Kahdeksanvuotias Tony Manninen itki usein kotona. Perjantai-illalla olo helpotti, mutta mitä lähemmäs maanantaita tultiin, ahdistus ja paha olo kasvoivat. Tuli paljon poissaoloja, syystä ja ilman syytä.
– Toisella luokalla koulussa tiedostin ensimmäisen kerran, että en kuulu tähän maailmaan. Halusin pois. Mietin jopa itsetuhoisia ajatuksia. Koulun malli ei yksinkertaisesti sopinut minulle. En kokenut oloani turvalliseksi enkä mukavaksi. En saanut olla oma itseni.
Manninen olisi mieluummin rakennellut Legoilla ja suunnitellut mahtavia juttuja. Lentäminenkin kiinnosti. Kalajoen kirjastosta hän kantoi selkä vääränä tieto- ja seikkailukirjoja kotiin. Kun muut samanikäiset harrastivat urheilua tai kävivät pianotunneilla, Tony Manninen sukelsi uusiin maailmoihin tarinoiden kautta.
– Pääsin arkea pakoon mielikuvitukseeni. Se oli oma, yksityinen maailmani, jossa kaikki oli mahdollista. Siellä oli minun paikkani. Olin yksin, mutta en yksinäinen.
Sitten tapahtui jotakin, joka mullisti yläasteikäisen Mannisen elämän. Kotiin hankittiin tietokone, valkoinen Commodore 64, sekä pino pelejä C-kaseteille äänitettynä. Mielikuvitusleikit heräsivät eloon television ruudulla.
– Se oli ihmeellistä. Pystyin vaikuttamaan tapahtumien kulkuun, olin sankari. En enää vain vastaanottanut tietoa ja tarinoita vaan olin aktiivinen vaikuttaja. Olin peleissä myös hyvä, jopa parempi kuin urheilua harrastavat kaverini.
Pelien avulla Mannisen itsetunto nousi ja hän kahlasi läpi peruskoulun ja lukion, aina Oulun yliopistoon filosofian tohtoriksi asti. Väitöskirjaansa tehdessä hän tutustui Johan Huizingan teokseen Homo Ludens, eli Leikkivä ihminen.
– Tuo kirja avasi silmäni näkemään, miten me ihmiset olemme nyky-yhteiskunnassa hävittäneet yhteyden perustarpeeseemme, leikkiin. Pelit ovat vain yksi leikin muoto. Lisäksi ymmärsin, että olen koko elämäni ajan pelannut yhtä suurta peliä, jota elämäksikin sanotaan.
Nämä kaksi oivallusta, leikki ihmisen perustarpeena sekä elämä pelinä, ovat toimineet punaisena lankana Tony Mannisen kymmenen vuotta sitten perustamassa oululaisessa pelifirma LudoCraftissa sekä hänen puhekeikoillaan. Häntä on pyydetty puhumaan sekä julkisen sektorin että yksityisten firmojen koulutustilaisuuksiin.
– Usein käy niin, että minua kysytään puhumaan pelaamisesta ja peleistä, mutta lopulta päädyn puhumaan aina ihmisistä ja elämästä. Koskettavin palaute on ollut se, kun eräs kuulija sanoi, että hänen maailmankuvansa muuttui puheeni myötä.
Tony Manninen näkee kirkon yhtenä viimeisimmistä linnakkeista, joka pyrkii tietoisesti siihen, että ihmisyhteisö pysyisi sovussa. Hän näkee valtavan voiman siinä, että ihmiset tulevat vapaaehtoisesti yhteen saman asian äärelle.
Arjen kiireen ja kurjuudenkin keskellä pieni ihminen saa kokemuksen siitä, että hänellä on merkitystä. Häntä rakastetaan, ja hän on arvokas sellaisenaan kuin hän on.
– En tiedä, onko Raamattu loppujen lopuksi pelinjohtajan vai pelaajan kirja, naurahtaa Manninen.
Kirkon rituaalit ovat Mannisesta leikkejä
Kirkon suorittamat rituaalit, kuten hautajaiset ja häät, kasteet ja rippikoulut, Manninen näkee leikkinä, ihmiskuntaa elossa pitävänä voimavarana. Leikkiä ei saa väheksyä, eikä sitä voi arvottaa. Mitä paremmin leikki on suunniteltu, sen paremmin se puree osallistujiin.
– Ajatellaan vaikka hautajaisia, Manninen valottaa ajatuksiaan.
– Kun minä kuolen, läheiseni saavat varmasti voimaa siitä, että saattavat minut yhdessä pois, muistelevat minua, itkevät ja nauravat yhdessä. Nämä rituaalit ovat tärkeitä tapoja, joita noudattamalla he yhdessä saavat voimaa toisistaan. Hautajaisilla on eheyttävä vaikutus sille yhteisölle, joka jää maan päälle.
Manninen näkee kirkon rituaaleissa suuren merkityksen yksilöille ja arvon yhteiskunnalle. Silti rituaali vain rituaalin vuoksi jää tyhjäksi, ellei ihminen ymmärrä sen sisältöä ja merkitystä. Hänen täytyy ikään kuin heittäytyä mukaan leikkiin, jotta hän pääsee osalliseksi sen kantavasta voimasta.
Nälänhätä, sodat, ilmastonmuutos. Tony Manninen jaksaa uskoa ihmisiin, vaikka ympärillä näkyy lähestulkoon pelkkiä kriisejä.
– Uskon, että lähes mikä tahansa kriisi olisi voitettavissa, lähes mikä tahansa unelma olisi saavutettavissa, jos vain sopiva määrä oikeita ihmisiä tulisi yhteen ja päättäisi vaikuttaa tavoitteen saavuttamiseen yhdessä.
Yhdessä tekeminen antaa voimaa ja saa aikaan synergiaa. Paradoksaalista on se, että yhdessä tekeminen myös kuluttaa voimaa ja vie energiaa. Mannisen pahin kriisi omassa elämässään on ollut seitsemän vuotta sitten läpikäyty avioero ja sen aiheuttamat jälkimainingit.
– Tajusin eläväni valheellista elämää. Elämäni pelin päähenkilö oli joku muu kuin minä, enkä enää jaksanut.
Matkoilla mukana kulkevat lääkkeet muistuttavat, että aina on vaihtoehto
Avioeron jälkeen Manninen ui syvissä vesissä. Tutuiksi tulivat kaikki ahdistuksen muodot, toivottomuudesta itsemurha-ajatuksiin ja paniikkihäiriökohtauksiin. Ensimmäinen kohtaus tuli kotona televisiota katsoessa. Ilma tuntui loppuvan, ja hän luuli kuolevansa. Toinen kohtaus tuli mökillä, jonka Manninen oli vuokrannut saadakseen rauhoittua. Kolmatta ei enää tullut, sillä lääkäri kirjoitti Diapamia tulevien kohtauksien varalle.
– Ne ovat jo vanhentuneet ajat sitten, mutta kulkevat edelleen mukanani matkoilla. Laatikko symboloi minulle sitä, että aina on olemassa vaihtoehto. Voin itse valita, mitä teen. Toistaiseksi olen selvinnyt omilla henkisillä voimavaroillani.
Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, Tony Manninen näkee kriiseissä mahdollisuuden. Ne pakottavat ajattelemaan, miten elämää elää. Alkaako uhriksi vai aktiiviseksi pelaajaksi, kenties jopa sankariksi.
Elämä on peliä, ja peli on elämää. Huolimatta olosuhteistamme ja elämäntilanteistamme, suurin merkitys on sillä, mitä me itse ajattelemme ja teemme. Olemme oman elämämme rakentajia, oman elämämme päähenkilöitä.
Kuten kaikissa peleissä, tulee elämässäkin lopulta vastaan game over. Peli loppuu, elämänliekki sammuu.
Tony Mannista vie elämässä eteenpäin halu oppia omista kriiseistään ja kipupisteistään. Hän on lähtenyt aktiivisesti etsimään apua omaan elämän peliinsä. Hän on jutellut ammattiauttajien ja ystävien kanssa. Hän on lukenut Tommy Hellsteniä, Jari Sarasvuota ja Raamattua.
Lopputulemana on ollut se, että kaikilla on omat kipunsa. Se, mikä yhdestä on vaikeaa, voi toisesta olla helppoa ja toisinpäin. Onnellisuuden ydin ei ole materiassa, ei ihmissuhteissa, ei edes kaikissa maailman kirjoissa. Onnellisuutta edustaa Tony Manniselle se, kun hän kokee ymmärtävänsä jotain ja saaneensa yhteyden toiseen ihmiseen.
– Koen vahvasti onnellisuutta silloin, kun pystyn koskettamaan toista ihmistä niin, että se auttaa.
Mannisen pelifirman tavoitteena on pelastaa maailma pelien avulla. Se on jopa kirjattu firman nettisivulle.
– Se kuulostaa suurelliselta, ehkä ylimieliseltäkin, mutta taustalla on vilpitön halu auttaa, toteaa Manninen.
Samaan hengenvetoon hän toteaa, ettei sulje silmiänsä auttamisen hedonistiselta puolelta. Haluanko auttaa vain siksi, että saan siitä myös itselleni takaisin hyvää oloa? Ostanko olemassaoloni oikeutusta?
Täysin pyyteetöntä ihmistä maailmasta tuskin löytyy. Silti Jeesuksen ohje ”kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”, sopii tähänkin. Kun Tony Manninen jättää puheillaan jäljen kuulijan sieluun, hän samalla toivoo, että joku jättäisi jäljen hänenkin sieluunsa.
Peruskoulun toisesta luokasta on nyt kulunut 39 vuotta. Tony Manninen kokee edelleen olevansa ulkopuolinen, eikä hän tiedä, mistä se pohjimmiltaan johtuu. Useimpina päivinä hän haluaisi unohtaa maailman ja lähteä pois. Yhtä useana päivänä hän ajattelee, että elämä on peliä, ja hänellä on valta vaikuttaa, miten siihen suhtautuu. Luovuttaminen on yksi vaihtoehto, mutta huono sellainen. Jos elää vielä tämän päivän, voi oppia jotain uutta.
Kuva: Jaani Föhr