Pienten lasten surua on totuttu pitämään aikuisten surua vähäpätöisempänä. Usein pienten lasten suru myös näyttää toisenlaiselta kuin aikuisten, eikä sitä siksi aina edes tunnisteta.

Lasten suruun ja sen ilmenemiseen pureudutaan parhaillaan Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Lasten suru ja suremisen kulttuuriset käytännöt varhaiskasvatuksessa. Vuonna 2021 alkanut hanke jatkuu ensi vuoden loppuun. Tavoitteena on tutkia surua lasten näkökulmasta ja antaa lasten kokemuksille tutkimuksen kautta ääni.

Suru ymmärretään tutkimuksessa laajasti, hankkeessa mukana oleva yliopistotutkija Saila Poulter kertoo. Hän toteaa, että lapsen elämässä isoja surunaiheita voivat olla esimerkiksi vanhempien avioero, muutto, päiväkodin aloitus, kaveriryhmän ulkopuolelle jääminen tai lemmikin kuolema. Nämä aiheet nousivat esiin, kun tutkijat pyysivät tulevia opettajia kertomaan oman lapsuutensa suruista.

– Erityisesi lemmikin kuolemaan liittyvää surua aikuiset väheksyvät helposti. Hamsterin väkivaltainen kuolema voi kuitenkin olla lapselle järisyttävämpi kokemus kuin iäkkään mummin elämän hiipuminen, Poulter toteaa.

Erilaisten arkisten asioiden lisäksi myös lapset surevat kuolemaa. Kuolemansuru ja siihen liittyvät katsomukselliset kysymykset ovat hankkeessa Poulterin erityisenä mielenkiinnon kohteena. Hän toteaa, että lasten suruun liittyvästä tutkimustiedosta on hyötyä myös kirkolle.

– Kirkossa on tunnistettu tarve ymmärtää, miten surevia lapsia voidaan parhaiten tukea. Haluamme tuoda esiin jo olemassa olevia hyviä käytänteitä surevan lapsen kohtaamisessa.

Hankkeessa pohditaan myös sitä, miten surun kohtaamiseen liittyvää osaamista voisi jakaa päiväkotiin ja varhaiskasvatuksen henkilöstölle.

TUTKIJAT OVAT jo keränneet seurakuntien työntekijöiden kertomuksia surevien lasten kohtaamisesta. Niissä nousee Poulterin mukaan esiin se, että lasten suru saatetaan yrittää kieltää. Läheisensä menettäneen päiväkerholaisen huoltaja saattaa esimerkiksi sanoa kerhon ohjaajille, ettei kuolemasta pitäisi puhua lapsen kanssa.

– Ehkä siihen liittyy ajatus siitä, että pientä lasta pitää säästää. Ajatellaan, että suru tekee lapselle pahaa tai traumatisoi lasta. Lapsella on kuitenkin tarve kertoa menetyksestä. Hänellä on oma tapansa ilmentää surua ja käsitellä sitä, Poulter sanoo.

Hän nostaa esiin myös sen, ettei lapsia aina syystä tai toisesta oteta mukaan hautajaisiin.

– Meidän kulttuurissamme suru ja kuolema ovat korostetun yksilöllisiä asioita. Se on hirveän traagista, jos lapsi kokee jäävänsä menetyksessään yksin.

Hengelliset kysymykset liittyvät nekin usein kuolemansuruun. Niistä puhuminen lasten kanssa voi kuitenkin tuntua aikuisista syystä tai toisesta hankalalta. Esimerkiksi päiväkodissa saatetaan olla epävarmoja siitä, miten
hengellisiä kysymyksiä voi lapsille sanoittaa.

Saila Poulterin mielestä pelkkä fysikaalinen todellisuus ei kuitenkaan tyydytä lasta kuoleman kysymysten käsittelyssä.

– Pienen lapsen ikää ja kehitystasoa ajatellen ei ole edes oikein antaa hänelle pelkästään sellaisia selityksiä, että meistä tulee kaikista multaa ja matoja. Lapsi tarvitsee toivoa, hoivaa ja turvaa, ja ikiaikaiset traditiot voivat tarjota sellaista.

Samalla tavalla kuin lasten suru, myös lasten hengellisyys voi olla erilaista kuin aikuisten. Saila Poulter toteaa, että lapsi voi luovasti puhua Jumalasta, keijuista ja Frozen-elokuvan Elsasta. Joskus tutkijankin on vaikea tunnistaa uskonnollisuutta tai varsinkaan yksilöidä lasten puheesta jotain tietty uskontoa.

– Kun lapsi puhuu mummista, joka vilkuttaa tähtenä taivaalta, niin jonkinlainen katsomuksellinen metafora se on, mutta olisi liikaa väittää, että se on kristillinen ajatus. Täytyy tyytyä toteamaan, että lapsella on tarve löytää selityksiä ja puhua kuolemasta myös häntä lohduttavien kertomusten, ajatusten ja symbolien kautta.