Suositussa Harry Potter -kirjasarjassa pelätään Voldemort-nimistä pahisvelhoa aluksi niin tutisten, että hänen nimeään ei mainita ollenkaan. Velhot ja noidat supattavat ääni väristen ”hänestä, joka jääköön nimeämättä”.

Tuntuu, että joulun seimeen syntyneelle sankarille on tietyssä mielessä käynyt samoin. Erityisesti oppilaitosten ja päiväkotien maailmassa lauluja on jouduttu syynäämään suurennuslasilla: minkä säkeistön mistäkin voi laulaa, mikä laulu on varmasti kaikille turvallinen?

Harry Potterin taikamaailmassa Voldemortin nimi jätetään muistaakseni sanomatta siksi, että pelätään hänen pääsevän nimenlausujan jäljille. Oletetaan, että se nimen sanominen toisi hänet lähemmäs tai toisi nimenlausujan hänen tietoisuuteensa. Kurkisteleeko Jeesuksen kiertelemisen ja kaartelemisen taustalla jokin samankaltainen irrationaalinen, metafyysinen pelko? 

EN HALUA syyttää tai syyllistää muutenkin ylityöllistettyjä opettajia tai muita kasvatusalan ammattilaisia. Tämä nyt vaan on ilmeisesti zeitgeistia, jota vastaan taisteleminen opettajalta olisi Don Quijoten hommaa. Silti tänä jouluna vastaan tulleissa ”sensurointitapauksissa” mieleni täyttää murhe. Ei uskonnollisten tunteiden, vaan tarinan takia! 

Ensin törmäsin tuttavani päivitykseen, missä hän kertoi, kuinka Jukka Salmisen klassikko Joulu saapuu jokaiselle oli kohdannut päivityksensä koulun juhlassa. Kertosäkeen seimi-sana oli vaihdettu kuuseen ja lopulta laulu kaikui: ”sydämiimme joulun lahja kuusen luona annetaan”. 

Eräs joulujuhla, jota itse olin todistamassa, päätyi varovaisuudessaan samalle linjalle. Kirkkoherra G. O. Schönemanin rakastettu Joulupuu on rakennettu katkesi kahden säkeistön jälkeen kuin kanan lento. Kuusen kynttiläiset vielä ehättivät valaista iltaa ja lapsukaisetkin laulelivat sulosti, mutta siinäpä se. Tuntui, kuin minut olisi keskeytetty. 

Joku voisi todeta, että ainahan lauluja on pätkitty ja leikelty. Immi Hellénin Joulukirkkoon-laulun kauneimpia säkeistöjä ei kuulla yleensä kirkoissakaan ja virsistä nyt lauletaan välillä melko mielivaltaisesti toinen ja kuudes. Aina jotain harmittaa. 

Nykymeiningin mukaiset leikkelyt eivät kuitenkaan liity ajan säästämiseen tai tarinan ehdoilla menemiseen: oikeastaan päinvastoin. Näissä juhlavalmisteluissa tuntuu siltä, että juhlien järjestäjät toivovat, ettei kukaan oikein muistaisi ketä juhlitaan ja miksi juhlitaan. Kuulostaa joltain Samuel Beckettin tai Harold Pinterin näytelmältä.

Ohjeistus usein sallisi enemmän, kuin järjestävät tahot uskaltavat. Varpaillaan oleminen johtunee yksittäisistä aiheettoman kärkkäistä vanhemmista.

LAPSIA KUITENKIN kiinnostaa usein eniten se, ”mistä aikuiset puhuu kuiskuttain”. Pannassa olevat sanat, kätketyt elämän osa-alueet vetävät puoleensa. Kun seuraa kuluneen vuoden uutisia uskonto-uteliaisuuden kasvusta Suomen nuorisolla, voi vaan todeta, että ehkä se lausumatta jätetty nimi ja juhlan kulisseista kurkisteleva teema tekee salassa omaa työtään.

Ei Kristuksen syntymäjuhlan kajoa ja Betlehemin tähden valoa saa tästä maisemasta pyyhittyä. Nyt vaaka on heilahtanut tähän suuntaan, katsotaan miten seuraava sukupolvi sitä keinauttaa.