Tämän päivän evankeliumissa Jeesus kertoo unohtumattoman kertomuksen Laupiaasta samarialaisesta. Mutta ennen kuin pääsemme siihen on hyvä palauttaa mieleen, minkälaiseen tilanteeseen tuo kertomus esitettiin.
Evankeliumi alkaa sanoilla: muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Vaikuttaa siltä, että lainopettaja olisi halunnut saada selvyyttä, mikä Jeesus on miehiään. Mutta kysymys on jostakin enemmästä. Tuo sana koetus ekpeiradzon on hyvin vahva ilmaus. Samaa sanaa käytetään silloin kun Jeesus vastustaa Saatanaa autiomaassa sanomalla: Älä kiusaa Herraa Jumalaasi.
Lainopettajan kysymys oli ansa, jonka hän oli virittänyt Jeesukselle. Hänen aikomuksensa ei ollut viaton. Hänen tarkoituksensa oli saada Jeesus sanoista kiinni, osoittaa hänet harhaoppiseksi ja valheprofeetaksi. Ilmeisesti hän oli kuullut aiemmin Jeesuksen opetusta ja se oli saanut veren kuohahtamaan. Luukkaan evankeliumi tietää useita asioita, mikä kirjanoppineita Jeesuksessa häiritsi: hän ei kunnioittanut sapattiin liittyneitä ohjeita, vaan oli parantanut sairaita sapattina. (Lk 6:11) Hän ei piitannut puhtaussäännöistä, vaan söi ja joi syntisten ja publikaanien kanssa. Yksi räikeimmistä teoista oli kuitenkin se, että Jeesus antoi syntejä anteeksi (5:21, 7:49). Jeesuksen opetus ja elämä olivat olleet kaikkea sitä vastaan, mihin lainopettaja uskoi, mikä oli hänen elämänsä perustus. Niinpä hän tekee suoran ja ytimeen menevän kysymyksen toivoen, että Jeesus tekee ratkaisevan virheen ja kulkee vastauksessaan harhaan. Silloin ansan paula olisi lauennut ja saalis olisi häkissä.
Hän kysyi, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän? Juutalaiset kuuluivat valittuun kansaan. Jumala oli tehnyt liiton kansan kanssa. Lainopettaja tiesi, että kaikki valitun kansan jäsenet eivät pelastu. Liiton ehdot oli täytettävä eli pidettävä laki. Kirjanoppinut tiesi että se pelastuu, joka tarkoin noudattaa lakia. Hurskas vaellus takasi pelastumisen. Jotta tässä onnistuttaisiin, oppineet olivat kehittäneet ns. lain aitauksen.
Erilaisin malliesimerkein oli pystytetty rajat lainmukaiselle toiminnalle. Kun pysytteli näiden rajojen sisällä, lain aitauksessa, varmisti sen, että asiat on hyvin. Se mitä oli lain aitauksen ulkopuolella, sinne ei saanut mennä, mutta toisaalta siitä ei tarvinnut myöskään välittää.
Jeesuksen mukaan laki ymmärrettiin täysin väärin. Siitä oli tullut este tehdä lain hengen mukaisia tekoja. Siksi hän mursi lain aitauksen. Myös kertomus laupiaasta samarialaisesta voidaan nähdä tässä valossa.
Lainoppinut oli omasta mielestään lakia hyvin noudattava mies. hän ei ollut ylittänyt lain aitaa mistään kohtaa. Kysymys Jumalan rakastamisesta ei tuntunut vaikealta. Mutta suhde lähimmäiseen oli jo vaikeampi asia. Niinpä hän kysyi tarkentaen, kuka on minun lähimmäiseni.
Jos kuka tahansa ihminen olisi otettava aitauksen sisälle, aita kaatuisi. Lähimmäinen oli vain se, joka oli tuon aitauksen sisällä. Syntiset ja samarialaiset eivät siellä olleet. Juutalaiselle vain toinen juutalainen oli lähimmäinen.
Tuo aitauspolitiikka ei ole vierasta muillekaan kansoille. Se on samaa, jota etelä-afrikassa kutsuttiin apartheid-politiikaksi. Siinä eroteltiin ihmisiä rodun perusteella: valkoiset toiseen karsinaan ja muut rodut toiseen karsinaan.
Kun pystyttelee tällaisia aitoja niin myös vaatimus lähimmäisen rakkaudesta on helppo kiertää: riittää kun kieltää toisen lähimmäisyyden. Veljesrakkauden on helppo kiertää, kun sanoo, että sinä et ole minun veljeni. Ja juuri näin me teemme, kun ryhdymme nimittelemään maahanmuuttajia (intialainen, virolainen, venäläinen) ja muita vähemmistöjä.
He ovat joitakin ulkopuolisia rakkauden ja lähimmäisyyden ei tarvitse ulottua heihin. Eivät he kuulu pieneen aitaukseemme. Ei meidän myötätuntomme tarvitse kohdistua häneen.
Yleensä naamioimme tämän isänmaallisuuden verhoon, mutta sen taakse kätkeytyy vain paljasta muukalaisvihaa.
Jeesuksen kertoma esimerkki Jerikon tieltä on kuitenkin sillä tavoin rakennettu, että ohikulkija ei pystynyt tunnistamaan maassa makaavasta miehestä, mihin karsinaan hän kuului, mikä on hänen etninen ryhmänsä. Mies oli tajuton ja alaston. Tavallisessa elämässä kykeni jo kaukaa tunnistamaan, mistä päin maailmaa kukin oli tullut. Ihmisen vaatteet ja puhe paljastivat sen. Galilealaiset tunnistettiin helposti murteestaan Jerusalemissa, niin kuin Pietari hiilivalkean ääressä ennen kuin hän kielsi Kristuksen. Toiseksi vaatetus kullakin heimolla oli oman paikallisen perinteensä mukainen ja sille pysyttiin uskollisena. Miehen karsinaa ei voitu tunnistaa. Hän oli paljas ihminen, vailla suojaa.
Rosvot veivät mieheltä vaatteet päältä. Kun ihminen on paljastettu, riisuttu henkisesti ja julkisesti, silloin on lähimmäisen tarve kaikkein suurin. Mies ei ollut vain ryöstetty, hänet oli myös häpäisty. Hänet jätettiin yksin alastomana muiden pilkan ja armottomuuden kohteeksi.
Pappi kulki tietä alas Jerusalemista Jerikoon. Hän kulki todennäköisesti ratsain. Köyhät ja orjat kulkivat kävellen. Lisäksi vertaus ontuisi pahasti, jos papilla ei olisi ollut mahdollisuutta tehdä sitä samaa kuin samarialainenkin. Papilla oli edellytykset auttamiseen, mutta hän ajoi ohi. Leeviläinen toimi samoin.
Kun pappi ja leeviläinen näkivät haavoittuneen, heidän sydämessään ei missään vaiheessa kellot soineet. He eivät tunteneet myötätuntoa, vaan pelkoaja puistatusta. Toivoivat ettei heille itselleen käy samoin ja hoputtivat kameliaan kulkemaan nopeammin.
Mukiloituna oli ihminen, joka ei luultavasti ollut edes mitenkään muita parempi ja hurskaampi ihminen. Olisiko hän ansainnut tulla pelastetuksi? Oliko hän saanut ansionsa mukaan. Sitä evankeliumi ei kerro. Sitä meidän ei tarvitse tietää eikä kysellä. Jeesuksen opettamaan lähimmäisyyteen ei kuulu lähimmäisen arviointi ainoastaan tilanteen arviointi.
Lainopettajalla oli ollut aikomus saada Jeesus ansaan, mutta se ei ollut onnistunut. Hän kysyi pelastustietä ajatellen sen olevan lain mukaisessa elämässä. Nyt hän tuupertui tuon lain vaatimusten alla. Hän ei päässyt enää sen vaatimuksia pakoon. Tilanne oli myös muuttunut: koettelijasta tuli nyt koeteltu. Hän, joka viritti Jeesukselle ansan oli nyt itse joutumassa omaan ansaansa ja siitä ansasta oli vain yksi ulospääsy: turvautuminen Jeesukseen ja anteeksiantamukseen. Hän oli kuin mies, joka oli menossa pyydystämään hullua häkkiin. Tuon hullun uskottiin vangitsevan ihmisiä. Kun tuo hullu yllättääkin miehen, hän pelästyy ja sulkeutuu omaan häkkiinsä ja vetää oven perässään kiinni, mutta lukon avaimet jäävät hullulle häkin ulkopuolelle. Nyt tuo, jota hän luuli hulluksi, oli hänen ainoa pelastuksensa. Tilanne on koominen. Niin kävi tälle lainoppineelle. Hän oli todellakin lain aitauksessa, mistä vain Kristus voi vapauttaa.
Kertomuksessa on hyvä lisäksi huomata se, että Jeesus ei kysynyt, kuka näistä toimi oikein? Siihen olisi voinut saivarrellen vastata, että kaikki toimivat muodollisesti oikein. Pappi nimittäin päätteli mielessään kulkiessaan miehen ohi, että jos mies on pakana, en voi koskea siihen, sillä muuten saastun kultillisesti enkä voi toimittaa temppelissä jumalanpalvelusta. Jos taas mies on kuollut, en voi koskea häntä saastumatta. Mutta Jeesus kysyikin, kuka näistä oli miehen lähimmäinen.
Päivän evankeliumi on sillä tavoin haastava, että se asettaa tarkastelun kohteeksi uskon, joka esiintyy opissa ja opetuksessa sekä uskon, joka ilmenee arkipäivän teoissa ja valinnoissa. Jumalan valtakunnan lapsen tulisi heijastaa sitä hyvyyttä ja rakkautta, jota hän itse Jumalalta on saanut kokea. Usko, joka on vain päässä, mutta ei ole kulkenut sydämen kautta sormenpäihin ei voi olla oikeaa. Usko, joka luo raja-aitoja ja esteitä lähimmäisen kohtaamiseen ja auttamiseen ei ole sitä uskoa, jolla tullaan autuaaksi.
Epäilemättä Jerikon tiellä haavoitettu mies on meidän lähimmäisemme, mutta kuka meistä on hänen lähimmäisensä. Sen kysymyksen eteen Jeesus meidät johtaa. Jeesus on vapauttanut meidät, mutta ei lähimmäisyydestä. lähimmäisyyden ei tarvitse olla vankila. Hän vapautti meidät aitoon ja hyvään lähimmäisyyteen, jossa emme kerätä suorituspisteitä tai yritä täyttää hyvän ihmisen mittaa vaan siksi, että lähimmäisen hätä niin vaatii.