Autuaat ja pyhät. Pyhäinpäivän autuaat. Ei ole mitään mieltä ryhtyä pohtimaan autuutta ja pyhyyttä toisiaan seuraavina ’asteina’, niin kuin paavinkirkko edelleen tekee. Tänään on pyhäinpäivä, kaikkien pyhien päivä. Apostolisessa uskontunnustuksessamme lausumme uskovamme pyhien yhteyteen. Tämän juhlapäivän sanoma tarkentuu juuri tähän kohtaan. Pyhien yhteys ei rajoitu yhteen paikkaan eikä edes yhteen aikaan. Eikä se rajoitu aikaan ollenkaan, sillä siihen yhteyteen kuuluvat tässä ajassa elävät pyhät yhdessä jo iankaikkisuuteen siirtyneitten kanssa.
Kun Jeesus aloittaa vuorisaarnansa julistaen erilaisia ihmisiä autuaaksi, Hän ei suinkaan esittele toimintamallia siitä, kuinka pyhiksi tullaan tai kuinka taivas ansaitaan. Autuutta ei voi ymmärtää näkyvän maailman sisäisesti, sillä sen olennaisin sisältö on yhteys Jumalaan. Yhteyttä Jumalaan taas ei voi ansaita eikä itse hankkia, vaan se on mahdollista ainoastaan Jeesuksen Kristuksen kautta; oikeammin Hänessä. Autuas on samalla pyhä, sillä silloin Kristuksen pyhyys on todellisesti läsnä. Se, mitä Jeesus sanoo autuaitten ihmisten elämästä, on sitten seurausta Kristuksessa pysymisestä. Kaikkein selvimmin autuuden merkitys ylimaailmallisena asiana tulee ilmi, kun käy pohtimaan niitä ominaisuuksia, joita Jeesus sanoo autuaissa olevan. Vuorisaarnan alun listauksessa on joitain kohtia, jotka mielellään omistettaisiin itselle tässä elämässä, mutta kokonaisuus on jotain, jota kohti tämä maailma ei ainakaan pyri: hengessä köyhät, murheelliset, kärsivälliset, vanhurskauden nälkäiset ja janoiset, armahtavaiset, puhdassydämiset, rauhantekijät, vanhurskauden vuoksi vainotut, herjatut, Kristuksen vuoksi vainotut ja valheiden kohteeksi joutuneet.
Näistä lähtien kyllä voidaan pyrkiä ja taatusti pyritäänkin kohti pyhyyttä tai hyvyyttä. Erityisesti sana rauhantekijät on tämän Jumalasta irrallaan elävän maailman suosiossa. Rauhantekijöiksi ilmoittautuneiden valtavaa määrää ajatellen ja samalla rauhatonta maailmaa arvioiden on tunnustettava, ettei asetelma toimi niin päin. Emme voi poimia Jeesuksen listasta niitä mieluisiakaan ominaisuuksia ja lähteä niiden avulla tavoittelemaan autuutta. Autuuteen meitä kutsutaan aina yhden Persoonan, Jeesuksen Kristuksen kautta. Hänen seurassaan me emme sitten enää ole valitsemassa niitä ominaisuuksia, joita elämämme Hänestä lähtien heijastaa. Ei ole mahdollista nauttia pelkästään rauhantekijän arvonimestä, joka maailmankin korvissa saattaa kuulostaa hienolta ja tavoiteltavalta. Kaupan päälle tulee kyllä jatkuva murhe synnin todellisuudesta, vanhurskauden – merkityksessä: Jumalalle kelpaamisen – nälkä ja sitten se, mitä vakavasti sairastava kansankirkkomme näyttää eniten pelkäävän: vanhurskauden tähden tuleva vaino.
Pyhäinpäivän vietossa on vahvasti läsnä myös kuolema. Pyhäinpäivänä suomalaiseen perinteeseen kuuluu vaeltaa haudoille sytyttämään kynttilät poisnukkuneiden rakkaitten haudoille. Tänä iltana täällä kirkossa pidetään pyhäinpäivän iltajumalanpalvelus, jossa luetaan viime pyhäinpäivän jälkeen kuolleiden seurakuntalaisten nimet. Heitä muistellaan ja muistetaan myös rukouksessa Jumalan edessä. Pyhäinpäivän perinteet saattavat huomaamatta aiheuttaa virheellisen ajatusmallin, jonka mukaan kuolema olisi jollain tavalla ihmisen pyhittävä asia. Näinhän ei nimittäin ole. Kuolema ei pyhitä, mutta ei se myöskään riisu pyhyyttä. Tosin sen olemassaolo on synnin aiheuttama, ja siten se on mahdollisimman kaukana Jumalan pyhyydestä. Jeesuksen Kristuksen kuolema meidän puolestamme on kuitenkin muuttanut kuoleman merkityksen – jokaiselle Kristuksen omalle! Uskossa Kristukseen tämän ajallisen elämän jättävä ihminen siirtyy riemuitsevaan pyhien joukkoon. Pyhyys ei siis ala siinä hetkessä, vaan sen on oltava totta jo tässä ajassa, uskossa Kristuksen omana eläen. Ilman Kristusta kuoleva jatkaa iankaikkiseen kadotukseen, päättymättömään eroon Jumalasta. Siinä ei todellakaan ole mitään pyhää eikä tavoittelemisen arvoista, vaikka se esitetäänkin viihteellisenä ja juhlimisen arvoisena asiana. Pyhäinpäivän amerikkalaisperäisessä vääristymässä, meilläkin jatkuvasti suosiotaan kasvattavassa ’halloween’ –juhlinnassa, kuoleman todellisuus kielletään tekemällä siitä viihdettä. Maailman pohjoisimman seitsenpäiväisen sanomalehden yksi murheellisin vakiopalsta on piirros ”Iloa elämässä”. Tämän päivän lehdessä siinä julistetaan iloa elämään pukeutumalla itsensä perkeleen asuun halloweenin kunniaksi. Tosin se näyttää kuuluvan tässä Lordin nimeen vannovassa valtakunnassa aivan jokaiseen päivään.
Pyhäinpäivän kirkollisina juurina on kaksi juhlaa, kaikkien pyhien päivä, jota on vanhastaan vietetty marraskuun ensimmäisenä, sekä kaikkien uskovien vainajien muistopäivä, vanhastaan marraskuun toinen päivä. Kuolleitten muistamisessa tulisi rohkeasti keskittyä tähän jälkimmäiseen painotukseen. Kuulimme toisena lukukappaleena katkelman heprealaiskirjeen 11. luvusta, joka kokonaisuudessaan on paljolti Jeesuksen vuorisaarnan autuaaksi julistuksen toisinto. Siinä puhuttiin kuolleista, mutta tärkein sanottiin ensin: USKOVINA nämä kaikki kuolivat. Kenestä sitten oli kysymys? Heprealaiskirjeen kirjoittaja aloittaa luvun Vanhan testamentin alusta ja luettelee: Abel, Henok, Nooa, Abraham, Saara. Ei heidän kenenkään elämä helppoa ollut, mutta kaikkien kohdalla toteutui jotain siitä, mitä Jeesuskin sitten julisti autuaitten ihmisten ominaisuudeksi. Saarnatekstin jälkeen luku ja luettelo jatkuu: Iisak, Jaakob, Joosef, Mooses, Rahab. Heidänkään elämänsä vaiheet eivät monesti olleet kadehdittavia, mutta heitä vei eteenpäin usko Jumalan lupaukseen. Kirjoittaja jatkaa: ”Mitäpä tähän enää lisäisin? Minulta loppuisi aika, jos kertoisin Gideonista, Barakista, Simsonista ja Jeftasta, Daavidista, Samuelista ja profeetoista. Uskon voimalla he kukistivat valtakuntia, pitivät yllä oikeutta ja pääsivät näkemään lupausten täyttymisen,…” (Hepr.11.32-33). Mutta myös: ”Monet kidutettiin hengiltä. He olivat torjuneet heille tarjotun vapautuksen, koska halusivat parempaan ylösnousemukseen. Toiset saivat osakseen pilkkaa ja ruoskaniskuja, jopa kahleet ja vankeuden. Heitä kivitettiin kuoliaaksi, heitä sahattiin kahtia ja surmattiin miekalla lyöden. He joutuivat kuljeksimaan lampaan- ja vuohennahat vaatteinaan, he kärsivät puutetta, heitä ahdistettiin ja piestiin. He olivat liian hyviä tähän maailmaan, ja niin heidän oli harhailtava autiomaassa ja vuorilla ja asuttava luolissa ja maakuopissa.” (Hepr.11:35-38).
Kirjeen kirjoittajalta olisi siis loppunut aika, jos hän olisi tarkemmin kertonut mainitsemistaan pyhistä. Tänään, pyhäinpäivänä, meillä juuri on aikaa muistaa heitä, mutta myös kaikkia niitä Kristuksessa pyhiä, joita ei Raamatussa ole nimeltä mainittu, mutta joihin kirjeen kirjoittajakin viittaa lopettaessaan luvun sanoihin: ”Jumalalla oli näet meitä varten varattuna vielä parempaa, eivätkä he siksi voineet päästä täydellisyyteen ilman meitä.” (Hepr.11:40). Vanhan Testamentin pyhät uskoivat Jumalan lupaukseen pelastuksesta ja lunastuksesta. Siten he uskoivat Kristukseen jo ennen Hänen syntymistään maailmaan. Meille on varattu parempi tilaisuus. Me saamme katsella Kristusta Hänen sanassaan ja jopa syödä ja juoda Hänen ruumiinsa ja verensä elämäksemme. Lopputuloksena on kuitenkin sama. Kristuksessa Vanhan Testamentin pyhillä on pääsy täydellisyyteen ja vain Hänessä mekin sen voimme saavuttaa.
Tänään, pyhäinpäivänä, meidän tulee muistella ja muistaa poisnukkuneita rakkaitamme tai jo paljon ennen meitä eläneitä esivanhempiamme kysyen ennen muuta tuota yhtä ja ainoaa asiaa: Mitä heidän elämänsä kertoo meille Kristuksesta? Tiedän tai muistan useita jo ajasta iankaikkisuuteen siirtyneitä ihmisiä, joiden kautta Jumalan rakkaus Kristuksessa on koskettanut myös minun elämääni. Huomaan nyt, että heidän joukossaan ei ole yhtään sellaista, jota tämä maailma olisi pitänyt jotenkin erinomaisena tai onnistuneena. Ei heissä ole yhtään ulkonaisesti rikastakaan. Jokaisen ajallisen elämään on kuulunut myös tosi raskaita aikoja. Mutta päällimmäisenä on aina kuva yksinkertaisesta uskosta Kristukseen ja siitä seuraava toivo, joka on rohkaissut tai lohduttanut, kulloinkin tarpeen mukaan. Tiedän, vaikken muistakaan, myös rukouksesta, joka on ollut uskollista ja pitkään jatkunutta, ja joka varmasti on tullut kuulluksi.
Tällä hetkellä me elämme sitä elämää, jota meidän rakkaamme, ehkä vielä syntymättömätkin, kerran muistelevat. Pyhäinpäivän tärkein kysymys meille on siksi, mitä meidän oma elämämme kertoo Kristuksesta? Sitä olisi kysyttävä aina erityisesti silloin, kun on rakkaan ihmisen hautaan siunaamisen hetki. Hautaan siunaamisessa turvaudutaan ainoastaan Kristuksessa tähän maailmaan tulleeseen Jumalan rakkauteen. Toivoisin, etten pappina siinä tilanteessa enää joutuisi kuuntelemaan liian usein toistettua muistorunoa: ”…ja kaukaa korven tummuvan yöstä soi laulu ihmisen työstä”. Ei minulla eikä kenelläkään muullakaan ole mitään mahdollisuutta tulla Jumalan eteen ihmisen työn varassa. Mutta Jeesuksessa Kristuksessa meillä on autuus, pyhyys ja iankaikkinen elämä jo nyt. Voiko meistä kerran kirjoittaa tai sanoa: ”Uskovina nämä kaikki kuolivat”? Vain silloin meidän elämämme on saavuttanut tarkoituksensa, jos vastaus on myönteinen.