Nykyään klassikkoromaanit sovitetaan näyttämölle niin, että ne kommentoivat luokkia ja vähemmistöjä. Oopperat nykyaikaistetaan käsittelemään kapitalismin ongelmia. Looginen jatkumo tälle olisi, että kaikki työelämää ja yhdessä tekemistä käsittelevä taide sijoitettaisiin kokousympäristöön. Kokoustaminen on aikamme sana.

Joku vanha netissä kiertävä meemikin sen jo tiivistää: ”Oletko yksinäinen etkä halua tehdä päätöksiä – järjestä kokous!”

Kokoustaminen ei sinänsä ole ilmiönä mitenkään tuore. Tutkija Tomi Laapotti, joka on tutkinut kokouksia antropologian kautta, pitää kokoustamista historian hämäriin asti ulottuvana instituutiona. Yhteisen asian äärelle kerääntyminen ja ongelmien ratkaiseminen onkin tavallaan universaali ja ajaton ilmiö.

KIRKOLLISELEN ELÄMÄÄN liitetään hyvän- ja pahantekemiseen liittyvien stereotyyppisten, joskin paikoin osuvien, mielleyhtymien lisäksi vahvasti byrokratia ja kahvittelu. Ja mikäpä muu yhdistäisikään byrokratian ja kahvittelun niin mainiosti kuin kokoustaminen.

Kysyessäni tutuilta papeilta, mikä heidän mielestään on seurakuntatyön arkirytmin isoimpia ongelmia, kaksi kolmesta vastasi että kokoustaminen. Kokemus siitä, että töitään ei ehdi tehdä, sillä kokoustaminen vie liikaa aikaa, yhdisti kumpaakin. Toinen pappistuttuni kertoi, että kun hän oli kerran kyseenalaistanut kokousten tiheyden ja ennalta ilmoitetun keston, hänelle vastattiin, että on tärkeä viettää aikaa työyhteisön sisällä.

Sekin on totta, mutta ainakaan minun aivoni eivät toimi noin. Kokous on kokous ja yhdessäolo yhdessäoloa.

Kaksi puhelinhaastattelua ei ole kummoinenkaan otanta, mutta uskon monen allekirjoittavan ongelmallisen ilmiön. Mikäli yritysmaailmassa jonkun firman toiminta olisi tehotonta ja kokoukset yhtä ponnettomia, firma ei kirjautuisi pörssiin vaan hakeutuisi konkurssiin. Harva taho lienee kirkkoa tehokkaampi siinä, että työntekijät keksivät itse itselleen töitä erinäisten kokousten ja seminaarien merkeissä.

Kirjoitan tästä siksi, että pidän kokouksia ja seminaareja tärkeänä. Ne kärsivät kuitenkin inflaation, mikäli niistä tulee seurakunnan työntekijän kalenterien yleisin ylöskirjaus.

KIRKON ON PÄIVITETTÄVÄ suhdettaan byrokratiaan ja kokouskulttuuriin, ei vain seurakunnallisella vaan kokonaiskirkollisella tasolla.

Absurdeja ovat myös linjaukset kohtaamisten kirjaamisesta. Pappien tulisi nykyisin kirjata ylös kaikki useampia lauseita sisältävät keskustelut seurakuntalaisten kanssa, jotta kohtaamisten määrästä pysyttäisiin kärryillä. Ketä tällainen vaatimus palvelee muuta kuin tilastoja? Mitä määrä kertoo? Korreloivatko keskustelujen määrä ja laatu?

Hidas byrokratia suojaa uskoa, mutta voisiko hitauden säilyttää keveämmällä byrokratialla? Kirkon hidas päätöksenteko on siunaukseksi, mutta tarpeeton könöttäminen tylsistyttää ja koituu pahimmillaan työn kohtaloksi.

Lue myös:

Pääkirjoitus: Kirkon maine on huonontunut ja johto on kehityskohde

Lukijoilta: Katsomuksista olisi parempi tietää enemmän kuin vähemmän

Kiitos kuuluu suomalaisille – Yhteisvastuukeräystä jo 75 vuotta