Näkökulma: Sodan päätyttyä 80 vuotta sitten saksalainen saarna kuvasti koko kansakunnan syyllisyydentuntoa ja parannusta – mutta maailmassa säännöt eivät ole kaikille samat

Saksan antautui 8. toukokuuta 1945, mikä päätti toisen maailmansodan Euroopassa. Monet Saksan suurkaupungeista tuhoutuivat liittoutuneiden pommituksissa liki maan tasalle. Kuvassa pommituksien jyräämä Köln. Kuva: Wikilimages / Pixabay.

Toinen maailmansota Euroopassa päättyi Saksan antautumiseen 8. toukokuuta 1945, 80 vuotta sitten. Natsidiktatuurin päättyminen ja sodassa kärsityt hirvittävät menetykset olivat saksalaisille läpi koko yhteiskunnan raju herätys uuteen todellisuuteen. ”Stunde Null” – ”Nollahetki” kuvaa tuota ajankohtaa, josta maan yhteiskunnassa ja politiikassa alkoi pian uusi ajanjakso. Se koski myös Saksan kirkkoja.

Saksan luterilaisten kirkkojen yhteenliittymän VELKD:n (Vereinigte Evangelisch-Lutherische Kirche in Deutschland) sivuilla on tasavuosien muistoksi koottuna joitakin esimerkkejä siitä, miten Saksassa uuden todellisuuden vallitessa saarnattiin. Saarnanäytteet ovat saksankielisiä.

Saksassa vallitsi sodan päätyttyä apokalyptinen tunnelma, monenlainen kaaos ja hätä. Miljoonat ihmiset olivat kaatuneet sotilaina rintamilla tai menehtyneet siviileinä pommituksissa ja sodan jaloissa. Useat miljoonat olivat menettäneet kotinsa pommituksissa tai paenneet idästä etenevän neuvostoarmeijan edestä Saksan länsiosiin. Maassa oli koti- ja ulkomaalaisia pakolaisia, keskitysleireistä ja vankiloista vapautuneita, köyhyyttä, puutetta, työttömyyttä, rikollisuutta, väkivaltaa, nälänhätää, tuntemattoman tulevaisuuden pelkoa, epätietoisuutta ja syyllisyydentunteita. Viimeksi mainittuun sisältyi myös tietoisuus niistä rikoksista ihmisyyttä vastaan, joita keskitys- ja tuhoamisleireillä oli tehty.

Iso henkisen alueen muutos oli toistakymmentä vuotta saksalaisiin iskostetun natsi-ideologian sortuminen ja osoittautuminen rikolliseksi valheeksi. Miljoonat saksalaiset, jotka olivat uskoneet Hitleriin ja hänen toimiinsa, joutuivat arvioimaan elämää ja omia tekojaan uudelleen. Erityisesti saksalaisen protestantismin sisällä oli tehtävä pesäeroa ja parannusta kirkon sisällä natsiaatteen pitkänä käsivartena vaikuttaneeseen voimakkaaseen Saksalaiset kristityt (Deutsche Christen) -liikkeeseen, joka edisti myös antisemitismiä ja Adolf Hitlerin vallan palvontaa kirkkojen sisällä.

VELKD:n saarnanäytteissä kuvastuu jotakin tuosta totuuden kohtaamisen, syyllisyyden ja parannuksen alkamisen todellisuudesta.

OBERFRANKENIN PAPPI Friedrich Wilhelm Hopf saarnasi rukoussunnuntaina 6. toukokuuta tavalla, joka tiivistää Saksan luterilaistenkin henkistä ja hengellistä katumusta ja uuden alkamisen pakkoa:

”Takanamme on sellainen ihmisen jumaloinnin ja menestyksen palvonta, jota ei kansamme historiassa ole koskaan ollut….Pyhät kymmenen käskyä eivät enää olleet voimassa oikean ja väärän, hyvän ja pahan, totuuden ja valheen tuomion rikkomattomina mittakeppeinä. Sen asemesta olimme asettuneet niiden puolelle, jotka pyhäinhäväistyksen kaltaisella ylimielisyydellä sivuuttivat kaikki Jumalan käskyt, koska heidän mahtinsa perustui valheille, epäoikeudenmukaisuudelle, murhalle ja kauhealle esivallan vallan väärinkäytölle….Kaikki se, mitä meille vuosien ajan suuresti ylistettiin kuin jonakin katoamattomana ja pelastuksen tuovana, on murskautunut ja tuhoutunut.”

”Samoin on murskautunut ja tuhoutunut kaikki se, jonka vuoksi niin monien ihmisten täytyi kärsiä ja kuolla, kaikki se valta, jonka kautta tehtiin niin sanomattosti sydänten kärsimystä, ensin monille vieraille kansoille ja nyttemmin omalle kansallemme. Tuhoutuneita kaupunkia, ruumiiden vuoria, miljoonia vankeja. Paljastuneita rikoksia ja käsittämätöntä julmuutta, hulluutta, epätoivoa ja itsemurhia – tämä on loppu, todellakin kauhun täyttämä loppu.”

MYÖHEMMIN ERITTÄIN tunnettu luterilainen teologi ja professori Gerhard Ebeling saarnasi aseensa laskeneille – ilmeisesti brittien vangitsemille – sotilaille Pohjois-Schleswigissä 21. toukokuuta:

”Hyvin suuri osa isänmaastamme on sortunut raunioiksi, joiden tuho on paljon pahempi kuin kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen… Meidän tulisi, erityisesti näinä pakotetun odotuksen ja hiljaisuuden päivinä elämässämme, katsoa korkeammasta näkökulmasta ja yrittää ymmärtää, etteivät ihmiset tee historiaa, vaan että viime kädessä Jumala ohjaa sitä, ja että meidänkin on ja erityisesti meidän kaltaisessamme tilanteessa kohdattava hänet ja pysyttävä hiljaa hänen edessään.”

”Sillä Jumalan antama Henki on voiman Henki. Se on todellakin paradoksaalinen voima. Se, joka asettuu Jumalan Hengen alaisuuteen, ei usein edes huomaa tätä voimaa ulkopuolelta… Se antaa mahdollisuuden kasvaa tämänhetkisen tiukkuuden yli ja paitsi kärsiä Jumalan tahtoa, myös toteuttaa sitä, olemalla antamatta aaltojen viedä itseämme tahdottomasti mukanaan, vaan asettaa katseemme korkeaan päämäärään kohti Jumalaa ja hänen tahtoaan, ja ohjautua sitä kohti voitokkaasti pimeyden, tuhon ja epätoivon voimia vastaan.”

Tämä ehkä riittää. Saksa, saksalaiset ja myös heidän kirkkonsa ryhtyivät toisen maailmansodan raunioilla arvioimaan kriittisesti sitä, mitä oli tapahtunut, millä tavalla syyllisyyttä tunnustettiin ja kannettiin, ja miten tie kohti parannusta ja anteeksiantamusta alkoi. Saksan luterilaiset kirkot olivat keskeisesti mukana tässä prosessissa, joka oikeastaan jo 80 vuotta kestettyään on edelleen mukana osana Saksan evankelisten kirkkojen itseymmärrystä ja historianäkemystä.

Saksan kansa ja kirkot ovat harjoittaneet itsekritiikkiä ja pyrkineet osaltaan hyvittämään sitä, mitä aikaisemmat sukupolvet ovat tehneet. Tässä kansakunta ja kirkot ovat olleet oikealla tiellä. Pahuuden ajan ei haluta toistuvan, eikä sodan haluta enää koskaan alkavan Saksasta. Saksalaisen teologian huikeat perinteet huomioon ottaen on kunniakasta ja esimerkillistä, että maan kirkoilla on ollut merkittävä osa kansakunnan menneisyyden kriittisessä arvioimisessa ja uuden suunnan etsimisessä. Kirkko ei lokeroitunut eikä sitä lokeroitu, vaan se on julistanut evankeliumia myös vaivan aikoina.

MUTTA ASIA on isossa kuvassa vielä paljon monisyisempi: Saksa, saksalaiset ja vieläpä heidän kirkkonsa ovat kuvatussa asiassa osansa ansiokkaasti tehneet. Mutta kansainvälisesti säännöt eivät ole kaikille samat.

Toisessa maailmansodassa Saksa ei ollut yksin syyllinen siihen, että sota alkoi. Japanin osuus on Kiinan ja Tyynemeren sotien osalta selvä ja historiassa tuomittu. Tähän tietenkin vaikutti se, että molemmat valtiot hävisivät sodan lopulta musertavalla tavalla. Mutta Euroopassa sodan aloittajiin kuuluivat Saksan ohessa Neuvostoliitto ja Italia. Italia hyökkäsi Abessiniaan jo 1935. Yhdessä Neuvostoliiton ja Saksan kanssa sekin sekaantui Espanjan sisällissotaan 1936–1939. Se hyökkäsi myös Albaniaan, Kreikkaan ja Ranskaan. Sodan lopussa se joutui itse Saksan miehittämäksi. Ehkä juuri lopputapahtumien vuoksi maa ei ole joutunut Saksan tavoin sotahistorian tikkatauluksi, vaikka suhde omaan menneisyyteen onkin Italiassa ambivalentti. Saksa oli toki syyllinen sotaan, mutta saksalaiset olivat myös uhreja.

Neuvostoliitto aloitti maailmansodan konkreettisimman vaiheen yhdessä Saksan kanssa, hyökkäämällä Puolaan syyskuussa 1939. Samoin Neuvostoliitto valtasi poliittista painostusta käyttäen Viron, Latvian ja Liettuan 1939–1940. Kun Suomi kieltäytyi samasta ”järjestelystä”, hyökkäsi Neuvostoliitto Suomen kimppuun talvisodassa 1939–1940.

Saksa ja saksalaiset ovat siis jo 80 vuotta tehneet parannuksen soveliaita hedelmiä, mutta esimerkiksi Neuvostoliitto ja Italia ovat kuitenkin selvinneet toisen maailmansodan tragedian syyllisyyskysymyksissä Saksaan verrattuna kovin vähällä. Lisäksi Neuvostoliitto miehitti sodan jälkeen itäisen Euroopan, hävittäen kartalta itsenäisiä valtioita ja alistaen joukon toisia satelliiteikseen. Kommunistinen diktatuuri vallitsi esimerkiksi Itä-Saksassa, Puolassa ja Unkarissa vajaat 45 vuotta.

Varsinkin maailmansodan jälkeen supervallaksi kohonneen Neuvostoliiton ja sen diktaattorin Josif Stalinin rikokset ihmisoikeuksien rikkomisineen, kyydityksineen, joukkomurhineen ja Gulag-järjestelmineen käytännössä unohdettiin: toisen maailmansodan aloittajavaltio sai olla Nürnbergin oikeudenkäynneissä syyttäjän, ei syytetyn roolissa. Lisäksi sen annettiin miehittää pysyvästi valloittamansa Itä-Eurooppa. Tämä kaikki kuuluu poliittisen historian inhorealistisiin ihmeellisyyksiin.

Ilmeisesti on niin, että viime kädessä riittävän suuri armeija ja ydinase antavat immuniteetin rikoksien seurauksia vastaan?

VOITAISIINKO OLETTAA, että 80 vuotta maailmansodan päättymisen jälkeen nykyinen Venäjä pyytäisi anteeksi demokratian ja vapauden lähes puoleksi vuosisadaksi maahan polkenutta miehitystään Itä-Euroopan maissa? Pyytäisikö se anteeksi Baltian maiden orjuuttamista ja kolonisoimista? Maksaisiko se korvauksia miehityksen ja kommunismin uhreille kaikissa näissä maissa? Haluaisiko se hyvittää tekojaan muutenkin? Muistaisivatko vielä nykyisetkin venäläiset itsekriittisesti kaikilla kansallisilla ja kansainvälisillä foorumeilla sitä, mitä heidän maansa on tehnyt toisille kansoille? Voisivatko he hylätä uhrinarratiivin ja toisaalta sen messiaanisen valheen, että he olisivat joskus tuoneet jonnekin oikean, pysyvän vapauden?

Sitä emme tule näkemään. Kuten emme myöskään tule näkemään Espanjan, Britannian, Ranskan tai Turkin pyytelevän virallisesti anteeksi imperialismiaan tai siirtomaahistoriaansa, tai Kiinan diktatuurin nöyrtyvän menneisyyden ja nykyisyyden ankaran vallankäytön, kulttuurivallankumouksen ja Laogai-leirien julmuuksia anteeksipyydellen omien kansalaistensa ja vähemmistökansojensa vapaudenkaipuun edessä.

Tässä diskurssissa säännöt ilmeisesti vain eivät ole maailmassa kaikille samat.

On silkkaa hurskastelua kuitata asia vaikkapa sillä, että ”Venäjä ei ole Neuvostoliitto”. Totta kai Venäjä on olennaisimmin Neuvostoliiton seuraajavaltio. Eihän Saksan liittotasavaltakaan ole ollut mikään natsi-Saksa.

Entä sitten kirkkojen maailma? Venäjän ortodoksinen kirkko, joka toki oli Neuvostoliiton aikana itse vainottu marttyyrikirkko, ei kuitenkaan ole oppinut historiasta eikä Saksan evankelisten kirkkojen harjoittamasta itsekriittisyydestä yhtään mitään. Päinvastoin. Tänään, 80 vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, tuo valtiovallan marionetiksi ryhtynyt – ehkä tosin pakotettukin – suuri kirkko on patriarkkansa Kirillin johdolla ilmaissut toistuvasti tukensa presidentti Vladimir Putinin hyökkäyssodalle Ukrainaa vastaan.

Maailma on usein merkillinen ja epätoivoa luova paikka. Silti olisi kristittynä uskottava myös siihen, että oikeus ja hyvä tässä maailmassa lopulta voittaa.

Ilmoita asiavirheestä
Edellinen artikkeli”Hengellinen kotini ei ole yksiö, vaan siinä on monta huonetta” – kirjailija, toimittaja ja viestinnän opettaja Tytti Issakaisen 50-vuotinen ura jatkuu yhä
Seuraava artikkeliKiihtelysvaaran kirkko palkittiin maakunnallisena rakennuskohteena

Ei näytettäviä viestejä