Vanha leiviskävertaus haastaa meidät kristityt ajattelemaan elämämme arvojärjestystä. Tarinassa talon isäntä oli lähdössä todennäköisesti joko liikematkalle tai diplomaatiksi vieraaseen maahan. Hän antaa omaisuutensa palvelijoidensa hoidettavaksi. Nämä tekevät kukin sen minkä katsovat kykenevänsä tekemään. Kaksi ensimmäistä tuplasivat saamansa pääoman. Kolmas ei tehnyt sillä mitään. Tilipäivänä seuraukset olivat sen mukaiset. Kaksi uskollista palkittiin ja laiskaa rangaistiin.
Tätä tekstiä on tulkittu läpi kristikunnan historian niin, että Herra puhuu tässä vertauksessa itsestään ja tulevasta tuomion päivästä. Talentit – tai kuten aiemmin sanottiin leiviskät – ovat Jumalan meille antamia lahjoja, joiden käytöstä vastaamme kerran hänelle.
Tekstin tulkinta onkin jo sitten hieman vaikeampaa. Varsinkin pietistispohjaiset kristillisyydensuuntaukset ovat korostaneen tekstin tarkoittavan jokaisen kristityn velvollisuutta olla mukana sielujen pelastamisessa. Tässä ajattelussa tämäkin vertaus rinnastetaan kertomuksiin Jumalan valtakunnan levittämisestä.
Toinen näkökulma korostaa samaa mistä päivän Vanhan testamentin teksti puhuu – köyhän auttamisesta. Tämän ajattelun mukaan Jumala on antanut meille lahjojaan, jotta käyttäisimme niitä täällä ajassa toisten ih misten hädän lievittämiseksi. Tämä ajattelu korostaa sitä vanhatestamentillista ajatusta, että köyhät ovat erityisesti Jumalan suojeluksessa.
Kolmas näkökulma tulkitsee tekstin yleensä kristillisen työetiikan ku vauksena. Kristityn tulisi tehdä kaikki toimensa niin kuin tekisi sen palveluksena Herralle. Tätä on perinteisesti kutsuttu protestanttiseksi työetiikaksi.
Näiden ajattelutapojen taustalla on erilaisia teologioita siitä millainen on maailma, taivas ja ihmisen rooli siinä. Kuten kaikki teologiset suuntaukset, ne äärimmäisyyksiin vietynä kaventavat kristillisen uskon sisältöä. Ne eivät ole toistensa vaihtoehtoja vaan täydentävät toisiaan.
Lähetystyön korostuksen taustalla on luja usko siihen, että Jumalan valtakunta on tuonpuoleisessa. Tyypillisimmillään tätä ajattelua edustaa John Bunyanin kristillinen klassikko Kristityn vaellus. Siinä Kristitty lähtee pois Turmeluksen Kaupungista vaeltamaan kohti Taivaallista Kaupunkia. Koko tekstin kuvaus maailmasta on negatiivinen ja sen mukaan Kristitty saavuttaa onnensa vasta taivaassa. Raamatussa tätä ajattelutapaa edustaa muun muassa Ilmestyskirja, jonka Taivaallinen Jerusalem on täysin tuonpuoleinen olotila.
Tälle vastakkainen ajattelu korostaa sitä, että maailma ei suinkaan ole Turmeluksen Kaupunki vaan Jumalan Luomakunta. Sen mukaan koko maailma on Jumalan luomuksena Hänen omansa. Siten Jumalan valtakunta on tämä Hänen luomakuntansa. Tätä ajattelua piti yllä erityisesti 1800-luvun loppupuolella syntynyt Sosiaalisen evankeliumin liike. Liikkeen tyrehdyttyä sen ajatukset jatkoivat elämistään ekumeenisessa liikkeessä ja nyttemmin ns. ekoteologiassa. Raamatussa tähän viittaavia ajatuksia on mm. Jeesuksen sana, että ”Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä.” Sitä ei tarvitse lähteä etsimään mistään vaan siinä eletään tässä ja nyt.
Tämän ajattelun mukaan Jumalan valtakunnassa on kaksi sääntöä, joita tulisi levittää ja saattaa voimaan kaikkialla: rauha (shalom) ja oikeudenmukaisuus tai vanhurskaus (sedek).
Luther ei ajautunut kumpaankaan ääripäähän vaan korosti toisaalta evankeliumin julistusta ja matkaamme taivaalliseen kotiin – ja toisaalta velvollisuuttamme tehdä kaikkemme tässä ajassa. Hänen kuuluisa sanontansa kuuluukin: ”Jos tietäisin maailmanlopun tulevan huomenna, istuttaisin tänään omenapuun.” Hänen mukaansa meidän tulisi olla joka hetki valmiita lähtemään täältä mutta siitä huolimatta toimia kuten eläisimme täällä ikuisesti. Tämä paradoksi kuvaakin hyvin kristityn asemaa maailmassa. Me olemme kahden maailman kansalaisia ja meillä on velvollisuuksisa molemmissa.
Täällä maailmassa meidän tulee käyttää saamiamme Jumalan lahjoja yhteiseksi hyväksi. Tosin tässä suhteessa meille, kuten vertauksen palvelijoille, on annettu lahjoja eri tavoin. Jonkun tehtävä on pieni ja näennäisesti mitätön ja toisen taas suuri ja vaikuttava. Kuitenkin palkkio molemmista on samanlainen hyväksyntä. Jeesus odottaa meiltä vain sitä, että yskollisesti täyttäisimme meille annetun tehtävän asemastamme huolimatta.
Tuo tehtäväkin on kahtalainen. Toisaalta se on huolehtimista tämän maailmamme ihmisten tarpeista ja toisaalta se on tulevasta maailmasta julistamista. Jokaisen tulisi tehdä molempia omalla paikallaan niiden armolahjojen mukaan, mitä Herra on kullekin antanut. Joku palvelee käsillään, toinen julistaa maalauksilla, kolmas laulaa – ja minut, joka en osaa kumpaakaan noista kahdesta viimeisestä, on pantu saarnaamaan.
Jumalan valtakunnassa – sekä tämänpuoleisessa että tuonpuoleisessa – tarvitaan kaikkien meidän lahjoja. Jokaiselta meiltä Herramme odottaa saamiemme lahjojen käyttämistä siinä tehtävässä mihin Jumala on meidät itsekunkin asettanut.
Nuo Jumalan lahjat ovat hieman kuin eräs vuorilampi Lapissa, jonka ohi olen silloin tällöin vaelluksilla kulkenut. Siihen laskee tunturista pieni puro joka jatkaa tuon notkelmalammen jälkeen alaspäin. Lampi on tunturin eteläsivulla ja yleensä aurinko paahtaa siihen mutta vesi on siitä huolimatta yleensä hyvää ja raikasta. Kerran eräänä erittäin kuivana kesänä tuo lampi oli osittain kuivunut. Ylhäältä tulevan puron vesi haihtui eikä laskujokeen jäänyt mitään. Seurauksena oli se, että tuo aikaisempina kesinä raikas lampi oli nyt haiseva mutakuoppa.
Jumalan lahjat on tarkoitettu käytettäviksi. Jos ne jäävät meihin tai kulutamme ne vain omaksi hyväksemme, meille käy kuten tuolle lammelle: kristillisyytemme alkaa haista. Vain siten, että jaamme eteenpäin saamamme lahjat, pysymme raikkaina ja uskomme on elävää.
Lähimmäisen palveleminen on meille annettu tehtävä täällä maailmassa. Saamamme lahjat on tarkoitettu muiden palvelemiseen. Tähän tehtävään me sitoudumme tunnustamalla yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…