Seurakuntavaalit lähestyvät ja moni vaikuttaa tyytyväiseltä. Tyytyväisyyteen tuntuu olevan monia perusteltuja syitä. Esimerkiksi meillä täällä Tampereella alle 30-vuotiaiden ehdokkaiden määrä on tuplaantunut viime vaaleista.
Ylipäänsä ehdokkaita tuntuu monessa paikassa löytyneen. Ainakin minun sosiaalisissa medioissani seurakuntavaalit myös näkyvät ja kuuluvat. Hyvä niin, sillä vaikuttaminen ja keskustelu lisää kirkollisen päätöksenteon demokraattista uskottavuutta.
Polarisaatiosta puhuminen tuntuu jo uuvuttavalta, onhan siitä puhuttu koko kuluva vuosikymmen, ellei pidempään. Totta se kuitenkin on. Vastakkainasettelun luomat dikotomiat ovat älyttömiä ja väsyttäviä. Maahanmuuttajat vai vanhukset? Koulutus vai luonnonsuojelu?
EN TIEDÄ, kuinka räikeästi tällaiset karkeat jaottelut seurakuntavaalikampanjoinnissa näkyvät, mutta seurakuntavaalikoneessa niiltä ei voinut ummistaa silmiään. Liekö malli sitten kopioitu maallisen politiikan kysymyksenasetteluista, mutta silti.
Esimerkiksi yllä olevassa kuvassa esiteltyjen avuntarpeessa olevien ryhmien asettaminen tärkeysjärjestykseen tuntuu aivan mahdottomalta. Yritin vastata kysymykseen varmaankin minuutin verran, kunnes jouduin painamaan ”ohita kysymys”-nappulaa. Kumpi sinun mielestäsi on tärkeämpää, yksinäisten ja sairaiden auttaminen vai perheiden tukeminen kriiseissä? Jos vastauksia hakee sieltä, mistä niitä kuuluukin, eli alkuseurakunnasta, mitä he olisivat vastanneet? Tulkaa apuun kirkkoisät, kertokaa viisaat!
William Styronin moderni klassikkoromaani ja siitä tehty filmatisointi Sofien valinta pureutuu mahdottomalta tuntuvaan kysymykseen: kumman lapsensa äiti pelastaa? Miten tuollaisen päätöksen voi tehdä? Vaikka rinnastus onkin banaali, tuntuvat seurakuntavaalikoneen monet kysymykset yhtä mahdottomilta, toki omassa mittaluokassaan. Luopuako tiloista vai henkilöstöstä? Entä pitäisikö papiston työaikaa ”suunnata nykyistä enemmän ihmisten kohtaamiseen, vaikka se tarkoittaisi jumalanpalvelusten määrän vähentämistä”? Eivätkö jumalanpalvelukset nimenomaan ole sitä ihmisten kohtaamista? Voisiko ajatella, että tarvittaessa parannetaan kohtaamisten ja jumalanpalvelusten laatua?
Entä sitten teologisemmat kysymykset? Raamattua koskevassa kysymyksessä tuli siirtää palloa sitä vastausta kohti, joka on lähempänä omaa käsitystä. Vastakkain asetettiin: ”Raamattua tulee tulkita oman ajan ja elämän kokemusten kautta” sekä ”Raamattu välittää muuttumatonta Jumalan tahtoa ihmisille”. Jouduin ohittamaan kysymyksen , sillä molempia ei voinut valita. Molemmathan ovat väärässä ja oikeassa.
Kinkkisin vastakkainasettelu löytyi kysymyksestä 20. Siinä asetettiin vastakkain väittämät ”Myös muista uskonnoista voi löytää totuutta ja viisautta” ja ”Kristinusko on ainoa tie pelastukseen ja Jumalan luo”. Kyseinen kohta sai osakseen valistunutta kritiikkiä myös erilaisissa sosiaalisen median keskusteluissa ja huomasin itsekin hämmentyväni. Eikö jokainen perusvalistunut ihminen ajattele, että muista uskonnoista voi löytää totuutta ja viisautta, vaikka allekirjoittaisikin jälkimmäisen väittämän sataprosenttisesti?
SEURAKUNTAVAALITYÖTÄ ON suunniteltu ja toteutettu hartaudella ja ammattitaidolla. Kasvaneet ehdokasmäärät ja nuorten määrä ovat ilon aiheita. Siksi tällaisesta kehtaa vähän nillittääkin ja toivoa, että maallisen maailman paikoin keinotekoisista vastakkainasetteluista ei liikaa otettaisi mallia kirkon pohdintoihin.
Pitäisikö seurakuntavaalikoneiden ottaa mallia kristinuskon paradoksaalisesta ytimestä ja rakentua jotenkin aivan toisin? Entä jos voisi valita molemmat annetuista vaihtoehdoista? Entä jos kysymyksiä mietittäisiin vielä vähän tarkemmin?
Lue myös:
Seurakuntavaalien vaalikone aukesi – enemmistö ehdokkaista on vastannut kysymyksiin
Vaalikone on nyt auki, aiotko käyttää sitä?