Kalenterivuoden vaihtuessa on jotenkin luontevaa luoda katse menneeseen ja tehdä jonkinlaista tilinpäätöstä tai muuta arviota eletystä elämästä. Miksei sitten myös kirkkovuoden vaihteessa voisi tehdä samoin? Itse asiassa päättyneen kirkkovuoden viimeiset aiheet ovat jo kutsuneetkin meitä tällaiseen tarkasteluun. Jos viimeisen tuomion näkymät ovat koskettaneet vähääkään, on ollut pakko jälleen kerran kysyä itseltään: mihin minä itse olen matkalla? Miten minun elämäni, tavoitteeni, ajatukseni, tekoni ja tekemättä jättämiseni sijoittuvat Jumalan pyhyyden ja rakkauden jännitekenttään? Millaisella mielellä, minkä varassa minä nyt olen aloittamassa uutta? Mitkä ovat minun edellytykseni liittyä Kristuksen tulemisesta iloitsevaan adventin juhlajoukkoon?
Vuoden mittaisen matkan katselu nostaa omasta elämästäni esiin yhden toistuvan havainnon. Hyvin usein erilaisten elämään ja työhön kuuluvien haasteiden edessä on joutunut pysähtymään ja kysymään: miten tästä taas mennään eteenpäin? Rukousta ei ole tarvinnut suunnitella eikä hakea. Se on tullut itsestään joko sanoina tai mielen hiljaisena pyyntönä: ”Oi Herra auta!” Monien rakkaitten ja ystävien elämää sivusta seuraten on myös tuntenut monta kouraisua vatsanpohjassa. Ja jälleen ainoa mahdollisuus on ollut: ”Oi Herra auta!”.
Näissä mietteissä tuntuu ensin vaikealta virittäytyä adventin juhlaan, kunnes huomaa sen, että adventin aihehan on ollut koko ajan mukana. Ensimmäinen adventtisunnuntai on hoosianna-sunnuntai, ilon ja riemun juhla, mutta itse hoosianna –huuto onkin yllättävä sisällöltään: Herra auta! Jos kerran elämään on toistuvasti kuulunut huokaus ”oi Herra auta”, silloinhan ei enää pitäisi olla pitkä matka siihen joukkoon, joka iloitsee ja riemuitsee Kuninkaasta, joka tulee auttamaan kansaansa.
Toki on niin, että hoosianna –huuto oli sillä tavalla vakiintunut vain kuninkaalle kuuluvaksi tervehdykseksi, etteivät kaikki Jeesusta vastaanottaneet varmasti edes ajatelleet, mitä he oikein huutaessaan sanovat. Kuningasta se silti odottivat, ja Jeesus itse piti huolta siitä, että Vanhan Testamentin lupaamat tunnusmerkit täyttyivät hänen saapuessaan Jerusalemiin. Aasi oli kuningas Daavidin ratsu, ja aasilla luvattiin Messiaankin kerran saapuvan. Siinä oli selvästi näkyvä viesti: kuningas tulee nöyränä ja hiljaisena, ei voimalla ja väkivallalla. Hoosiannaa huutava kansa odotti kuitenkin toisenlaista, ulkonaisestikin vahvaa ja loisteliasta kuningasta. Siksi pettymys oli suuri, ja sen seuraukset me tunnemmekin tarkasti. Hetken riemuitsevan kansan mielestä hyvä alku kuihtui kokoon ja päättyi tappioon. Kansana juutalaiset ovat edelleen siinä tilanteessa. Ajatuksena on: tämä se ei ollut; Messiasta, luvattua kuningasta, on vieläkin odotettava.
Me tiedämme, ettei Jeesuksen kuninkuus päättynyt tappioon ja että hän tuli todella auttamaan kansaansa juuri sillä avulla, mikä oli välttämätön. Jerusalemiin ratsastaessaan Jeesus liittyi kirjoitusten ulkonaisiin lupauksiin, mutta samalla hän oli täyttämässä myös kautta Vanhan testamentin kuuluvia lupauksia Jumalan oikeasta avusta meille syntiin langenneille ihmisille. Hyvin lähellä oli se hetki, jonka yksityiskohtainen kuvaus oli kirjoitettu jo seitsemän vuosisataa ennen Jeesuksen syntymää. Profeetta Jesajan kirjan luku 53, kuvaus Herran kärsivästä palvelijasta, oli ja on edelleen avainkohta selitettäessä Jeesuksen merkitystä meille kaikille. Siitä raamatunkohdasta alkaen diakoni Filippos avasi myöhemmin Etiopian hoviherran ymmärryksen, niin että tämä saattoi uskoa Jeesukseen ja tulla kasteen kautta Kristuksen seuraajaksi, kristityksi. Samaa Jesajan kirjan kohtaa käyttää myös apostoli Paavali. Ja ennen kaikkea, Jeesuksen vaiheet kärsimyksestä aina taivaaseen astumiseen saakka kulkivat juuri Jesajan kuvaamalla tavalla. Nöyrä ja hiljainen kuningas on voittanut. Hän on täyttänyt tehtävänsä ja voittanut synnin, kuoleman ja perkeleen vallan. Hoosianna –pyyntöön on vastattu monin kerroin ja niin, että apu riittää varmasti aivan jokaiselle meistäkin. Adventin sanomasta avautuu myös lohduttava näkymä omaan rukoukseen. Apu oli parempi kuin osattiin odottaa. Vaikka en saa omiin pyyntöihini aina sellaisia vastauksia kuin toivoisin, saan olla varma, että Herra antaa parhaan avun.
Meidän adventinvietossamme on itse asiassa samankaltainen erehtymisen vaara kuin evankeliumin kuvaamissa tapahtumissa. Silloisille kuninkaan odottajille hoosianna oli ennen kaikkea tervehdyshuuto, joka oli kyllä huudettava, mutta sen jälkeen ei enää maltettu jäädä kuuntelemaan, mitä asiaa kuninkaalla oikeastaan olikaan. Omat kuninkaaseen kohdistuneet odotukset ja toiveet määräsivät sen, mitä sen jälkeen tapahtui. Meille hoosianna –hymni, huudon suomalainen vastine, on taatusti yksi perinteinen adventin juhla-ajan tunnus. Niin saa ollakin, mutta jos se ei ole mitään enempää, silloin asiat eivät ole kohdallaan. Onko meistä tämän hetken adventin viettäjistä yhtään Jeesuksen aikalaisia enempää siihen, että myös kuuntelisimme, mitä kuninkaallamme on sanottavana? Miksi esimerkiksi adventti alkaa samalla tapahtumalla, jota muistellen keväällä laskeudutaan hiljaisen viikon, Kristuksen kärsimysviikon, viettoon? Kristillisen kirkon vanha ymmärrys on, että tätä juhla-aikaa vietetään katumuksen ja paaston aikana. Juuri tässä hetkessä on ilo ja riemu siitä, että Jeesus kulki tiensä loppuun saakka ja tuli täyttämään tehtävänsä. Samalla tuon tehtävän luonne ja meissä kaikissa oleva syy koko tehtävään, kääntää juhlan sävyn heti huomisesta alkaen paastonajaksi. Jeesushan tuli kärsimään ja kuolemaan. Ei omasta syystään, vaan juuri meidän vuoksemme; meidän, juhlan viettäjien puolesta. Paastonaika on meille mahdollisuus, ei vaatimus. Paasto kutsuu hiljaisuuteen ja ajan raivaamiseen omista arkirutiineista. Ei millä tahansa täytettäväksi, vaan sitä varten, että Jumalan sanan tutkimiselle ja kuuntelemiselle jäisi enemmän aikaa, ja niin Jumala itse saisi meitä hoitaa. Valitettavasti paasto näyttää hautautuvan yhä syvemmälle adventtisohjoon. Erityisen surullista on, että tänä vuonna viimeinen adventtisunnuntai sattuu olemaan samalla jouluaatto ja kassakoneitten jumalanpalvelus on päätetty pitää käynnissä Herran päivästä huolimatta!
Adventin, Kristuksen tulemisen, juhlaan kuuluu muitakin tulemisen tasoja. Monen kysymys on, miksi järjestys ei voisi olla ajallinen? Silloinhan olisi oikeastaan aloitettava joulusta, joka sekin siis on osa adventtia. Joulunahan me juhlimme sitä, kuinka Jumala tuli ihmiseksi, Kristus tuli tähän meidän maailmaamme, sana tuli lihaksi. Adventtiin kuuluu edelleen myös se, että ylösnoussut ja taivaaseen astunut Kristus tulee yhä uudelleen seurakuntansa keskelle sanassa ja sakramenteissa Pyhän Hengen työn välityksellä. Tässä mielessä me juhlimme adventtia, Kristuksen tulemista, jokaisessa yhteisessä jumalanpalveluksessamme tai muussa tilanteessa, jossa Jumalan sanan ympärille kokoonnutaan. Neljäs tulemisen muoto on sitten se, johon kirkkovuoden päätöskin viittasi: kerran Kristus tulee kunniassaan takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Ei ole sattumaa, että adventin vietto alkaa ajallisesti toisesta tulemisesta, eli kärsimään ja kuolemaan tulemisesta. Se on meidän olemassaolomme ja tulevaisuutemme kannalta keskeinen tapahtuma; se antaa syyn ja perustan kaikille muillekin juhlille. Luomisen ja syntiinlankeemuksessa tapahtuneen Jumalasta eroon joutumisen jälkeen koko historia oli tähdännyt tähän hetkeen: syntisen ihmisen lunastukseen takaisin Jumalan yhteyteen. Sen jälkeen kaikki palaa tuohon tapahtumaan. Tulevaisuudessakin, siellä viimeisen adventin, Kristuksen paluun hetkellä kysytään lopulta vain sitä, onko meille kelvannut olla Kristuksen kanssa ristiinnaulittavana ja hänen kanssaan haudattuna. Vain siinä tapauksessa me myös olemme kerran hänen kanssaan ylösnousemuksen todellisuudessa.
Tämän adventin paasto on hyvä aloittaa syömisellä. Kristuksen ruumiin syömisellä ja hänen verensä juomisella. Jokainen ehtoollisateria on ensimmäisen adventin sanoman muistamista. Ehtoollisessa Jeesus itse tulee keskellemme tehtävänsä täyttäneenä, oman elämänsä meidän puolestamme uhranneena. Hänen uhrinsa ei mennyt hukkaan. Se on uhri, joka kelpasi Jumalalle, eikä vain hänen uhrinaan, vaan kaikkien meidän puolestamme annettuna uhrina. Siksi Jeesus voi sanoa, että hänen ruumiinsa ja verensä juominen on elämän lähteelle tulemista. Älä paastoa niin, että jätät tulematta tälle lähteelle. Silloin paastosi on väärää ja turhaa. Oikea paasto antaa mahdollisuuden nähdä, että itsessämme olemme juuria myöten kelvottomia ja kelpaamattomia. Ei meillä ole Jeesuksen luo vietäväksi muuta kuin suuri syntimme ja ehkä hiljaisenakin kuiskattu ja ahdistuksesta nouseva rukous: ”oi Herra auta!” Vaan siinä on juuri se mitä Jeesus Kristus meiltä odottaakin. Jeesus itse odottaa meitä jokaista!