Yle uutisoi tänä aamuna (10.5.), että kirkon työntekijöiden keskuudessa tehdyn kyselyn mukaan papeista vain 41% ”pitää jumalanpalvelusta erittäin tärkeänä seurakuntatyön osana”. Vaikka 39% pitää sitä silti ”melko tärkeänä”, ei se silti hirveästi lohduta. Vain jumalanpalvelus tekee kirkosta kirkon.
Miten ihmeessä tällaisiin prosentteihin on jouduttu? Jumalanpalveluksen vähentyneestä suosiosta on toki keskusteltu jo pitkään. On mietitty kävijämäärän laskua, messujen uudistamista, vähentämistä, lisäämistä ja kaikenlaista muuta. Papiston suhtautuminen on kuitenkin hätkähdyttävin muutos. Onko kirkossamme hämärtymässä kirkon olemus yhteen kokoontuvana Kristuksen ruumiina ja ymmärrys jumalanpalveluksesta Kristuksen läsnäolon ilmentymänä. Ymmärrämmekö, että kirkko ilman jumalanpalveluselämää ei ole kirkko?
JUMALANPALVELUKSEN ARVOA ei mitata osallistujien määrällä eikä trendikkyydellä. Jumalanpalvelus on seurakunnan keuhkot, joiden kautta Kristus hengittää ja elää kirkossa.
Yhdessä Isaac Bashevis Singerin romaanissa, en muista nyt missä, ortodoksijuutalaistaustainen, mutta uskosta vieraantunut mies matkustaa ympäri Eurooppaa. Hän sattuu täysin vieraalla kulttuurialueella poikkeamaan paikalliseen synagogaan ja yhtäkkiä häntä ympäröi hänen oma uskonsa. Hän ymmärtää mistä on kysymys, hän jakaa rukoushetken symboliikan ja nyanssit. Hän on omiensa joukossa, vaikka onkin vieraalla maalla, vieraiden ihmisten keskellä.
”Jumalanpalveluksen arvoa ei mitata osallistujien määrällä eikä trendikkyydellä”
Samanlainen kokemuksen mahdollistaminen on liturgian sydämessä: kielellä kuin kielellä, kirkossa kuin kirkossa, me voimme kokoontua yhteen, tunnistaa osia jumalanpalveluksesta ja hiljentyä.
TÄNÄ INDIVIDUALISMIN aikakautena jumalanpalveluksia tahdotaan räätälöidä entistä enemmän erilaisten ryhmien tarpeisiin: on perhemessuja, heavymessuja, tangomessuja, nuorten aikuisten rentoja messuja ja niin edelleen. Tietysti on hienoa, että erilaisia hengellisyyden muotoja palvellaan ja eri ihmisten mieltymyksiin vastataan, mutta riskinä on ihmisryhmien eriytyminen entisestään. Onnistuneessa messussa naapurin hurskas mummo, pikkuvauvaperhe ja nuori etsivä mies istuvat vieretysten. Onko se utopiaa, vanhanaikainen unelma yhtenäiskulttuurin ajalta? Ehkä, mutta niin kaunis unelma se on, ettei siitä ole ykseyttä tavoittelevalla kirkolla varaa luopua.
Jumalanpalveluksen vähättelemisestä on luovuttava. Messun arvoa ei mitata sillä, onko osallistujia kaksi tai kaksisataa. Jumalanpalvelus on arvo itsessään.
Seurakunta voi olla monessa mukana, se on muun muassa merkittävä diakonia- ja kulttuuritoimija. Mutta ydintään, jumalanpalveluselämää, se ei voi hukata. Vain siinä me olemme korvaamattomia.
Ilman liturgiaa kirkko on vain kumiseva halli tai kristillinen avustustoimintaa harjoittava kulttuuriseura. Kirkon on turha lähteä kilpailemaan viihdetuotantojen tai ”hyvän meiningin” kanssa. Emmehän me siksi sakramentin äärelle hakeudu. Kysymys on yhteydestä Kristukseen.