STEPHEN KINGIN novelli Mitä enemmän verta kertoo ihmiseksi naamioihtuvasta hirviöstä, joka hakeutuu hirmutekojen läheisyyteen jopa niitä aiheuttaen. Novelli on puistattava. Millainen olento suhtautuu noin muiden kärsimykseen?

Kingin ajatusleikki palasi mieleeni tutustuessani Suomen Kirjakauppaliiton tilastoihin vuoden 2022 kirjamyynnistä. Äänikirjamuotoiset tietokirjat, joita myytiin runsaasti painettuja tietokirjoja enemmän, hämmensivät.

Äänikirjojen kahdestakymmenestä myydyimmästä tietokirjasta peräti kolmetoista edusti true crimea eli tosielämän rikoksista kertovaa kirjallisuutta – kirjallisuudenlajia, josta puhutaan paljon, mutta jota juuri kukaan ei tunnusta kuluttavansa.

VANKILAMAAILMA, huumerikollisuus, poliisin karu arki ja erityisesti väkivalta tuntuvat vetävän lukevaa ja kuuntelevaa yleisöä puoleensa. Jo kirjojen nimet paljastavat paljon: Dead End, Immu – Vanki numero 1861, Naisvankilan pomo ja Väkivallan virkamies.

Myyntilukujen perusteella kiinnostavin suomalainen ajattelija on Cannonball-liivijengin entinen johtaja Janne ”Nacci” Tranberg, jonka elämästä kertovaa kahta eri kirjaa myytiin yhteensä 58 500 kappaletta. Jos mukaan lasketaan hänen projekteihinsa kuuluvasta Katiska-vyyhdistä tehty teos, päästään 76 700 myytyyn äänikirjaan.

Esimerkiksi Esa Saarisen ja Sixten Korkmanin äänikirjat eivät päässeet edes listalle. Vankilat, väkivalta ja rikollinen elämäntapa kiinnostavat enemmän kuin rakkauden filosofia tai humanismin perintö.

Harva voi julistautua vapaaksi väkivallan ja rikollisuuden tirkistelemisestä, vaikka ei lukisi tai kuuntelisi edellä mainittuja kirjoja.

Television ja suoratoistopalvelujen rikossarjat vetoavat samoihin vietteihin.

Murha tapahtuu, ja usein surmatyön tekijää pidetään sen kohdetta kiinnostavampana. Mitä kauheampi tapaus ja makaaberimpi juoni, sen enemmän katsojia.

Kauhisteleminen on silkka muodollisuus ja sosiaalinen rituaali – älkää unohtako uutta jaksoa ensi viikolla!

Umberto Econ mukaan ihminen on aina katsonut väkivaltaa vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti. Kadun varjoista puolta kuvaava rikoskirjallisuus ja -sarjat eivät aina välttämättä keskity väkivaltaan, mutta rikollisuus toimii niidenkin vetonaulana.

ILMIÖTÄ VOI KRITISOIDA, mutta olennaisempaa on yrittää ymmärtää, mihin tarpeeseen populaariväkivalta vastaa.

Mielenkiintoista on, että terävin kritiikki väkivaltaviihdettä kohtaan nousee väkivaltaviihteen sisältä. Itävaltalaisen ohjaajan Michael Haneken elokuva Funny Games kuvaa perheen mökkiviikonloppua, jonka sadistiset tunkeutujat keskeyttävät. Eräässä kohtauksessa piinatulle perheelle tarjoutuu mahdollisuus selviytyä. Ohjaaja kuitenkin rikkoo neljännen seinän, ja piinaaja kelaa elokuvaa taaksepäin katsojan silmien edessä. Pako ei toteudukaan. Seuraavaksi tunkeutuja kääntää katseensa kameraan ja kysyy: ”Tätähän te haluatte, eikö vain?”

Kysymys synnyttää syyllisyyden tunteen ja muistuttaa katsojaa hänen kiusallisesta tarpeestaan. Eihän kukaan katso kauhuelokuvia tai rikossarjoja sillä odotuksella, että rikosta ei tapahdu ja kauhu jää kokematta.

Väitän, että tosielämän rikoksista kertovan kirjallisuuden suosio ei nojaa toipumiskuvausten innostavuuteen. Lauri Johanssonin uskoontulo ei olisi tarinana yhtä vetävä ilman järkyttävää alkupuolta. Ei linnakundien kirjoja lueta selviytymistarinoiden toivossa, vaan siksi, että väkivallan varjostamaan alamaailmaan halutaan turvallisesti kurkistella.

Filosofi Rene Girardin mukaan yhteisö tarvitsee uhreja. Tästä todistavat historian veriset uhrihkultit ja ritualistinen väkivalta. Kristinuskon menestystarina palaa Girardin mukaan kärsivään Kristukseen, johon kanavoitui koko yhteisön kärsimys. Hänestä tuli sijaisuhri ja kollektiivisen väkivallan kohde.

Ehkä viihteellistetty väkivalta ja rikoskertomukset ovat moderni uhrikultti, johon yhteisö kanavoi aggressionsa ja patoumansa. Onko niin, että myös moderni ihminen tarvitsee väylän pimeän puolensa luotaamiseen?