Evakoiden lapsi, diplomikanttori Harry Mälkki tapailee pianosta kappaletta Muistatko Monrepos’n. Aikain menneitten taa aatos taas samoaa… Kanttori virittelee tunnelmaa pian alkavaan Helsingin evakkolasten hengellisen piirin 20-vuotisjuhlaan.

Evakkolapset on talvi- ja jatkosodan aikana kotinsa jättämään joutuneiden yhdistys, jolla on aiemmin ollut vilkasta toimintaa eri puolilla maata. Helsingin Käpylässä sijaitsevan Karjala-talon ovesta tulee sisään sen verran haurasta väkeä, että juhlan ainutlaatuisuus käy selväksi. Elämme omien evakkojemme viimeisiä vaiheita.

Antreasta pitkään saattoon liittynyt Eeva Härö kantaa kahvikuppeja, ja Salmista lähtenyt Pirkko Raijas jakaa laulumonisteet. Tarjoilupöytään on ilmestynyt karjalanpiirakoiden ja munavoin kavereiksi herrasväenleipiä, kakkuja ja kääretorttua. Käkisalmesta kotoisin oleva Taimi Wallenius tuo hedelmäsalaattia. Kuuden viikon ikäisenä Koivistolla kärryyn nostettu Tapio Karvonen on hommannut vihreitä kuulia.

Karjalaisissa pidoissa riittää herkkuja, naurua ja kyyneleitä. Puolukkakakun takana harvinaisiksi käyneitä lanttupiirakoita. Kuva: Jukka Granström

Muolaasta kotoisin oleva diplomi-insinööri Lassi Rämö saapuu asiakirjasalkku kainalossaan. Hänellä on salkussa kuva Viipurin linnoituksesta. Kuvan etualalla hulmuaa Suomen lippu. Hän ojentaa kuvan ja toivoo, että lehdessä puhuttaisiin evakkojen liputuspäivän puolesta. Päivä olisi talvisodan syttymispäivä 30. marraskuuta. Siitä alkoivat evakuoinnit.

– Ministeri Sanni Grahn-Laasonen ja eduskunnan Karjala-kerho ovat ajaneet asiaa, Rämö kertoo.

Sairaanhoidon opettajan työstä eläkkeelle jäänyt Eeva Härö on johtanut Helsingin evakkolasten hengellistä piiriä viime vuodet aika lailla yksin. Työryhmä on hiljalleen hiipunut. Kerran kuussa Härö saa kuitenkin koolle ainakin tusinan evakkolapsia, ja hän toivoo mukaan uusiakin kävijöitä. Tänään väkeä on paikalla tuplamäärä.

Häröä on vaikea saada istumaan aloilleen kesken valmistelujen. Ahkeruuden lisäksi halu väistää johtuu siitä, että hän ei haluaisi ennen juhlaa upota muistoihin. Se tietää nimittäin itkua, mikä hajottaa tilaisuuden juontajan keskittymiskyvyn.

– Mie oon tyypillinen karjalainen, itken ja nauran.

ÄITIKIN ITKI, mutta vain yhden kerran. Se oli silloin, kun hän kehotti lapsiaan vielä vilkaisemaan kotiaan. Eeva Härö oli viisivuotias. Juhannus oli kulman takana ja Karjala kauneimmillaan. Isä oli rintamalla. Äiti ohjasti hevosta, joka ei tiennyt, ettei se enää palaisi talliinsa Antrean Hannilan kylään. Viisivuotias tiesi, mutta ei ymmärtänyt.

Rattailla istui myös sisko. Täti ja mummo kulkivat samaa matkaa omilla kärryillä. Sika matkusti omassa laatikossaan, lehmät olivat kiinni rattaissa ja vasikat juoksivat vapaina. Kahdeksanvuotias veli ajoi koko matkan lampaita työvelvollisuuttaan suorittavan tutun helsinkiläisopiskelijan kanssa.

– He kävelivät kolme viikkoa Hannilasta Pieksämäelle.

Äidiltä hävisi tungoksessa lehmä ja kaksi lammasta. Mäkien alle kasaantui ruuhkia, kun hevoset eivät jaksaneet vetää. Läheisen talon vanhaisäntä kiinnitti koukulla oman hevosensa Eevan perheen hevosen rinnalle.

Eräs yö nukuttiin talossa, jonka lattia oli aivan täynnä evakoita. Mummo oli saanut jostakin hiivaa, josta oli kova pula. Eevan herätessä mummo harppoi varovasti nukkuvien ihmisten yli. Hän työnsi leipiä uuniin paistumaan ja veti kypsiä ulos.

Matkalle lähdettäessä osoitteeksi oli annettu Hämeenkyrön Lavajärven nuorisoseuran talo. Perillä mummo nukkui näyttämöllä verhojen takana ja äiti lapsineen lattialla. Lopullinen sijoituspaikka oli Riihimäki.

Selviytyisivätkö tämän päivän päättäjät niin vaativasta tehtävästä, joka siirtoväen asuttaminen ja Suomen jälleenrakentaminen oli?

– Varmaan olisi pakko. Mutta suuri tehtävä se oli, ja Suomi hoiti sen hienosti. Suomalaiset ovat sisukkaita ja selviävät.

Viimeaikaiset sotauutiset ovat olleet haastavia, koska niihin liittyviä tunteita ei voi hallita toimimalla sisukkaasti.

– Olen alkanut nähdä painajaisia ja puhua unissani, etsinyt hädissäni haasta karkuun päässeitä hevosia, yrittänyt paeta ja pitää ovea väkisin kiinni.

Painajainen katkeaa ahdistavaan hädän tunteeseen. Kun politiikasta kiinnostunut mies katsoo iltaisin uutisia, vaimon tekee välillä mieli mennä toiseen huoneeseen.

Kurkijoelta kotoisin oleva Riitta Sainio tulee kysymään kynttilöistä. Niille valitaan Iittalan korkeat Festivo-jalat. Ne sopivat tunnelmaan, sillä lasiesineiden energinen muotokieli luotiin sotakorvaukset maksaneessa ja kovaa vauhtia teollistuvassa YYA-Suomessa.

Millaisia ajatuksia Eeva Härölle on tullut mieleen itänaapurista Ukrainan sodan aikana? Silmät kyyneltyvät. Kotona lipaston päällä seisoo sininen ja keltainen kynttilä.

– Kun täytin 85 en halunnut lahoja vaan apua Ukrainaan.

Ajatus kulkee Lähi-itään ja Gazan lasten luokse.

– Kaikkien puolesta täytyy nyt rukoilla.

Eeva Härö on johtanut Helsingin evakkolasten hengellistä piiriä viime vuodet aika lailla yksin. Kuva: Jukka Granström

EEVA HÄRÖ pyyhkii silmänsä ja asettuu mikrofonin taakse. Lauletaan ja muistellaan ja lausutaan runoja. Ylevien muistojen joukossa on ollut muutakin. Painajaisia, alkoholismia, puhumattomuutta, ylikiltteyttä ja huonommuudentunteita.

Ruskealasta lähtenyt Leena Siponkoski lukee alkuhartaudeksi pistekirjoituksella Päivän tunnussanasta katkelman Psalmista 140. ”Herra, sinä ajat köyhän asiaa, sinä hankit oikeutta onnettomalle, minä tiedän sen.”

Siponkosken sanoma on kiitollisuus. Lapsuudenperheen tie kulki Karjalasta Iisalmeen, jonne rakennetun uuden kodin pihapiiri oli kaunis. Hän sai puolison, lapsia ja lapsenlapsia.

– Kun ahdistaa ja on ankeaa, pohjalta voi löytyä kiitollinen mieli. Raamatussa on lupaus, että Jumala pitää meistä huolta iankaikkiseen elämään asti.

Soanlahdelta kotoisin oleva Marja-Liisa Ahti kertoo vuoteensa yllä riippuvasta maalauksesta, joka kuvaa Ilmestyskirjan valkopukuista joukkoa. Evakossa hän nukkui päiväunet mummun sängyssä, jonka yllä taulu silloin oli.

– Katselin valkopukuisia ihmisiä ja ajattelin, että haluaisin olla siinä joukossa, jota Taivaan Isä on vastassa, Marja-Liisa Ahti kertoo.

VÄKI ALKAA kaivata kahville. Diplomi-insinööri Lassi Rämö ottaa kupillisen seuraksi lanttupiirakan, joka on pienempi kuin pikkupoikana Muolaassa. Vuoden 1944 jälkeen Rämöjen Moiniemen talossa ei piirakoita enää paistettu.

Kesäkuun alkupäivinä vietettiin vielä koulun päättäjäisiä, ja Lassi sai hyvän todistuksen. Ilmassa oli silloinkin kiitollisuutta. Perhe oli päässyt jatkosodan aikana takaisin omalle kotipaikalleen, vaikka poltetusta tilasta ei ollut jäljellä kuin kolme savupiippua ja navetan seinät. Lassi Rämö on kirjoittanut perheensä paluumuutosta teoksen Takaisin Karjalaan (Gummerus 2013). Siionin kannelta hyräilevää isää oli jälleenrakennuksessa auttanut venäläinen sotavanki.

– Isä lauloi aina, sen takia minä osaan Siionin kanteleen ulkoa.

Radion iltauutisten aikana kotiin laskeutui vakava tunnelma. Yhdysvallat oli tehnyt maihinnousun Ranskassa. Muutaman päivän päästä repesi. Sadat pommikoneet lensivät Viipuriin, ja Lassi piiloutui marjapensaan alle.

Isä ajoi myllyyn viljaa ja kehotti poikansa kitkemään kaurapeltoa. Jospa tilanne rintamalla kuitenkin vielä kääntyisi. Äiti kauhisteli jyrinää ja sanoi: ”Ja jokahisel pamauksel kuoloo miehii.”

Torstaina 15. kesäkuuta lähetti toi viestin. Kylä oli tyhjennettävä iltaan mennessä. Ympärillä jytisi ja paukkui, kun isä ryhtyi tekemään kuormaa ja äiti eväitä. Ruisleipää, läskiä, voita, maitoa, jauhoja ja paahtamatonta kahvia. Vaikka kärryjä oli levennetty sivuille, valinnan tekeminen oli vaikeaa. Äidin painava ompelukone nostettiin vielä kyytiin. Viimeisenä kuorman päälle tehtiin makuutilat, ja pikkusisko sai katajasta ja lakanasta liekun.

Köpinä-ruunan varassa oli paljon. Tiet olivat täynnä itkua, huutoa ja ammumista. Karja tarvitsi lepotaukoja, mutta uutiset edessä olevan sillan pommitusuhasta saivat Lassin käyttämään keppiä mullien selässä. Tienvarren isäntä katsoi paheksuen, kuinka väsynyt väki päästi eläimet syömään hänen peltoonsa. Harmi oli turha, sillä seuraavana päivänä hänen oli liityttävä evakkojen joukkoon.

Kuurmanpohjassa Lassi sai perheineen yösijan tupaten täydestä talosta, jossa hiljennyttiin jälleen radion äärelle. Muolaa oli luovutettu. Lassi muisti isänsä sanat: ”Pittää ottaa vastaa mitä Isä käestää antaa.”

Ukrainan sodan alettua Rämö näki Suomen kansan asettuneen sille kannalle, jolla hän on ollut aina.

– Mitään hyvää en ole siltä suunnalta koskaan odottanut. En sano heistä yksilöinä mitään, mutta kansana he ovat hyökänneet ympäristöönsä 800 vuotta. He eivät ole koskaan onnistuneet valitsemaan itselleen hyviä johtajia. Syvimmältään roistojohtajat ovat kansan vika.

Tämän talven sotapakolaisia ajatellessaan Lassi Rämö toivoo maailman johtajien tutustuvan siihen, miten lähes puoli miljoonaa evakkoa täällä asutettiin ja saatiin kiinni työhön.

– Suomi hoiti pakolaisongelmansa niin hyvin, että se ansaitsisi liputuspäivän.

Helsingin evakkolasten hengellinen piiri vietti Karjala-talossa 20-vuotisjuhlia. Mukana juhlassa olivat (eturivissä vasemmalta) Leena Siponkoski, Pirkko Raijas, Eini Hämäläinen, Taimi Wallenius, keskimmäisessä rivissä vasemmalta) Soili Hakama, Anneli Kammonen, Marja-Liisa Ahti, Olga Vesala, Pirjo Seppä,
Eeva Härö, Riitta Sainio, Anja Vorselman, (takarivissä vasemmalta) Outi Ahonen, Paavo Härö, Tapio Karvonen, Pirkko Räihä, Lassi Rämö, Harry Mälkki ja Martti Pitkänen. Kuva: Jukka Granström 

KAHVITTELUN JÄLKEEN puheenvuoron saa Evakkolapset-yhdistyksen kunniapuheenjohtaja Eini Hämäläinen. Hän muistelee Suomen kenties tunnetuinta evakkolasta, presidentti Martti Ahtisaarta. Kun yhdistys täytti kymmenen vuotta, Ahtisaari kirjoitti järjestön juhlakirjaan ajatuksia karjalaisuudestaan. Hän uskoi lapsuudenkokemustensa vaikuttaneen siihen, että hänestä tuli ristiriitojen ratkaisija.

Ahtisaari oli ylpeä karjalaisuudestaan ja ymmärsi jo pienenä, että karjalaisissa on evakkokokemuksistaan huolimatta, tai ehkä niiden vuoksi, aimo annos optimismia. Presidentti kirjoitti: ”Kun oltiin yhdessä, muisteltiin elämää Karjalassa, naurettiin ja kuunneltiin ja syötiin hyviä karjalaisia herkkuja. Ilman karjalaisia juuriani en olisi saanut aikaan niin paljon kuin olen saanut.”

Mikrofonin takaa Eini Hämäläinen katselee harventunutta joukkoa. Kipeät kokemukset ovat jaettuina muuttuneet elämänvoimaksi ja henkiseksi yhteydeksi. Ihmisyys on voinut toteutua paljaana ja tuntevana.

Evakkolasten vanhemmat eivät voineet ottaa mukaansa paljon, mutta toivoa ja luottamusta he eivät jättäneet. Eini Hämäläinen kokoaa yhteen matkan vaiheet.

– Toivon ja luottamuksen eteenpäin siirtäminen on ollut meidän arvokas tehtävämme.

Jutussa on käytetty lähteinä Anne Kuorsalon ja Iiris Salorannan teosta Evakkolapset (2005) sekä Iltalehden Jatkosota 1941–44 ekstraa (2011).

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran. Antoisia lukuhetkiä!