Mietin usein saksalaisen romantikon Caspar David Friedrichin maalausta Vaeltaja sumumeren yllä (1818). Vaikka tarkemmalla katsannolla vaeltaja vaikuttaakin enemmän kaupunkilaisherralta pukuineen ja keppeineen, on maalauksessa seikkailun ja mysteerin tuntua. Mitä siintää sumun alla? Mitä vuoret kätkevät taakseen?

Sain kasvaa aikuiseksi maailmassa, joka tuntuu moneen ajan ilmiöön verrattuna lintukodolta. Ilmastoa murehdittiin, mutta vastaavaa kriisin tuntua ei leijaillut ilmassa. Sikainfluenssoja tuli ja meni, mutta koronan kaltaisia koko maailmaa koskevia pandemioita tavattiin lähinnä tieteiselokuvissa. Tekoälyn uhat olivat samoin silkkaa scifiä eikä etuoikeutetun eurooppalaisen tarvinnut olla sodista huolissaan, nehän olivat joko historiaa tai Yhdysvaltain operaatioita Lähi-idässä.

NOSTALGIA ON tietysti omanlaisensa ajatusvääristymä, mutta menneitä kultakausia saa kaivatakin. Historiaan haikailijoita silti pilkataan yleisesti. Jos erehtyy ärähtämään nuorisokulttuurin ongelmista, muistutetaan oitis, että jo Platon koki nuorison olleen pilalla. Menneen kultakauden kaipaajia on helppo ivata. Olisitko halunnut kasvaa ilman rokotteita? Olisiko tullut ammattiliittoja ikävä? Mites edistys tasa-arvoasioissa?

Silti, pilkasta ja ivastakin huolimatta, tunnustaudun nostalgikoksi. Eihän se yksioikoisen järkevää ole, mutta viime aikojen kärjistymät pelottavat minua. Pahinta on, että toivottomuus valtaa alaa. Pessimismi yhdistää. Osa ahdistuu ja näkee valtavasti vaivaa säästääkseen luomakuntaa. Monet luopuvat lihansyönnistä, jotkut yksityisautoilusta. Vastaavasti jotkut kokevat, että yksilö ei voi tehdä mitään ja juuri siksi ei muuta mitään omassa toiminnassaan. Sekä aktiivisuuden että passiivisuuden moottorina on toivottomuus.

Kun seuraan kaikkia aikamme kohuilmiöitä, niitä yhdistää yleinen näköalattomuus. Tuijottaa sitten Suomen syntyvyystilastoja tai Ranskan mellakoiden ahdistavia tuhoamisvideoita, katsoo samaan kuiluun. Ruudulla vilisee joko kaduilla tai tilastoissa seisovia ihmisiä, jotka eivät kykene, halua tai pysty rakentamaan tulevaisuutta. On helpompi rikkoa tai passivoitua.

YKSI SYY on varmasti yhteisten unien katoaminen. Maailma on muuttunut niin nopeasti, että pitkään vaikuttaneet merkitykset ja motivaattorit, uskonnot, symbolit ja syventäjät ovat kadottaneet yhteytensä ihmisiin, tai ihminen niihin.

Menneeseen ei ole paluuta ja tulevaisuus on enemmän mysteeri kuin koskaan. Kaduille riehuvien ja huoneisiinsa jumiutuneiden silmin tulevaisuus tuskin kuitenkaan vaikuttaa Friedrichin maalauksen tenhoavalta mysteeriltä. Kunpa se vaikuttaisi.

Lue lisää toimittajien näkökulmia:

Valamossa poveen kihahti kateus: miksei meillä ole luterilaisen kulttuurin keskuksia?

Näkökulma: Seurakuntavaalikoneen tekeminen on jatkuvaa Sofien valintaa siitä, mitä pitäisi pelastaa