Tuntuu, että olen nähnyt tämän tapahtumaketjun aiemminkin. Kiistanalainen hallitsija tai diktaattori johtaa maata ja katkeraa valtakautta seuraa vallankumous. Leviää toivo paremmasta huomisesta, jopa vallanvaihdoksestakin saatetaan iloita, ja sitten koittaa hetkellinen uutispimento. Kauhea väkivalta jatkuu, se sama pimeys, minkä piti olla tyrannin mukana maahan lyöty.
Viimeksi järkytyin Syyrian uutisista. On todistettua, että Bashar al-Assadin hallinto syyllistyi kauheisiin tekoihin. Ehkä siksi moni vaikutti ilahtuneen ja helpottuneen vanhan vallan kukistumisesta. Kummalliselta kuitenkin vaikutti, että valtaryhmittymä HTS:n ääri-islamistinen historia ja jopa taannoiset yhteydet Al-Qaidaan eivät tuntuneet herättävän länsimaiden mediassa erityisen syvää huolta. Tärkeimmältä vaikutti, että al-Assadista päästiin.
Talven aikana Syyriasta on kantautunut runsaasti uutisia ja karmaisevia videoita alaviitti-vähemmistöön kohdistuvista väkivallanteoista. Jo maaliskuun alussa järjestöt puhuivat sadoista tapetuista siviileistä. Lukuja ei ole onnistuttu varmistamaan.
Kyse on kostosta. Alaviitit, joiden uskonto on kiinnostava sekoitus Ali-keskeistä islamia, paikallista perinnettä sekä kristillisiä vaikutteita, muodostavat yli kymmenenneksen syyrialaisista. Koska Al-Assadin suku kuuluu alaviitteihin, suosi aiempi hallinto vähemmistöryhmää selvästi. Nyt on toisin. CNN:n haastattelemien alaviittien mukaan heitä metsästetään nyt riippumatta siitä, olivatko he Assad-myönteisiä tai eivät.
DIKTATUURIN MURTUMISTA tuntuu seuraavan aina kaaos ja kosto. Tämän oivalluksen jälkeen on tuntunut, että historiankirjoissa ei ole enää juurikaan ”voittajia”.
Perehtyessäni jo koululaisena Ranskan vallankumoukseen, petyin raskaasti lukiessani sen vaiheista. Tuo vapauden, veljeyden ja tasa-arvon riemusaattona esitetty tapahtumasarja johti todellisuudessa karmeaan terroriin pitäen sisällään sellaista pimeyttä, mistä Eugene Delacroixin Vapaus johtaa kansaa -maalauksen airutkuvat ovat kaukana. Silmitön kirjastojen tuhoaminen, tihutyöt ja murhat luostareissa ja silkasta sadismista viestivät kuvaukset aateliston ja kirkonväen murhista eivät lisää uskoa vallankumouksen jaloihin periaatteisiin.
Samanlaista järkytystä olen kokenut toisen maailmansodan loppua kuvaavien kirjojen äärellä. Saksalaisen siviiliväestön kärsimyksistä en juuri muista koulussa puhutun. Kymmeniin saksalaisiin kaupunkeihin tehdyillä, satojatuhansia ihmishenkiä vaatineilla ilmapommituksilla ei sodan viime viikkoina ollut enää muita merkityksiä kuin yksi. Kosto.
Vaikka al-Assadin diktatuuri, Ranskan elosteleva aateli tai Saksan hallinto ei juuri ihmisoikeuksista piitannut, onko niin, että heitä vastustavienkaan ei tarvitse niitä kunnioittaa?
Ihmiskunta tuntuu sairastuneen kostoon. Olennainen kysymys kuitenkin on: millainen hyväntekijä käyttää pahantekijän välineitä? Vastustaessaan pahaa pahalla, tavoiteltu hyväkin pilaantuu.
Lue myös:
Näkökulma: Tästä syystä allekirjoitin vetoomuksen äidin ja kahden pienen lapsen puolesta
Ilmoita asiavirheestä