Eija Seppänen, 70, pääsi viime viikolla ripille omassa kodissaan Lappeenrannassa. Ennen konfirmaatiota hän jännitti, tuleeko juhlaan ketään.
– Mietin, tulivatko nämä kaikki ihmiset tämän tilaisuuden ja minun takiani. En ole kokenut mitään tällaista. Minulle oli valtavan ihana asia, että kaikki kutsutut tulivat. En ole koskaan ollut näin rauhallinen ja tyyni, Eija Seppänen kuvailee.
Tärkeää päivää olivat juhlistamassa neljästi viikossa kokoontuvan päiväryhmän jäsenet ja kahdeksankymppinen Eeva-ystävä Heinävedeltä.
– Olemme tunteneet Eevan kanssa kymmeniä vuosia. Hän on ollut tuki ja turva minulle elämässä. Myös hänelle oli hurjan ihana asia, että kävin rippikoulun.
JUHLAVÄKI LAULOI heti ensimmäisenä Seppäsen toivevirren ”Päivä vain ja hetki kerrallansa”. Rippipappi, sairaalapastori Ulla Junellin puheista jäi Seppäselle päällimmäisenä mieleen armon ja hänen oman rohkeutensa korostus.
Pyörätuolia Seppänen käyttää erityistilanteissa ja sellainen oli nyt. Virsien veisaaminen tuntui hienolta, ehtoollinen kosketti. Albaan pukeutuminen oli juhlallista, mukana oli pyhän tuntua.
– Lapsenusko konkretisoitui ja tuli täydeksi konfirmaatiossa. Kaikki kärsimykseni ovat kääntyneet armon ymmärtämiseksi ja voitoksi. Voin olla loppuelämäni turvassa.
Ystävä toi rippiristin. Seppänen sai myös Tommy Hellstenin Saat mistä luovut -kirjan, Päivän sanan, rukouskirjoja sekä Raamatunlukijan kuution. Seppänen ei ollut ajatellut edes saavansa lahjoja. Hänen kolme tytärtään muistivat äitinsä ripillepääsyä kukin omalla tavallaan, vaikka eivät töiden takia päässeet juhlapäivänä paikalle.
Seppäsen rakkaan papan mukaan nimeämä kissa Toivo Huovinen piiloutui juhlan ajaksi. Henkilökohtainen avustaja oli auttamassa kahvituksessa.
ENSIMMÄISTÄ KERTAA Seppänen halusi mennä rippikouluun nuorena muiden tavoin, vaikka ei silloin vielä kuulunut kirkkoon. Jo silloin hän pelkäsi, ettei juhlaan tule ketään. Myös paniikkikohtaukset rajoittivat elämää.
Myöhemmin aikuisiällä hän ajatteli moneen kertaan menevänsä rippikouluun, mutta pelko vei aina voiton. Odottaessaan esikoistaan hän liittyi luterilaiseen kirkkoon ja myöhemmin aviomiehen myötä ortodoksiseen kirkkoon.
– Äitini osasi jostain syystä puhua minulle Jumalasta kauniiseen sävyyn. Hän vei minut kirkkoon käsikädessä ja kylvi uskon siemenen minuun ollessani pikkutyttö, Seppänen muistelee.
Syksyllä 2023 Etelä-Karjalan hyvinvointialueen yhteisöllisen asumisen talo valmistui, ja Seppänen valittiin tarveharkinnan perusteella ensimmäisten joukossa sinne asumaan. Hän otti myös tarjotun mahdollisuuden papin vierailusta avosylin vastaan.
– Meillä synkkasi Ulla Junellin kanssa heti. Alusta alkaen hän tuntui minun ihmiseltäni, hän näki epäröintini.
KUN SEPPÄNEN kertoi Junellille toiveestaan liittyä takaisin evankelisluterilaiseen kirkkoon hän sai kuulla rippikouluvelvoitteesta.
Viime syksynä Seppänen pääsi aloittamaan rippikoulun. Haasteena olivat kuitenkin hänen terveyspulmansa, mutta Junell oli kärsivällinen. Tapaamisia oli lukuisia, ulkoläksyjä ei ollut.
– Sain itse miettiä ja sisäistin silloin, mistä uskossa on oikein kysymys. Minulla on aina ollut lapsenusko. Se syventyi ja se riittää. Minun ei tarvitse olla Raamatun tuntija.
Armon merkitys, syntien tunnustaminen ja anteeksisaaminen, sekä rukous nousivat Seppäsen mielessä keskeisimmiksi ajatuksiksi uskosta.
– Rippikoulu vapautti elämään. Jotkut ovat sanoneet minun säteilevän eri tavalla kuin ennen. Olen lapsuudesta asti hakenut turvaa, se täyttyi rippikoulun ja ympärilläni olevien ihmisten kautta.
Seppänen ei voi olla korostamatta sisimpäänsä tullutta rauhaa.
– Toivon, ettei se lähde enää koskaan pois. Sitä varten on olemassa rukous ja yhteys seurakuntaan. Jumalan sana on meitä varten, se on lohdutukseksi ja armoksi, Eija Seppänen kiteyttää.
Ilmoita asiavirheestä