankaa euro kiertämään. Ja mehän olemme panneet. Maailmantaloudesta ei teologisessa paljoa opetettu, mutta sen mitä viime vuosien otsikoista olen ollut päättelevinäni, näyttäisi siltä, että olemme kuluttaneet runsaasti enemmän kuin mihin olisi ollut varaa. Kaikki tuntuvat olevan kaikille velkaa ja joka alalla on nyt opeteltava elämään nuukasti. Paitsi että edelleenkään ei yksityinen kuluttaja saisi säästää eivätkä yritykset lakata investoimasta.
Hyvin ymmärrettävältä tuntuu tämän päivän uutisoinnin valossa Jeesuksen vastakkainasettelu Jumalan ja rahan, mammonan, välillä. Jälkimmäisen hallitessa käytännössä kaikkea tapahtuu helposti juuri niin kuin Jumala ei tahtoisi tapahtuvan, eli niin kuin sen vanha kansa jo viisaasti tiesi sanoa: Heikot sortuu elontiellä, jätkä sen kuin porskuttaa. Rikkaat rikastuvat köyhät köyhtyvät ja hiljaiset jäävät jalkoihin.
Kaikkein surullisinta on se, ettei kukaan meistä ole oikeutettu hyvään omaantuntoon tämän asian edessä. Meidän kaikkien jokapäiväinen leipämme on paljon leveämpi kuin tasapuolisuus vaatisi. Se on paitsi yltäkylläisempi tänään, se on myös turva huomisesta, ensi viikosta eläkevuosista. Ei meille riitä, että kukin päivä pitää murheen itsestään. Kuka meistä vapaaehtoisesti elää kädestä suuhun? Kuka ei varaudu pahan päivän varalle, vaikkapa vakuuttamalla kokoon saadun, jotta sen menettäessämme saamme heti uutta tilalle.
Vain aniharva elää kuin muuan opiskelutoverini, joka – meidän mielestämme aivan hullunrohkeana – luotti Jumalan huolenpitoon. Hän tuli Helsinkiin, ei ollut asuntoa, hän ei ottanut opintolainaa, ei hankkinut työpaikkaa. Ja joka lukukaudeksi hänelle joku tarjosi kodin, joku pyysi joskus tekemään pieniä työtehtäviä pientä palkkiota vastaan, saipa joskus jopa lahjaksikin rahaa, ruokaa vaatteita. Eihän hän toki käynyt kanssamme elokuvissa eikä joka päivä yliopiston kuppilassa syömässäkään, ei kehuskellut uusilla vaatteillaan, kun ei aina ihan ensipakkasiin saanut talvitakkia.
Mutta hän oli onnellinen opiskelija. Lapsen lailla hän turvasi Jumalaansa ja sai. Sen jokapäiväisen leivän. Ei liikaa eikä turvaa huomisesta, mutta määräosansa ajallaan.
En kerro tätä kannustaakseni ketään heittäytymään hänen tapaansa elää. Elänhän itsekin kovin kaukana siitä, leveämmin kuin moni moni muu, eikä uskoni uskallus tuollaiseen taipuisi kuin ankaran pakon edessä. Joka toki voi tulla kenen tahansa osaksi.
Kerron sen siksi, että Jumalan huolenpito todellakin on osamme. Kaverillani hyvin kouriin tuntuva ja päivän aiheeseen istuva. Moni meistä on kokenut samankaltaista muiden vaikeuksien onnettomuuksien menetysten jälkeen. Läpipääsemättömältä tuntuneiden vaiheiden kautta on löytynyt rauha, siunaus, lepo. Usein hyvin erilaisessa elämässä kuin ennen kriisiä, mutta kuitenkin.
Tämän päivän ihminen on tottunut luottamaan itseensä, yhteiskuntaan, rakenteisiin, toisten ihmisten tukeen. Onneksi tässä maassa emme luota turhaan. Toistaiseksi meillä on turvaverkkomme – Jeesuksen lähimmäisen rakastamisen käskyn toteuttajien aikaansaamana. Suokoon Jumala, että edes järjestelmämme kautta veroja tyytyväisenä maksellen, osallistuisimme heikommassa asemassa olevien lähimmäistemme rakastamiseen, ja ettei ahneus veisi köyhän, sairaan tai lapsen jokapäiväistä leipää hänen pöytäänsä joka tukehtuu ateriansa alle.
Antakoon Jumala meille suhteellisuuden tajua ja nöyryyttä näkemään oma hyvä osamme Jumalan suurena armona. Hyvän osamme näemme, kun emme vertaa omaamme naapuriin tai verokalenterin kärkinimiin vaan siihen, miten olisi jos syntyisi tasaus.
Tänään on merisunnuntai. Vuosituhansien ajan suuret vedet ovat kuljettaneet tavaraa, ihmisiä ja aatteita ympäri maailmaa. Meriä myöten on kulkenut niin orjat kuin sotilaat, lääkkeet ja pelastuspartiot, Kristinusko, tuskaa lisäävä tieto eriarvoisesta maailmastamme. Hyvä niin. Jeesuksenkaan opetusten mukaan ei ole oikein, että rakennetaan aitoja, eristäydytään ja tullaan toimeen omillamme, niin kuin annamme toistenkin omillaan toimeen tulla.
”Menkää kaikkeen maailmaan!”, näin Hän opetti. Piti mennä viemään ilosanomaa pelastuksesta, piti lähteä rakkauden tekoihin. Näin edelleen tapahtukoon. On hyvä, että laivat, lentokoneet ilmoja halkovat, aallot tuovat ja vievät tuskaa lisäävää tietoa maailmamme tilasta, että se haastaisi sielumme ja mielemme katsomaan kaikkea Jeesuksen silmin ja ymmärtämään Hänen vihansa rahan ylivaltaa kohtaan.
Ja lopuksi Paavalin viisaita sanoja työtoverilleen Tiitukselle: Varoita niitä, jotka ovat rikkaita, etteivät he ylpeilisi eivätkä panisi toivoaan epävarmaan rikkauteen, vaan Jumalaan, joka antaa kaikkea runsain mitoin nautittavaksemme. Kehota heitä tekemään hyvää, keräämään rikkaudeksen hyviä tekoja ja jakamaan anteliaasti omastaan muille. Näin he kokoavat itselleen aarteen, hyvän perustuksen tulevaisuutta varten, niin, että voittavat omakseen todellisen elämän (1 Tim.6: 17-19).