Uutiset kirkkokunnan vaihtoa harkitsevista papeista eivät kummastuta piispa Jari Jolkkosta. Hänen mielestään on luonnollista, että myös papin hengellinen identiteetti elää, kehittyy ja muuttuu.

Millaisten seikkojen Kuopion hiippakunnan piispa arvelee vetävän luterilaisia pappeja kohti katolista kirkkoa?

Ovatko syyt muuttuneet sitten kuuluisan kirkonvaihtajan, ekumeniikan ja dogmatiikan professorin Seppo A. Teinosen?

– Havaintojeni mukaan yksi syy voi olla katolisen kirkon vahva hengellinen elämä. Toinen syy on kirkon hyvä itsetunto, joka ei riipu kansallisvaltioista eikä ajattelun muotivirtauksista.

Jolkkonen kertoo esimerkin. Katolinen Puola kesti sekularismin paineet huomattavasti paremmin kuin sen naapuri, evankelinen Itä-Saksa.

– Uskonpuhdistuksen syntyseutu on lähes kokonaan puhdistettu kristillisestä uskosta, kun taas Puola kuuluu maailman uskonnollisimpiin maihin.

Kotimaan aiemmat uutiset kirkon vaihtamisesta voit lukea täältä ja täältä.

Muutosta ja dialogia

Jari Jolkkonen huomauttaa, että riippumattomuuden kääntöpuolena voi olla ajautuminen kuuroksi ja sokeaksi. Katolinen kirkko on kuitenkin halunnut käydä maailman kanssa dialogia erityisesti Vatikaanin toisesta kirkolliskokouksesta lähtien.

– Katolinen kirkko on luopunut muuttumattomuuden ihanteestaan ja korostaa mieluummin orgaanista kasvua. Esimerkiksi suhde uskonnonvapauteen on muuttunut 180 astetta. Nykyisin oikeutta uskonnon tai kirkkokunnan vaihtamiseen pidetään Jumalan antamana. Sata vuotta sitten se oli Saatanan juoni.

Katolinen kirkko on ottanut monessa asiassa vakavasti reformaation uudistusvaatimukset, ja tämäkin saa monet kokemaan katolisen kirkon läheisenä, Jolkkonen arvelee.

– Eräs katolilainen liturgian tutkija sanoi, että Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen liturgisen uudistuksen tärkein taustahenkilö oli Martti Luther. Lutherin vaatimukset on toteutettu lähes sellaisinaan.

Oikealta ohi

Kynnystä kirkkojen välillä ovat madaltaneet Raamatun lukemisen ja arvovallan korostaminen sekä luterilaisten kirkkojen ja roomalaiskatolisen kirkon ekumeeninen julkilausuma Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista, Jolkkonen luettelee.

– Kääntymistä miettivällä luterilaisella voi olla kokemus, että roomalaiskatolinen kirkko on mennyt oikealta ohi ja edustaa reformaation korostuksia selvemmin kuin monet maallistuneet luterilaiset kirkot.

Jolkkonen tietää monen papin ihmettelevän, mikä enää oikeuttaa luterilaisen kirkon erillisyyden katolisesta kirkosta. Toisaalta yhteydelle on useita käytännön esteitä, vanhoja ja uusia.

– Meidän kirkkomme on hyväksynyt pappisviran avaamisen naisille, ja tätä me emme peru. Lisäksi roomalaiskatolinen kirkko ei hyväksy papille perhettä.

Jolkkonen uskoo, että myös katolisen kirkon pedofiliaskandaalit ovat laimentaneet läheisyyttä.

Mikään mittava ilmiö luterilaisten pappien liittyminen katoliseen kirkkoon tuskin tulee lähivuosina olemaan, Jolkkonen arvioi. Hän toivottaa liittymistä harkitsevat tervetulleiksi keskustelemaan. Yksittäisten lähtijöiden valinnanvapautta hän haluaa kunnioittaa ”ehdottomasti ja loppuun saakka”.

Solistien soutuvene

Jolkkonen tunnustaa, että luterilaisessa kirkossa on ”pois työntäviä tekijöitä”.

– Joillekin kirkkomme näyttää sekavalta solistien soutuveneeltä, jota yritetään soutaa kauhealla mekastuksella vastakkaisiin suuntiin. Toisille se voi näyttää sylikoiralta, joka kerjää rapsutuksia vallanpitäjiltä, Odinin sotureilta tai sohva-aktivisteilta.

Luterilaisen kirkon sekavaan teologiaan väsyneille Jolkkonen muistuttaa, että myös roomalaiskatolisen kirkon parissa on tapahtunut maallistumista. Ripittäytymisten ja sääntökuntalaisten määrä vähenee ja pappispula uhkaa. Helsingin katolinen hiippakunta on katolisen kirkon globaaleihin huolenaiheisiin nähden kuin pieni lintukoto.

Jolkkosen mukaan olisi silti parasta, että pohdiskelu omasta kirkkokunnasta tapahtuisi jo ennen pappisvihkimystä. Hän kertoo itse joutuneensa nuorena selvittämään suhdettaan ortodoksikirkkoon.

– Puolet suvustani on ortodokseja, ja Ilomantsin ortodoksinen seurakunta on toinen kotiseurakuntani. Ortodoksisuus on ollut minulle lapsesta saakka hyvin läheistä.

Aikuisena perehtyminen jatkui, kun Jolkkonen uppoutui tutkijana ortodoksisen liturgian maailmaan.

Myös katolinen teologia ja hengellinen elämä vetivät häntä nuorena puoleensa.

– Opiskeluaikana tutustuin myös katolisen kirkon oppiin ja keskiajan mystiikan traditioon. Pohdin myös sääntökuntaan liittymistä.

Franciscuksen pauloissa

Fransiskaanisuus tuntui Jolkkosesta nuorena erityisen läheiseltä, ja tuntuu edelleen. Hän vinkkaa katsomaan Yle Areenasta käsikirjoittamansa tv-dokumentin Franciscus ja minä. Siinä hän kertoo Franciscuksen elämäntarinan ja omasta suhteestaan tähän myös luterilaisille rakkaaseen pyhimykseen.

– Haastattelin ohjelmaan myös ystävääni ja opettajaani Pauli Annalaa.

Systemaattisen teologian dosentti Annala on fransiskaanisen hengellisyyden todennäköisesti paras asiantuntija Suomessa. Liittyessään katoliseen kirkkoon vuonna 2017 Annala oli Jolkkosen johtaman Kuopion hiippakunnan pappi.

Jolkkonen pitää sisäistä keskustelua omasta uskonnollisesta identiteetistä luonnollisena osana ihmisen hengellistä kasvua.

– Minä kävin perusteellisen sisäisen keskustelun itseni kanssa jo ennen pappisvihkimystäni. Käänsin joka ikisen kiven. Asia on kohdaltani ratkennut. Olen löytänyt Kristuksen omasta kirkosta, siitä, johon minut on kastettu. Aion palvella kastekirkkoani.

Jolkkonen ymmärtää, että joillakuilla nämä kyselyt alkavat myöhemmin.

– Ymmärrän ja hyväksyn sen, että pappi voi kasvaa hengellisesti moneen suuntaan. Oma pappiskutsumus on kuitenkin hyvä kyseenalaistaa jo ennen vihkimystä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Liian kevein perustein papiksi ei pidä ryhtyä.

”Luterilaisessa kirkossakin voi pelastua”

Mitkä olivat ne luterilaisen kirkon magneetit, jotka saivat Jolkkosen jäämään?

– Se ei ollut yksi opinkohta, eikä voikaan olla. Perimmäinen syy on se, että olen löytänyt Kristuksen tässä kirkossa, johon minut on kastettu. Olen myös sosiaalistunut tähän yhteisöön. Kolmas syy on se, että myös luterilaisessa kirkossa voi pelastua.

Jolkkosen teologiassa pelastavan uskon voi vastaanottaa kirkossa, joka on säilyttänyt apostolisen opin. Siellä ovat läsnä Kristuksen asettamat sakramentit ja se on säilyttänyt ”oikean kirkkouden” ja kuuluu siksi maailmanlaajaan katoliseen Kristuksen kirkkoon.

– Minulle perehtyminen reformaation teologiaan osana professori Tuomo Mannermaan tutkimusprojektia auttoi ymmärtämään, että myös luterilainen opillinen ja hengellisen elämän perinne on oikea. Jos olisi paljastunut, että luterilaisuus halusi perustaa uuden kirkon ja katkaista kaikki siteet alkukirkkoon, silloin minultakin olisi tämmöinen ”kirkko” jäänyt taakse.

Oikaisu 29.11. kello 17.45. Poistettu jutun alusta maininta dogmatiikan professori Osmo Tiililästä (1904–1972) kirkonvaihtajana. Tiililä ei vaihtanut kirkkoa, vaan erosi kirkosta.

Lue myös:

Kymmenet luterilaiset papit pohtivat liittymistä katoliseen kirkkoon, arvioivat katolinen pappi Oskari Juurikkala ja entinen luterilainen pappi Juho Sankamo

Papit vaihtavat kirkkoa eri suuntiin, ja yksi syistä on seksuaali­etiikka, kertoo anglikaaninen kirkko­herra Tuomas Mäkipää

Piispa Jari Jolkkonen kirkkoa vaihtavista papeista: Ymmärrän, että kirkkomme voi vaikuttaa solistien soutuveneeltä tai sylikoiralta