Kuulimme hyvin tunnetun Jeesukseen esittämän kertomuksen kahdesta rukoilijasta. Se on kertomus kahdesta miehestä jotka menevät temppeliin rukoilemaan ja tulevat sieltä myöhemmin ulos toinen puhtaaksi pestynä synnistä mutta toinen oli jäänyt vaille tuota siunausta.
Mutta kävikin ilmi, että toinen ei mennyt sinne puhdistuakseen vaan ylpeilemään omasta näennäisestä puhtaudestaan. On hyvin selvää, että puhtaaksi ei tule sillä, että on suihkuhuoneessa, on mentävä suihkun alle ja suihkun alle puolestaan menee vain hän joka on ensin riisuutunut on kuoriutunut paljas ihminen esiin. Fariseus ei halunnut edes riisuutua. Hän komeili pukuhuoneessa. Publikaani tunsi ja pelkäsi, että hän ei voi saada enää itseään millään puhtaaksi. Mutta niin vain kävi, että hän, joka tuli sinne likaisena, lähti puhtaana. Toinen taas, joka tuli sinne mielestään puhtaana, hän lähti entistä likaisempana takaisin.
Jeesuksen kertomus sijoittaa miehet temppeliin. Tuon ajan kuulijalle oli myös selvää, mitä temppelissä tapahtui. Sekä aamulla että illalla sisimmällä esipihalla toimitettiin polttouhri, jossa kansan syntien puolesta teurastettiin virheetön karitsa. Sen verta pirskotettiin alttarille ja pappi astui sisälle pyhäkköön pirskottamaan verta myös esiripun eteen. Toimituksen päätteeksi pappi ilmoitti kansalle, että Jumala on ottanut uhrin vastaan ja Israelin synnit on pesty pois. Tämä on ympäristö evankeliumin tapahtumille.
Kun siis temppeliin mentiin rukoilemaan, se ei ollut vain yksinäistä hiljaista mietiskelyä, vaan osallistumista yhteiseen rukoukseen, liturgiaan, jossa yhtenä osana oli uhri mutta aikaa oli myös henkilökohtaiselle rukoukselle.
Kaksi miestä meni temppeliin osallistuakseen jumalanpalvelukseen. Toinen oli fariseus ja toinen publikaani. He menivät sinne yhtä aikaa mutta eivät yhdessä. Heillä ei ollut mitään tekemistä keskenään. He eivät olleet ystäviä. Fariseus varoi ettei kukaan epäpuhdas tollo päässyt edes koskemaan häneen hän olisi itse tullut siitä epäpuhtaaksi. Hän noudatti tarkoin lakia ja yksityiskohtaisten perinnäissääntöjen avulla hän piti itsensä puhtaana. Tämä fariseus oli vieläpä yli-innokas hurskauden ulkonaisessa harjoittamisessa. Hän teki paljon enemmän kuin Mooseksen laki edellytti. Laki määräsi vain yhden paaston suurena sovituspäivänä, fariseus paastosi kahdesti viikossa. Sen lisäksi, että hän maksoi kymmenykset tuloistaan, hän maksoi kymmenykset myös siitä mitä hän osti sen varalta, jos kauppias ei ollut niitä maksanut. Hän oli oikea mallikansalainen, voisi kuulostaa jopa nöyrältä ihmiseltä, mutta hänen rukouksensa paljastaa hänen olemuksensa. Rukouksen keskus ei ole Jumala vaan hänen oma hurskautensa.
Jeesuksen esimerkki oli varmasti räikeä aikalaisten korvissa. Fariseus oli ulkonaisesti hurskas ja publikaani taas ulkonaisesti syntinen. Kukaan ei halunnut olla kuin publikaani, hän oli oikeasti inhottava tyyppi. Hän oli kerännyt rikkauksia ja varallisuutta perimällä ylisuuria maksuja, varastamalla muilta. Kuulijat halusivat olla pikemminkin hurskaan fariseuksen kaltaisia.
Kertomuksen yksi päähuomio on se, että vain toisessa miehessä tapahtui rukouksessa sisäistä muutosta. Vain toinen katsoi itseään rehellisesti ja totuudenmukaisesti, vain toinen asettui Jumalansa eteen alastomana omana itsenään. Siksi vain tämä, jossa Jumalan kohtaaminen sai muutosta aikaan palasi hurskaampana takaisin ja tuo joka kuvitteli olevansa hurskas oli kadottanut Jumalan edessä sen vähäisenkin hurskauden, mikä hänellä oli. Omasta mielestään hän toki edelleen oli hurskas. Vain toinen katsoi tarvitsevansa puhdistumista.
Publikaanin rukous on lyhyt ja ytimekäs. Hän ei uskalla nostaa katsettaan ylös vaan lyö rintaansa ja sanoo. Ole minulle syntiselle armollinen.
Selitysteokset nostavat esille kaksi yksityiskohtaa: mies lyö rintaansa. Sillä tavoin juutalaisten miesten ei tiedetä yleensä käyttäytyneen. Kuolemansurun äärellä naiset saattoivat itkien lyödä rintaansa. Miesten ei kerrota tehneen niin. Ainoa kerta Raamatussa, jossa ihmisten kerrotaan lyöneen rintaansa, on pitkänäperjantaina, Jeesuksen kuoleman päivänä. Ihmiset palasivat Golgatan kummulta koteihinsa rintaansa lyöden järkyttyneenä näkemästään ja kokemastaan. Kertomukseen publikaani, joka lyö rintaansa, on epäilemättä tuskassa synnin tähden.
Toinen huomio kiinnittyy hänen sanoihinsa. Ole minulle syntiselle armollinen. Alkuteksti ei käytäkään tässä tavallista sanaa eleeoo mikä on esim. rukoushuudahduksessa: Kyrie eleison, herra armahda. Publikaani käyttää sanaa hilaskomai. Se on harvainainen mutta tärkeä käsite Ut:ssa merkitsee kirjaimellisesti sovittamista. Publikaani oli synnintuntoisena temppelissä ja pyytää sovitusta. Hän on nähnyt hetki sitten karitsan uhrattavan ja veren pirskottamisen ja kun pappi vie uhri verta pyhäkköön esiripun eteen, publikaani rukoilee Jumalaa: Tuo sovitus minulle syntiselle. Hän ei ole puhdas oman hurskautensa ja elämäntapansa varassa, vaan jättää asiansa Jumalan haltuun, Jumalan armon varaan.
Mikä kertomuksen merkitys ja arvo on tänään? Se palauttaa meidät tutkimaan omaa perussuhdettamme Jumalaan. Onko meidän uskomme laitostunut? Pitääkö se sisällä väärää varmuutta, sisäistä kovuutta ja toisten tuomitsemista? Huomaamatta omassa hurskaudessamme ja oikeaoppisuudessamme meillä on taipumus muodostaa kristillisyyden ja mallihurskauden rima johonkin, tuntea ylemmyyttä omista hurskaista harrastuksistamme ja siitä, että sujuvasti olemme välttäneet paheet. näitä hyvän kristillisyyden vaatimuksia asetamme huomaamattamme myös toisille.
Me olemme tulleet jumalanpalvelukseen ja joudumme kysymään itseltämme olemmeko enemmän fariseuksen vai publikaanin kaltaisia? Mihin meidän hurskautemme perustuu? Perustuuko se omaan kilvoitteluuni ja hengellisiin harjoituksiini vai perustuuko se Jumalan lahjaan, siihen että Jumala Jeesukseen tähden katsoo minut syntisen vanhurskaaksi? Olenko minä puhdas jo tullessani tänne vai olenko minä puhdas vasta lähtiessäni täältä.
Ei riitä, että tulee paikalle ja istuu täällä tunnin ja lähtee kotiinsa. Siinä vaiheessa ollaan käyty vasta pukuhuoneessa, mutta ei päästy peseytymään ja puhdistumaan. Todellinen temppeli on sydämessäsi. Siellä on Jumalan asuinsija. On astuttava sinne. Kirkkomatkasta on tultava matka omaan sisimpään on katsottava rehellisesti omaa elämäänsä ja sen jälkiä.
Ei ole tarkoitus fariseuksen tavoin verrata itseään toisiin seurakuntalaisiin ja kuvitella itseään yhtä hyväksi tai paremmaksi. Sellainen vertailu on hyödytöntä, sillä me emme näe kenenkään ihmisen sisimpään. Ulkomuoto pettää, vain Jumalan tuntee sydämen. Kun vertaa itseään Jumalan antamaan lakiin, tietää tarvitsevansa puhdistusta. Laki osoittaa meidät syntisiksi. Sen se tekee aina ja kun se oikein saa kiinni ja paljastaa meidät, tunnemme niin suurta häpeää, että meidänkin on hakattava rintaamme tai päätämme seinään (kummassa se synnin häpeä enemmän tuntuu): minä typerys, minä typerys, minä saastainen typerys, en ole hienostunut syntinen vaan likainen.
Siksi on hyvä tulla jumalanpalvelukseen sillä täällä julistetaan syntien anteeksiantamusta. Kristus, virheetön Karitsa, Jumalan Karitsa on uhrattu sinun syntiesi tähden. Sinun synnistäsi on maksettu kallis hinta. Siksi sinä saat lähteä kotiin puhtaaksi pestynä. Sinä olet hurskas Jumalan armosta, lahjavanhurskauteen puettu, olet kuin kastealtaasta nostettu pieni viaton lapsi ja saat omistaa koko Kristuksen ansion itsellesi. Sellaista rikkautta maailma ei tarjoa.