On erikoista herätä nunnien laulun ääniin Roomassa. Minulle se hetki koitti toissa viikolla, kun osallistuin toimittajana suomalaisen ekumeenisen delegaation Rooman-vierailuun.
Kauniit sävelet kuuluvat seinän takaa kirkosta, jonne majoituspaikkani birgittalaissisaret ovat kokoontuneet aamumessua varten.
Olen saapunut edellisenä iltana suoraan Suomesta birgittalaisten taloon, Casa di Santa Brigidaan. Avaan ikkunaluukut ja katso: Rooman tammikuinen aurinko on jo noussut. Alempana kapea ikivanha kaduntapainen on aamuisten kulkijoiden myötä herännyt eloon.
Ekumeeninen delegaatio on saapunut Roomaan jo muutamaa päivää aikaisemmin. Espoon piispan Tapio Luoman johtama joukko on ennen tuloani viettänyt jokavuotiseen tapaan Pyhän Henrikin päivän messua Santa Maria Sopra Minervan kirkossa. Mukana oli myös järvenpääläinen kuoro Canzonetta Nova.
Delegaation ja kuoron ohjelmaan on kuulunut myös muita jumalanpalveluksia sekä delegaatiolla eräitä tapaamisia.
{kuva_fb458b44-9260-4618-b9f8-7d8a7d4ca9cd}
Rooman keskusta on joukkoliikenteen kannalta ongelmallinen. Siksi nyt 12-henkinen joukkomme vaeltaa paljon jalan.
Etenemme aamun ensimmäiseen kohteeseen Tiberin ylittävällä sillalla. Piispa Luoman ja hänen puolisonsa lisäksi joukkoon kuuluvat Lapuan piispa Simo Peura puolisoineen, Joensuun piispa Arseni Suomen ortodoksisesta kirkosta ja Helsingin katolinen piispa Teemu Sippo.
Ei-piispallisia edustajia joukossa ovat vielä Kirkon ulkoasiain osaston johtaja Kimmo Kääriäinen, saman osaston johtava asiantuntija Tomi Karttunen, Kirkkonummen vs. kirkkoherra Hannu Suni, Suomen Ekumeenisen Neuvoston hallintosihteeri Sirpa-Maija Vuorinen ja katolinen yleisvikaari Raimo Goyarrola Helsingistä.
Tämä joukko on tuonut Ikuiseen kaupunkiin viestin kaukaa pohjoisesta. Suomi on kauan ollut Vatikaanille perimmäistä pohjolaa, hämärää ei-katolista maata. Mutta ekumenia on muuttanut kaiken.
Tänään Suomen kansankirkoilla on paljon intressejä Rooman suuntaan. Liikenne on myös kaksisuuntaista.
Tiberin toisella puolella tulemme sisälle Vatikaanin Radion toimitaloon. Meidät ottaa vastaan kaksi naista, Vatikaanin viestintäviraston teologis-pastoraalisen osaston johtaja Nataša Govekar ja Charlotta Smeds.
Meille kerrotaan Vatikaanin ja Pyhän istuimen viestinnässä työskentelevän noin 700 henkeä, joista miltei kaikki Roomassa. Organisaatio on muutoksessa. Aikoinaan maineikas, maailmanlaajuisia lyhytaaltolähetyksiä eri kielillä toimittanut Vatikaanin Radio on siirtämässä toimintaansa yhä enemmän verkkoon.
Loistonsa päivinä Vatikaanin radio oli merkittävä viestin radion lyhytaalloilla. Se kertoi maailmalle totuuden Mussolinin Italiasta ja palveli kylmän sodan aikana Itä-Euroopan orjuutettuja kansoja.
Tänään on toisin. Läntisissä yhteiskunnissa lyhytaaltolähetyksiä ei enää juuri kuunnella. Afrikkaan ja Aasiaan ne jatkuvat edelleen. Länsimaiden yleisöjä lähestytään netin ja nettiradion kautta.
{kuva_9bb726aa-6390-4dc7-beb2-4dc18c50951e}
Joukkomme esittää Govekarille ja Smedsille paljon kysymyksiä. Joudutaanko paavi Franciscuksen tokaisuja selittelemään jälkeenpäin? Smedsin mukaan pyhä isä on impulsiivinen, mutta viestintä ei lähtökohtaisesti ryhdy korjailemaan hänen sanomisiaan.
– Usein on myös niin, että maailman media ottaa hänen pitkistä viesteistään vain yhden virkkeen. Silloin sanoma vääristyy, Smeds toteaa.
Jo se, että omat mediaihmiset eivät aseta paavin työlle esteitä, on Govekarin mukaan osoitus siitä, että Vatikaanin viestintä hoitaa tehtäväänsä.
Ruotsista kotoisin oleva Smeds korostaa vielä, että Vatikaanin Radion työssä on oltava kirkkoa ja paavia kohtaan uskollinen ja lojaali.
Huomaan miettiväni, mitä nuo sanat merkitsevät itselleni kirkollisen lehden toimittajana. Mitä ovat uskollisuus ja lojaalius, kun samalla kertaa on oltava tarvittaessa kriittinen? Toimittajan on kaikissa olosuhteissa etsittävä monipuolisesti totuutta – ja palveltava nimenomaan lukijoitansa.
Ei ihan helppo kutsumus. Tuskinpa Vatikaanin viestinnässäkään niin ajatellaan.
{kuva_502c13c3-1cab-4498-acc5-c028606d582d}
Seuraavaksi suuntaamme tutustumaan Pietarinkirkkoon ja sen alla olevaan nekropolikseen. Siellä uskotaan olevan myös apostoli Pietarin haudan.
Vuorokausi on vaihtunut. Olemme juuri osallistuneet Trasteveren kaupunginosassa sijaitsevan Santa Marian kirkon iltahartauteen yli tuhannen muun ihmisen kanssa. Kyseessä on Sant’Egidio -liikkeen tilaisuus.
Sant’Egidio on diakonisesti, evankelioivasti ja ekumeenisesti orientoitunut vuonna 1968 perustettu katolinen maallikkoliike, jolla on maailmanlaajuisesti noin 80 000 jäsentä.
Hartauden jälkeen suomalaisdelegaation jäsenille tarjotaan kirkon sakastissa pieni iltapala. Minua vastapäätä istuu matematiikan opettajaksi itsensä esittelevä Daniela Bett.
Vapaa-aikanaan hän antaa matematiikan tukiopetusta roomalaisissa lähiöissä.
– Monilla alueilla on paljon köyhien italialaisperheiden ja maahanmuuttajaperheiden lapsia, jotka ovat vaarassa pudota koulun opetuksen tahdista. Samoissa perheissä kärsitään usein myös mielenterveyden ongelmista, alkoholismista, huumeista ja väkivallasta, hän luettelee.
Ajattelen mielessäni, mikä saa keskiluokkaisen ihmisen antamaan aikaansa tällaiseen työhön. Kristillinen lähimmäisenrakkaus ainakin. Ehkä myös tietoisuus siitä, että kaikki voittavat, jos vähäosaiset nuoret saavat koulusta päästötodistuksen ja pääsevät eteenpäin.
Seuraavan päivän illansuussa turistien suosiman Piazza Navonan laidalla olevassa ekumeenisessa keskuksessa, Centro Pro Unionessa puhutaan uudesta suomalaisesta luterilais-katolisesta dialogiraportista Communion in Growth.
Piispa Simo Peura johdattelee aiheeseen italialaista ja kansainvälistä yleisöä. Katolilaisten joukossa on paljon muihin kirkkoihin kuuluvia kuulijoita.
Peura kertoo, että Communion in Growth -asiakirja noudattaa ekumeniassa tunnettua sovitetun erilaisuuden periaatetta.
– Hyvä esimerkki on Kristuksen reaalisen läsnäolon ymmärtäminen ehtoollisessa, missä on perinteisesti ollut näkemyseroja. Tässä asiakirjassa todetaan, että ”olemme samaa mieltä Jeesuksen Kristuksen todellisesta, reaalisesta ja olemuksellisesta läsnäolosta ehtoollisessa, Peura painottaa.
Vaikka eroja ehtoollisteologioissa edelleen on, ne eivät dokumentin mukaan ole enää kirkkoa jakavia.
Asiaa käsitellään myös muissa puheenvuoroissa.
Suomalaisena tunnen ylpeyttä siitä, että pienessä maassamme voidaan leipoa näin suurta ekumeenista ja teologista pullaa.
Mieleni pohjalla pyörii silti myös kysymys siitä, missä vaiheessa maailman luterilaisten kirkkojen keskinäinen ja sisäinen teologinen jakautuneisuus joudutaan ottamaan keskusteluissa esille. Kenen kanssa Rooma lopulta puhuu, kun se sanoo ”luterilaiset”?
Illan suurimmat aplodit saa Helsingin katolinen yleisvikaari Raimo Goyarrola puhuessaan ylistävästi suomalaisesta ekumeniasta.
– Suomi on ihme. Se on kaukana, ”maailman loppu” (Fin-land). Mutta Suomen ortodoksinen kirkko on katolinen. Ja rakastan luterilaista kirkkoa! Olen luterilainen, koska olen katolilainen. Rukous yhdessä on kaikkein tärkeintä, Goyarrola vakuuttaa yleisöään.
Ekumeeninen vaelluksemme Roomassa on myös tätä: teologista työtä, jakamista ja iloa.
{kuva_dc78ac69-7b00-4238-bb23-9bdc2282e1ab}
Eräänä aamuna lähdemme paikallisjunalla Roomasta kohti maaseutua ja vuoristoa. Päämääränä Castel Gandolfon kylä, jossa odottaa paavien kesäpalatsi.
Kun olemme perillä, on komeaa maisemaa vaikea uskoa todeksi. Kylä palatseineen sijaitsee korkealla vuorenharjanteella. Alempana avautuu suuri ja jyrkkärantainen kraatterijärvi Lago Albano. Rinteillä kasvaa sankka metsä.
Paavi Urbanus VIII:n aikana 1600-luvulla rakennetun barokkipalatsin loisteliaissa saleissa on paavien historiasta kertova näyttely, mutta osa tiloista on ollut nykypäivään saakka paavien lomanviettopaikkana kuumien kesäkuukausien aikana.
Palatsin sisäpihalle on koottu paavien entisiä edustusautoja. Pyhät isät ovat luottaneet Mercedes-Benzin laatuun. Kuuluisa ”paavimobiili” näkyy olleen ainakin jossakin vaiheessa Land Roverin maastoauto.
{kuva_92a51839-9ac9-4a3c-8888-5b8db4427712}
Sisällä palatsissa saamme nähdä paavillisia olo- ja työtiloja. Meille osoitetaan myös sohvaryhmää, jossa Benedictus XVI ja Franciscus keskustelivat vuonna 2013 vahdin vaihduttua.
Rooman hälyn ja huminan jälkeen Castel Gandolfon ikivihreät paavilliset puutarhat ovat levollinen hetki. Käyskentelemme paikallisoppaan johdolla mäntyjen, setrien ja sypressien varjossa. Lounaaseen antavalla niityllä kukkivat nyt tammikuussa monet kukat.
Karpit ja pikkukalat uivat ääneti pienessä tekolammessa. Isossa pensaassa on kamelian näköisiä kukkia. Tuolla kypsyy oksissaan appelsiineja. Niinpä niin. On se talvea tämäkin, kadehdin hieman mielessäni.
Maantieteelle ekumeniakaan ei voi mitään.
Jesuiitoilla on huikea maine ja amerikkalainen historioitsija-pappi-filosofi Paul Mueller osoittaa sen todeksi. Olemme Castel Gandolfon palatsin katolla, jonne jo kauan sitten rakennettiin paavillinen observatorio. Mueller ottaa meidät ystävällisesti ja vauhdikkaasti vastaan.
Miksi Vatikaanilla on omat tähtitornit? Mueller kysyy meiltä ja vastaa itse.
– Menneinä vuosisatoina ruhtinailla yleensä oli omat tähtitieteilijänsä. Siksi paavillakin on. Toinen syy on se, että vuonna 1582 otettiin katolisissa maissa käyttöön paavi Gregorius VIII:n nimeä kantava uusi kalenteri. Sen luominen vaati tarkkoja taivaankappaleiden havaintoja. Kolmas syy oli se, että 1900-luvulle tultaessa paavit halusivat voimistuvaa kritiikkiä vastaan osoittaa, että kirkko tai kristinusko ei suhtaudu luonnontieteisiin kielteisesti, Mueller kiteyttää.
Observatorio ja Muellerin kertomus tekevät joukkoomme selvästi vaikutuksen.
{kuva_edea0a9d-ef38-477e-8351-0065fe15f8cf}
Castel Gandolfon kaukoputket ovat jo vanhentuneita. Paavillinen observatorio avasi 1970-luvulla modernin tähtitornin USA:n Arizonassa. Mutta itse tutkimusta tehdään edelleen myös täällä.
Jumala ei lymyä piilossa tähtien takana. Mutta on varmasti hyvä, että myös kirkot, teologit ja nämä monialaiset jesuiitat pohdiskelevat sitä, mitä siellä on. Se vaikuttaa maailmankuvaamme.
Reipas sveitsiläiskaartilainen tekee kunniaa, kun seurueemme pikkubussi seuraavana päivänä pysähtyy Vatikaanin sisäpihalla olevan sisäänkäynnin eteen. Olemme paavillisen palatsikompleksin ala-aulassa.
{kuva_b04345b2-501b-411a-8eb7-53c005e88827}
Hissit ja erilaiset saattajat johdattelevat joukkomme ylemmäksi. Pian kävelemme ripeästi loisteliaalla renessanssityyliin koristellulla käytävällä.
Edessä on matkan huippukohta, paavi Franciscuksen yksityisvastaanotto. Tuntia aikaisemmin olemme tavanneet kardinaali Kurt Kochin, jonka kanssa käytiin keskustelua uudesta luterilais-katolisesta dialogiraportista.
Joukkomme seurustelee tilavassa odotushuoneessa kardinaali Kochin ja arkkipiispa Brian Farrellin kanssa. Mukana on myös luterilaisuuden asiantuntija, saksalainen monsignore Matthias Türk.
Tällaista on ollut kaikkien eurooppalaisten ruhtinaiden vastaanotolle meneminen ennen muinoin, joku muistuttaa.
Niin. Paavi on myös Vatikaanivaltion päämies.
H-hetkellä asetumme jonkinlaisessa arvojärjestyksessä jonoon jykevän oven eteen.
– Tämä on oikeastaan hyvää harjoitusta sitä päivää odoteltaessa, kun asetutaan taivaan porttien eteen, kuiskaan edessäni olevalle Kimmo Kääriäiselle.
– Kyllä. Ja silloinkaan ei tiedä etukäteen, ohjataanko oven takana oikealle vai vasemmalle, kirkkoneuvos kuiskaa takaisin.
Sitten hetki koittaa. Paavin protokollapäällikkö, saksalainen arkkipiispa Georg Gänswein avaa paavin huoneen oven. Sen toisen oven avannee aikanaan Pyhä Pietari, huomaan tuumiskelevani.
Kävelemme sisään. Jokainen meistä tervehtii tämän hetken maailman kuuluisinta ihmistä, Argentiinassa 81 vuotta sitten syntynyttä kirkonmiestä, Kristuksen maanpäällistä sijaista, Rooman piispaa Franciscusta.
Myönnän, että hetki on jännittävä ja mieleen jäävä. Pyhä Isä on kuvansa näköinen.
Hän hymyilee ystävällisesti ja katsoo tervehtiessään suoraan silmiin. Kättelemme. Kumarran kuten asiaan kuuluu.
Istumme meille osoitetuille paikoille. Tapio-piispa pitää tavallistakin ryhdikkäämpänä seisten paaville englanninkielisen puheen, jossa hän tervehtii pyhää isää kertoen ekumeenisesta prosessistamme.
Paavin vastauspuhe on italiankielinen. Sisäänpääsyä odoteltaessa kuulin, että Franciscus ei mielellään käytä englantia, jota hän ei koe puhuvansa sujuvasti. Kääntelen sormissani meille jaettua puheen englanninkielistä käännöstä.
{kuva_858f66e7-c44c-4f7a-b835-4df96636ddd3}
Paavi muistutti puheessaan meitä kaikkia kirkkojen yhteisistä ongelmista. Maallistuneissa yhteiskunnissa kirkkojen yhteinen palvelus ekumenialle voi hänen mielestään todistaa elävän Jumalan läsnäolosta.
– Aikamme suurin ekumeeninen haaste on se, että me vahvistamme uudelleen Jumala-kysymyksen keskeisyyttä. Sitä, että kysymys ei ole mistä tahansa Jumalasta, vaan Jumalasta, joka näytti kasvonsa meille ihmisessä Jeesus Nasaretilaisessa, Franciscus sanoi.
Ikkunaverhon takana aurinko paistaa Vatikaanin ylle. Puheita kuunnellessani katselen myös tätä tilavaa ja arvokkaasti kalustettua huonetta. Ajattelen samanaikaisesti meille nyt ystävällisesti puhuvaa paavia, sekä hänen lukuisia edeltäjiään tässä palatsissa. Mitä kaikkea maailmaa heilauttanutta tällä tontilla onkaan menneisyydessä päätetty.
Tätä lajia ei ole joka päivä.
Paaville lahjoitetaan uusi suomalainen dialogiraportti. Tapaamisen lopuksi hän kättelee meidät kaikki ja jakaa muistoesineeksi paavillisen mitalin. Kiitos, Pyhä Isä.
{kuva_0966e3f5-96e9-4100-945b-0aaa622fc8c0}
Poistumme palatsin komeiden salien ja käytävien kautta. Toimittajan ammatissani olen tavannut myös paljon tunnettuja henkilöitä. Joskus olen miettinyt, kuka lienee ollut se tunnetuin. Nyt sitä ei tarvitse enää koskaan miettiä.
Ulko-ovella sveitsiläiskaartilainen tekee kunniaa poistuvalle seurueellemme.
On torstai-ilta. Tuhannet ihmiset ovat kokoontuneet yhteen Rooman suurista kirkoista, Pyhän Paavalin kirkkoon. Sen koko nimi ”Basilica Papale di San Paolo fuori le Mura” viittaa paavilliseen kirkkoon muurien ulkopuolella.
Paavi Franciscus pitää perinteistä apostoli Paavalin kääntymyksen päivän ekumeenista vesperiä.
Ekumeeninen vaelluksemme päättyy tähän iltaan. Huomenna lennetään Helsinkiin, takaisin arkeen.
Katselen, miten kaksi pappia auttaa kainaloista tukien paavia nousemaan portaita kuorissa olevalle jyhkeälle istuimelle.
Paavi on väsynyt. Hän palasi vasta muutama päivä sitten matkalta Chilestä. Mutta ei hän mikään nuori mieskään enää ole.
Jos Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen ja katolisen kirkon opillinen lähentyminen jatkuu, jonakin päivänä ekumeenisissa neuvotteluissa on ratkaistava myös luterilaisten suhde Pietarin istuimeen, siis paaviin.
Paavi hyvästelee vesperin päätteeksi halaamalla eri kirkkojen ekumeeniset vieraat. Se on hyvä päätös myös meidän ryhmämme ohjelmalle Roomassa.
Hymyilevä paavi Franciscus kääntyy muualle. Hänen katseensa on jo seuraavissa kohtaamisissa.
Lähtökuva: L’Osservatore Romano. Muut kuvat: Jussi Rytkönen.
Lue myös:
”Olen samanaikaisesti jännittynyt ja utelias” – toimittaja pääsi Pyhän Pietarin hautaholviin
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä