Toisena pääsiäispäivänä 88-vuotiaana kuollut katolisen kirkon johtaja paavi Franciscus (s. 1936) oli ensimmäinen eteläamerikkalainen ja ensimmäinen jesuiitta, joka on paavinistuimella maailmanlaajuista katolista kirkkoa johtanut.
Buenos Airesin arkkipiispa, kardinaali Jorge Mario Bergoglio valittiin paaviksi 13. maaliskuuta 2013. Hän seurasi paavina konservatiivisena teologina ja kirkonjohtajana tunnettua Benedictus XVI:tta (Joseph Ratzinger), mistä syystä kirkon uudistumista odottavat katolilaiset asettivat edeltäjäänsä liberaalimpana tunnettuun argentiinalaiseen paljon odotuksia. Olihan Bergoglio ollut tunnettu köyhille osoittamastaan myötätunnosta ja heidän hyväkseen tehdystä työstä. Lisäksi hän ei ollut arkaillut kritisoida myös maallisia vallanpitäjiä, jos oikeudenmukaisuuden tunto niin vaati.
Kahdentoista vuoden paaviuden jälkeen voidaan kysyä, mikä katolisessa kirkossa Franciscuksen pontifikaatin aikana sitten muuttui? Kriittinen vastaus on, ettei monikaan Franciscukselta toivottu suuri muutos loppujen lopuksi toteutunut. Mutta toki hän myös uudistavan jälkensä maailmanlaajuiseen kirkkoon jätti.
Persoonaltaan ja elintavoiltaan Franciscus kieltämättä poikkesi monista edeltäjistään, alusta lähtien. Hänen jo Argentiinassa tunnettu vaatimattomuutensa merkitsi Roomassa esimerkiksi sitä, ettei hän muuttanut asumaan Vatikaanissa sijaitsevaan paavin palatsiin, vaan asui paljon vaatimattomammin kirkon vierastalossa. Hän oli olosuhteisiin nähden jossain määrin epämuodollinen eikä piitannut kaikista korkeaan virkaan liittyneistä perinnäistavoista.
SUURESSA KATOLISESSA maailmassa ja sen ulkopuolellakin oli ihmisiä, jotka odottivat Franciscukselta isoja kirkon oppia ja käytäntöjä koskevia suuria tai pieniä uudistuksia tai muutoksia. Näihin monenkirjaviin toiveisiin kuului erilaisia asioita Vatikaanin kuurian usein monikerroksisen ja ulkopuolisille hieman salaperäisenkin byrokratian yksinkertaistamisesta kirkkoa järkyttäneiden hyväksikäyttöskandaalien oikeudenmukaiseen ja korjaavaan käsittelyyn ja uusien tapauksien ehkäisemiseen.
Toiveissa saattoi olla myös uusia ekumeenisia eleitä ehtoollisyhteyden saavuttamisesta joidenkin protestanttisten kirkkojen kanssa. Franciscus oli ekumeenisesti aktiivinen. Hän esimerkiksi vieraili Ruotsin Malmössä vuonna 2016 yhteisessä luterilais-katolisessa reformaation 500-vuotismuistojuhlassa. Hän otti vuosittain vastaan myös suomalaisen ekumeenisen delegaation.
Samaan julkisuudessa esiintyneiden toiveiden listaan voidaan liittää esimerkiksi kirkon homoseksuaalisuutta koskevian, perinteisesti jyrkkien kantojen loiventaminen, saman sukupuolen parisuhteiden hyväksyminen sekä naisten aseman vahvistaminen kirkossa – jopa naisten diakonaatista ja naispappeudesta keskusteleminen.
Franciscus oli teologina ja paavina kiistämättä uudistusmielinen ja monia edeltäjiään liberaalimpi ajattelija. Hän ymmärsi hyvin modernin ihmisen ja maailman ongelmia ja etsi niihin kirkonjohtajana ratkaisuja. Eräiden edeltäjiensä tavoin hän matkusti laajalti, kaiken kaikkiaan hän vieraili Italian ulkopuolella 65 valtiossa tai alueella.
Hänellä oli kuitenkin koko virkakautensa ajan vastassaan kirkon sisäinen oppositio, joka nimenomaan vastusti sitä, että Franciscus olisi liberaaleiksi arvioituja muutoksia kirkossa tehnyt. Tämän kirjoittajan vieraillessa suomalaisen ekumeenisen delegaation mukana paavin yksityisvastaanotolla tammikuussa 2018 hänen henkilökuntaansa lukeutunut piispa kertoi asiasta kysyjälle kuin ilmoitusasiana, että pelkästään ”Vatikaani on täynnä Franciscuksen vihollisia”. Maailmanlaajuisesti enimmäkseen toki kovin suositulla ja kansaan menevällä paavilla oli heitä enemmänkin. Joissakin arvioissa paavin kriitikot luonnehtivat häntä jopa diktaattoriksi.
Näissä olosuhteissa kirkon uudistaminen ei voi olla kenellekään helppo tehtävä.
Kaikki katolilaiset eivät siis suinkaan kannattaneet argentiinalaisen paavin usein liberaaleiksi koettuja ajatuksia. Siihen, missä määrin uudistuspyrkimykset paavista tai oppositiosta johtuen juuttuivat, etenivät tai toteutuivat — tai edes lopulta olivat Franciscuksen agendalla, ei liene yhtä ainoaa selkeää vastausta. Lisäksi kirkon uudistumista koskevissa asioissa on muistettava maailman suurimman kirkon ja uskonnollisen yhteisön valtaisa koko, monikulttuurisuus ja traditio tarkastella asioita vuosituhantista perspektiiviä vasten.
Iso laiva ei todellakaan käänny nopeasti.
SUMMA SUMMARUM: paavina Franciscus esimerkiksi todella yritti tarttua katolista kirkkoa eri puolilla maailmaa jo pitkään ravistelleisiin pedofilia-skandaaleihin ja ehkäistä ohjeistuksella ja rangaistuksilla uusien syntymistä. Toissa vuonna hän luonnehti tätä kirkon haavaa ”kirkon suurimmaksi haasteeksi tässä ajassa”. Hänen toimiaan on kuitenkin uhrien ja heidän omaistensa joukossa arvioitu riittämättömiksi.
Myös naisten asema kirkossa parani sikäli, että Franciscus nimitti heitä eräisiin keskeisiin virkoihin kirkon johdossa. Alkuvuodesta 2025 paavi Franciscus nimitti korkeaan hallintovirkaan sisar Simona Brambillan johtamaan Rooman kuurian Pyhitetyn elämän instituuttien ja apostolisen elämän yhteisöjen virastoa. Helmikuussa sisar Raffaella Petrini otti johtoonsa Vatikaanivaltion asioista vastaavan paavillisen komission ja Vatikaanivaltion hallintoviraston.
Kirkon liturgista elämää koskien Franciscus ajoi kirkon konservatiivien tappioksi läpi jo 1960-luvulla aloitettua liturgista uudistusta, jossa muun muassa messussa vahvistettiin seurakunnan roolia ja kansankielisyyttä. Edellisen paavin Benedictus XVI:n aikana oli jossain määrin esiintynyt pyrkimystä paluuseen vanhaan pitkälti latinankieliseen tridentiiniseen messuun.
Franciscus otti paavina edeltäjiään enemmän huomioon myös sen, että katolinen kirkko oli todella maailmanlaajuinen ja että sen demografinen painopiste on jo siirtynyt pois Euroopasta. Hän esimerkiksi loi paljon uusia kardinaaleja Euroopan ulkopuolisilta alueilta ja myös Euroopan sisällä maista, joista heitä ei pitkiin aikoihin ollut tullut: tällainen oli esimerkiksi Tukholman katolisen kirkon piispan Anders Arboreliuksen kardinaalius vuonna 2017. Pian uutta paavia valitsemaan kokoontuva kardinaalien konklaavi on nyt ensimmäistä kertaa koostumukseltaan sellainen, että eurooppalaiset eivät muodosta valitsijoiden enemmistöä.
MUTTA ISOSSA kuvassa on muistettava, että uudistajapaavin odotuksin pontifikaattiaan hoitamaan lähtenyt Franciscus ei muuttanut katolisen kirkon opetusta esimerkiksi pappisvirkaa, avioliittoa tai homoseksuaalisuutta koskien. Hän kannatti katolisten pappien selibaattia, vastusti loppuun saakka naisten pappeutta eikä hyväksynyt moderneja ehkäisykeinoja. Homoseksuaalisille ihmisille osoittamastaan ystävällisyydestä ja tuomitsemattomuudesta huolimatta paavi ei hyväksynyt samaa sukupuolta olevien kirkollista avioliittoon vihkimistä tai tällaisten liittojen siunaamista. Perhedokumentissaan Amoris laetitia Franciscus ei ylipäätään ryhtynyt muuttamaan kirkon perhettä koskevia oppeja, mutta hän osoitti kyllä siinä uudenlaista ymmärtämystä ja armollisuutta esimerkiksi avioeron kokeneita katolilaisia ja heidän ehtoolliselle pääsemistään kohtaan.
Toisaalta paavia myös kritisoitiin juuri näistä samoista syistä, mikä kertoo hänen ajatteluaan ja uudistuksiaan koskevien tulkintojen epäselvyydestä ja moninaisuudesta.
On kuitenkin muistettava, että vaikka paavilla on katolisessa kirkossa paljon valtaa, ei hän yksinään voi päättää kirkon oppia koskevista suurista muutoksista. Kirkon oppeja pidetään lähtökohtaisesti muuttumattomina. Sen sijaan paavi voi muuttaa tiettyjä kirkollisia käytäntöjä ja kirkkolakia. Suurista kysymyksistä päättää kirkolliskokous, joka tosin kokoontuu erittäin harvoin: viimeksi yleinen kirkolliskokous pidettiin Vatikaanissa vuosina 1962—1965.
PAAVINA FRANCISCUKSEN tragedioihin kuului hänen — narratiivista riippuen — toimintansa tai toimimattomuutensa Argentiinan kovaotteisen sotilasvallan vuosina, jolloin kaksi hänen maassa johtamansa jesuiittajärjestön köyhien parissa työtään tehnyttä pappia vuonna 1976 siepattiin ja joutui sotilashallituksen kidutuksen uhreiksi. Franciscusta arvosteltiin siitä, ettei hän tehnyt tarpeeksi pappien vapattamiseksi. Itse hän kiisti kritiikin ja kertoi tehneensä sen, minkä voi. Olipa totuus tulevan arkkipiispan ja paavin toiminnasta mikä tahansa, epäselviksi jääneet tapahtumat jättivät korkean kirkonmiehen maineeseen kysymyksiä herättäneen tahran.
Tultuaan valituksi paaviksi Franciscus ei koskaan vieraillut kotimaassaan, vaikka kävikin eräissä muissa latinalaisen Amerikan maissa. Syyksi hän itse ilmaisi, että hänen vierailuaan olisi mahdollisesti käytetty joillakin tahoilla hyväksi Argentiinan monimutkaisessa sisäpoliittisessa pelissä.
Paavi Franciscus haudataan Roomassa lauantaina 26. huhtikuuta. Hänet haudataan hänen oman toiveensa mukaisesti Rooman Santa Maria Maggioren kirkkoon, ei Pietarinkirkkoon. Haudan tulee saman toiveen mukaisesti sijaita kirkon lattian tasalla ja sen on oltava vaatimaton, ilman kovin erityistä koristelua. Hautakivessä on mainittava vain paavin hieronyymi ”Franciscus”.
Pian hautajaisten jälkeen Vatikaanissa kokoontuva 135:n ei yli 80-vuotiaan kardinaalin konklaavi valitsee uuden paavin johtamaan maailman 1,4 miljardia katolilaista.
Lue myös:
Paavin ruumis odottaa nyt siirtämistä Pietarin kirkkoon — Hautajaiset ovat lauantaina
Kun toimittaja tapasi paavin – ”Pyhä Isä on kuvansa näköinen”
Ilmoita asiavirheestä