Vierailin taannoin seurakunnan kohtaamispaikassa, pienessä päivätilaisuudessa. Sen aiheena oli tuolla kerralla maailmanlähetyksen tilanne. Missiossa onkin paljon valopilkkuja: globaalisti kristinusko kasvaa.

Toista se on täällä pohjan perillä. Eräiden kuulemieni puheenvuorojen mukaan lähetystyön kokoava toiminta olisi kriisissä: se ei enää tunnu vetävän mukaan uutta väkeä. Lähetysystävät ovat iäkkäitä, ja se ei tiedä hyvää lähetystyön ruohonjuuritason tukemiselle ja kannatukselle.

Juuri lähetystyö on jo vuosia ollut kirkkoa repivän kulttuurisodan ytimessä. Teologisesti kirkon olemukselle välttämätön työala onkin varsin seksikäs.

Lisäksi kirkkomme järjestövetoinen lähetystyö tuo missiokuvaan myös joukon herätysliikkeitä, joihin kytkeytyy nykykirkossa paljon kirkkopoliittisia intohimoja. Siinä temmellyksessä erimielisyyttä ei liiemmälti suvaita ja väärinajattelijat pyritään survomaan raamatullisessa ”poista paha keskuudestasi” -hengessä marginaaliin.

LÄHETYSTYÖLLÄ ON muutenkin ollut tenhovoimaa. Jo kauan ennen kuin avioliittokäsityksestä tuli kirkossa paljastava läpivalaisija hyvien ja huonojen ihmisten erottelemiseksi, alkoi seurakunnissa lähetystyön ja kansainvälisen diakonian toiminnan ja ajattelutapojen lähentäminen toisiinsa.

Muistelen nyt jo kaukaisilta seurakuntapappivuosiltani, että ne uskolliset vapaaehtoiset ja lähetysystävät eivät yleensä olleet tuosta muutoksesta ja kehityksestä hyvillään. He pelkäsivät perinteisen evankelioivan ja ihan siihen kristityksi kääntymiseen pyrkivän lähetystyön jäävän fuusiossa häviölle.

Lähetystyön metamorfoosi on viety monissa seurakunnissa läpi. Toteutuivatko pelot? Ehkä. Ainakin perinteinen lähetyspiiritoiminta on monin paikoin hiipunut. Alueellinen vaihtelu on tosin suurta. Pitkälti alamäki liittynee kuitenkin muuhun, lähinnä lähetysystävien ikääntymiseen. Toinen syy voisi olla lähetysasian muuttuminen kirkkopoliittiseksi kysymykseksi, riitelyksi rahasta ja teologiasta.

Lähetystyö ja moni muukin kokoava toiminta on kirkon tilastojen mukaan jo kauan ollut alavireistä. Myös korona-aika vaikutti asiaan.

Miten tilanne elvytettäisiin? Vaikka tämä kuulostaa kyynisessä nykykirkossa naiivilta, on kyllä edelleenkin niin, että jos tarjolla olisi rukiista leipää, se löytää nauttijansa. Saarnaaja, joka uskaltaa sanoa, mitä keisarin, maailman, ihmisen ja kirkon vaatteista tai niiden puutteesta Jumalan sanan ja tunnustuksen perusteella kulloinkin pitää ajatella, saa aina kuulijoita – tosin myös maailman pilkan.

Kirkon kokonaisvaltainen lähetystyö porskuttaa ympäri maailmaa. Miksi niin ei voisi jälleen olla täällä meilläkin?

Lue myös:

Näkökulma: Jouluperinteet sentään koetaan tärkeiksi